Kommentti: Unohtuiko, millainen on Suomen naapuri?
Onko joiltakin päättäjiltä ja vaikuttajilta unohtunut, millainen maa on Suomen naapurissa, kysyy Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin.
Venäjä jatkaa brutaalia hyökkäyssotaa Ukrainassa.
Ulla Appelsin
8:00
Tuore europarlamentaarikko Aura Salla (kok) otti viime viikolla voimakkaasti kantaa palestiinalaisten puolesta ja jyrkästi Israelia vastaan. Sallan huoli palestiinalaissiviilien kärsimyksistä on tietenkin hyvin tärkeä: siitä pitääkin puhua. Mutta Sallan ehdotus oli erikoinen: hän vaati, että Suomen ja Israelin välinen asekauppa tulisi lopettaa kokonaan ja asehankinnat laittaa jäihin.
Suomi on tehnyt vuosia Israelin kanssa asekauppaa, mutta erityisen merkittävä sopimus solmittiin viime marraskuussa: Suomi sopi ostavansa Israelilta hyvin tehokkaan ns. Daavidin linko -järjestelmän. Kyseessä on ilmapuolustusjärjestelmä, jonka käyttämät ohjukset kykenevät torjumaan lentokoneita, droneja, risteilyohjuksia ja myös ballistisia ohjuksia niiden lentoradan loppuvaiheessa. Asiantuntijat pitävät Daavidin linko -järjestelmää erinomaisena, ja sen katsotaan olevan todella merkittävä lisä Suomen puolustukseen.
Mutta: suomalainen europarlamentaarikko olisikin nyt valmis heittämään tälle järjestelmälle hyvästit. Onko Sallalta kenties mennyt kokonaan ohi, millainen itänaapuri meillä tällä hetkellä on? Hirvittävää hyökkäyssotaa käyvä diktatuuri, jonka julmuutta olemme nyt kahden vuoden ajan todistaneet Ukrainan sodassa. Miksi Suomen pitäisi heikentää puolustustaan? Salla saa toki vapaasti olla pitämättä Israelista, mutta miten tämä ele edes suoraan auttaisi palestiinalaisia siviilejä?
Salla ei ole näkemyksineen yksin. Pitkin kesää – varsinkin rajalain käsittelyn yhteydessä – on kuultu usealta päättäjältä ja vaikuttajalta näkemyksiä, joista herää kysymys, onko Venäjän toimista ja kehityksestä kenties mennyt jotain ohitse.
Kesän ehkä erikoisimmasta lausunnosta vastaa kansanedustaja Timo Harakka (sd), joka äänesti rajaturvallisuuslakia vastaan. Äänestyksen jälkeen Harakka kirjoitti X:ssä kuiskanneensa Li Anderssonille näin: ”Tulit eduskuntaan, läksit duumasta.” Duumasta? Harakka siis ajattelee, että kun demokraattisen Suomen eduskunta äänesti toisin kuin mitä Harakka toivoi, eduskunta muuttui välittömästi samanlaiseksi kumileimasimeksi kuin Vladimir Putinin johtaman Venäjän parlamentti. Se on kauniisti sanottuna aika hämmentävä katsantokanta.
On ollut tietenkin erittäin perusteltua, että rajalaista on käyty keskustelua ja kuultu laajasti eri näkemyksiä. Se kuuluu näin vakavassa asiassa demokratiaan. Mutta näin vakavassa asiassa on myös lupa odottaa päättävässä asemassa olevilta ihmisiltä ja asiantuntijoilta sellaista retoriikkaa, joka pysyttelee kohtuuden ajoissa.
On ollut absurdia väittää, että oikeusvaltio olisi Suomessa romahtanut tai romahtaisi täysin rajalain myötä. Kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomari Pauliine Koskelo viisaasti tiivisti puheessaan Kotkaniemi-foorumissa Luumäellä: ”Se, että oma kanta ei mene läpi, ei vielä oikeuta väitettä, että oikeusvaltio olisi menetetty”.
Rajalakikeskusteluun on kytkeytynyt myös ”voi kauheaa, mitä ne maailmalla oikein meistä ajattelevat” -kritiikkiä. Esimerkiksi Helsingin yliopiston valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen vastusti perustuslakivaliokunnan käännytyslakilausuntoa toteamalla, että on ”vaikea nähdä, että Suomi voi enää tämän jälkeen uskottavasti esiintyä maailmalla perus- ja ihmisoikeuksien sekä oikeusvaltion puolustajana.”
Kuulostaa kovin tutulta. Samantyyppistä argumentointia kuultiin silloinkin, kun Suomi päätti luopua tehokkaasta ja sangen edullisesta puolustuksellisesta aseesta eli jalkaväkimiinoista.
Suomi liittyi Ottawan sopimukseen, koska niin tekivät lukuisat muutkin maat (Venäjä ei tietenkään), vaikka Suomen tilanne oli aivan erilainen kuin se ongelma, joka ko. sopimuksella haluttiin korjata. Ottawan sopimushan kumpusi siitä järkyttävästä tilanteesta, että joissakin sisällissotaa käyvissä maissa (esimerkiksi Angolassa) miinoja oli nakeltu sinne tänne – teille, poluille, pelloille jne – ja ne tappoivat ja silpoivat viattomia siviilejä, lapsiakin, karmealla tavalla.
Suomessa ei tietenkään ollut vastaavaa tilannetta: ei henkilömiinoista ollut uhkaa suomalaisille siviileille, mahdollisille vihollisille kriisitilanteessa sen sijaan kyllä. Miinathan olivat Suomessa varastoissa. Tällä faktalla ei ollut kuitenkaan mitään merkitystä, kun asiasta käytiin keskustelua.
Miinasopimuksen takuumies, ulkoministerinä asiaa aikoinaan ajanut Erkki Tuomioja (sd) kauhisteli maailman mahdollisia reaktioita jo silloin, kun keskusteltiin jatkoajasta jalkaväkimiinoista luopumiselle. Tuomioja jatkoi samalla linjalla, kun tänä kesänä nousi esiin, pitäisikö Suomen erota sopimuksesta. Tuomiojan mukaan ”ero langettaisi kansainvälisen häpeän Suomen päälle”.
Ovatko jalkaväkimiinat relevantteja Suomelle tässä tilanteessa vai eivät, sen osaavat arvioida asiantuntijat parhaiten. Häpeän pelko ei kuitenkaan saa estää oikeita ratkaisuja.
Vaikuttaa siltä, kuin osa päättäjistä ja vaikuttajista ei tiedostaisi, että Suomen tärkein tehtävä lienee huolehtia kansalaistensa turvallisuudesta. Ukrainan sota osoittaa konkreettisesti, miten tärkeää turvallisuus on. Jos ei ole rauhaa, ei ole tavallista arkea. Kuvittelisi, että tässä maailmanajassa jokainen ymmärtää sen.
Ulkopuolisten reaktioita niin kovin pelkääviltä voisi kysyä yhden kysymyksen. Kumpi on suurempi häpeä: jättää suojelematta oman maan kansalaisia vai joutua perustelemaan sitä suojelua maailmalla?
ek.fi
