Tuntuu kornilta koska on sitä, mutta arvolipilaaristo on kulkenut arvo- ja uskomusliberalismista arvo- ja uskomusrelativismiin. Sieltä on jatkettu matkaa relativistiseen valta- ja dominanssipolitiikkaan - suomeksi maalitolppiensiirtelypeliin - ja nyt ollaan askartelemassa totalitärismin rakentamisen parissa.
Tämä korni reitti on suunniteltu ja kuvattu yhteiskuntataiteissa lähes sata vuotta sitten. Sen suunnittelijat tunnetaan Frankfurtin koulukuntana ja kyseinen poliittinen ohjelma kulttuurimarxilaisuutena.
Marxilaisuudesta voisi erottaa kolme päävirtausta.
Kommunismi on internationalistista marxilaisuutta. Sosialismi on sen laimennettu versio.
Kansallissosialismi on etnonationalistista marxilaisuutta. Talouspoliittisesti se on lähellä sosialidemokratiaa.
Kulttuurimarxilaisuus on kulttuuripääoman ja erilaisten kulttuurillisten ja hallinnollisten institutioiden hallinnan kautta totalitärismiin pyrkivä liike, jolle keskeisin välitavoite on kulttuurillisesti yhteen liimaavien tekijöiden tuhoaminen ja uudelleenmääritteleminen.
Kulttuurimarxilaisuus pyrkii suojaamaan itsensä havaitsemiselta ja kritiikiltä sillä että se leimaa kaiken huomion ja kritiikin äärioikeistolaisuudeksi. Tämä on helppoa koska jotkut äärioikeistolaiset tahot tuovat kulttuurimarxilaisuuden tuhoavaa vaikutusta ahkerasti esille. Kulttuurimarxilaisuus pyrkii tällä leimaamisella pitämään maltilliset ihmiset ja ryhmät tietämättöminä ja ymmärtämättöminä toimintansa tavoitteista, dynamiikasta ja ennen kaikkea moraalisesta pohjasta. (Siitä moraalisesta pohjasta saa osuvan kuvan lukemalla Pol Potin hallinnon tapoja tehdä kulttuurin uudistamista.)
Kornia kyllä tämän hetken liberalismi on määrätietoista totalitäristisen harvainvaltakulttuurin rakentamista. Orwell kouraan niin kuvio näkyy hyvin.
Jos olet Marxia itse asiassa lukenut, niin Marx piti mm. maaorjuutta parempana järjestelmänä kuin porvariston (eli liberaalien; tässä siis klassisessa merkityksessä) johtamaa järjestelmää (koska, kuten Marx määritteli, maaorjalla oli tuotannon välineet eli viljeltävä maa itsellään ja hänelle jäävä osuus tuotannosta riippui suoraan oman työn määrästä). Myös absoluuttiset monarkiat olivat Marxin teoriassa parempia kuin porvariston valta, koska näissä monarkin intresseissä oli kampittaa porvareiden valtapyrkimyksiä, mikä katsottiin työväestön eduksi. Tämä jo itsessään kertoo marxilaisen työväenliikkeen linjoista, ja myös selittää sitä, miksi ei-kommunistiset lähestymistavat sosialismiin (siten kuin Marx sen määrittelee) toimivat työväestön pitämiseksi rauhallisena, kuten esimerkiksi ei-kommunistinen sosiaalidemokratia ja saksalainen Bismarckin malli (tai vaikkapa kansallissosialismi).
Marxhan määritteli sosialismin kolmeen luokkaan: reaktionääriseen (eli feodaaliherrojen, pienporvariston eli vapaiden talonpoikien ja käsityöläisten ym. pientuottajien ja saksalaiseen pienporvariston) sosialismiin, porvarisosialismiin/konservatiivisosialismiin ja utopiasosialismiin/kommunismiin. Näistä kahteen ensimmäiseen Marx toki suhtautui halveksien, tosin käytäntö on osoittanut, että Marxin määritelmien mukainen pienporvarillinen tai porvarillinen sosialismi toimii paljon paremmin kuin kommunismi... Marxhan halveksui siis porvarisosialismissa sen perustelua sillä, että porvariston kehitys ja vaurastuminen ja olemassaolevan yhteiskunnan säilyttäminen on myös työläisten etu - minkä ironista kyllä, historia on myös todistanut, verrattuna kommunismiin...
Käytännössä siis nykyinen vasemmisto kamppailee jossain porvarisosialismin ja kommunismin rajamailla ideaaleina, ja SDP:ssä tämä näkyy tosiaan puolueen sisäisinä linjaeroina. Vasemmistoliittohan pitää kommunismia selvästi ideaaliyhteiskuntana, mutta SDP:ssä suuntaukset ovat vaihdelleet: esimerkiksi Tannerit, Koivisto, Lipponen ja Ahtisaari olivat selviä porvarisosialisteja, kun taas AY-liikettä lähellä olevat kuten Heinäluoma, ovat flirttaileet kommunismin kanssa ideaalina (vaikka eivät todellisuudessa tätä tavoittelekaan, vaan käyttävät sen retoriikkaa vain demagogiaan ja ovat kuitenkin porvarisosialisteja) ja sitten on oikeasti kommunistista utopiaa ihaileva siipi, kuten Halonen ja ikävä kyllä ilmeisesti myös Marin.
Kyse ei siis syvimmillään ole mitään muuta kuin siitä, että nämä "kulttuurimarxisteiksi" kutsutut henkilöt oikeasti ovat kommunismia (=utopiasosialismia) kannattavia, mutta tavoittelevat sitä muilla keinoin kuin Marxin oppien mukaisella vallankumouksella. En ole niin perehtynyt asiaan (siis kommunismin aatteelliseen kehitykseen), että osaisin sanoa, kenen oppeja he noudattavat, mutta todennäköisesti tämän "uuden kommunismin" taustalla ovat jotkut tietyt henkilöt, jotka ovat kiteyttäneet ajatuksen vallankumouksesta demokraattisia elimiä ja mediaa käyttämällä. Vaikeaa tämän vastustamisesta tekee se, että yleisesti opetetussa käsityksessä kommunismi rajautuu tiukasti Marxin vallankumoukselliseen linjaan.
Paras keino tällaisen linjan vastustamiseen olisi mielestäni nimenomaan se, että SDP:ssä syntyisi uudelleen vahvan ideologinen porvarisosialistinen siipi, ja että oikeisto olisi myös valmis yhteistyöhön sen kanssa - tällähän kommunismi kerran jo kampitettiin Suomessa. Ongelmana on tässä kuitenkin se, että oikeistokin on hajaantunut niin paljon kannatusta etsiessään, että SDP on päässyt lipsumaan vasemmalle.
Oikeiston puolelta taas vahvinta työtä kommunismin vastustamiseksi on se, että on perinteisen mallisia ja kestäviä perheitä, koska ne sitovat tietynlaiseen jatkuvuuteen ja tavoitteellisuuteen asioiden säilyttämiseksi ja kestävien asioiden rakentamiseksi jälkipolville ihan itse. Kommunismissahan tämä on estetty perheen tasolla tapahtumasta, ja siksi se on niin punainen vaate hyvissä oloissa kasvaneille. Tähän perheiden hyvinvointiin jos johonkin pitäisi oikeiston kiinnittää huomiota, sillä konservatismi ja oikeistolaisuushan kumpuaa hyvinvoivista perheistä. Tämä näkyy aivan puhtaasti myös Marinista, joka on kasvanut aivan rikkinäisessä perheessä ja perhetausta on muutenkin täysin osaton.
