Setämies ja meikäläinen olemme toisessa ketjussa viitanneet tähän harjoitukseen eri tavoin, mutta kerron omia muistojani tuolta kenties muistorikkaimmasta ja vittumaisimmasta harjoituksesta eli panssarineekeri-auk:n tiedusteluharjoituksesta sekä sen päättävästä panssarijääkärimarssista. Voi olla, että muistelmissa on joitakin virheitä, koska kirjoitan muistinvaraisesti eikä minulla ole muistiinpanoja tuosta. Pitkä teksti, mutta on paljon muistojakin.
Harjoitusta edeltävällä viikolla opeteltiin tiedustelun perusasioita kuten tähystyspaikan valintaa ja rakentamista, partiotiedustelua eri menetelmin, kaluston ja eri joukkojen tunnistamista sekä A2 keltaisen tiedustelun runkoa sekä sitä, miten omia joukkoja todennäköisesti pyrittäisiin tiedustelemaan ja miten tuota vastaan tulee toimia.
Varsinainen tiedusteluharjoitus toteutettiin MekH1:n yhteydessä.
Harjoituksessa käytettiin ”tiedustelu-chestrigiä” eli miehistövyö, lipastasku, takalaukut ja varustepussin hihna yhdistelmää. Ennen maastoon menoa jaettiin taistelumuonat sekä pakattiin tarpeellinen kalusto ja miehet pariin Ziliin ja siirryttiin Ilveskalliolle. Ilveskalliolla nopeasti pystyyn kouluttajien teltta sekä kaksi sissitelttaa reilulle parillekymmenelle oppilaalle ja sen jälkeen aloitettiin koulutus.
Koulutusaiheina oli ihan tavanomaisia juttuja kuten vanginsieppaaminen ja välitön kuulustelu. Näen edelleen mielikuvan siitä, kun kurssinjohtaja demonstroi sieppauksen kurssin pienikokoisimman oppilaan avulla.
Tekniikka tunnetaan nimellä ”ball grab”. Toimii. Lisäksi oli se virallisempi sieppaustapa.
Myös vangin käsittely tuli tutuksi, sillä jokainen oppilas väännettiin kouluttajien toimesta mallisuorituksena sissilukkoon, josta piti
yrittää irti.
Tämän jälkeen samaa harjoiteltiin partiokohtaisesti, mutta kouluttajien valvomana ja opastamana.
Sissilukkoa tuntemattomille tarkennuksena: kyseessä on eräänlainen ihmisen lukitseminen sopivan puun tai tolpan ympärille ilman sitomisvälineitä. Ei kuitenkaan sama asia kuin saunasolmu.
Myös erilaiset ”suostuttelukeinot” kerrattiin. Suffelipatukka yhtenä niistä.
Ensimmäinen ilta saapui aika nopeasti ja silloin oli aika meikata naamat ja viimeistellä varustuksen naamiointi, jonka jälkeen partioille annettiin tiedustelutehtävät seuraavalle yölle.
Tiedustelua suoritettaisiin 5 partion voimin ja kohteena olisi A2 mekanisoitu pataljoona, jonka tiedettiin toimivan samalla alueella.
Komentoteltalla santsarikokelas ilmoitti partion tiedustelukohteen tarkemmin, kertoi viestiperusteet sekä antoi partiolle kartan alueesta. Tämän jälkeen partiot yksi kerrallaan ”omille” toimintasektoreilleen Defenderin kuljettamina, siten, että autoon pakkauduttiin naamioverkkojen alle, jotta sotilaspoliisi ei tarkastuspisteillä huomaisi kyydissä olevaa tiedustelupartiota. Kohdealueille saavuttua ensimmäinen tehtävä oli paikantaa oma sijainti ja aloittaa suunnassatiedustelu oletetun vihollisen ryhmityksen löytämiseksi. Ryhmitys löytyi noin vajaan tunnin kuluttua alueelle saapumisesta, jolloin partio aloitti kohteentiedustelun kahdesta suunnasta. Kyseessä oli Autokomppanian ja Huoltokomppanian ryhmitysalue, mutta he eivät olleet vaivautunut järjestämään vartiointia ja tiedustelutulokset olivat riittävät. Mm. eri ajoneuvojen rekisterinumerot kerättiin ja teltta-alue valokuvattiin.
Partiolle oli määrätty paluuajaksi kello 04.00 peitepisteessä 113. Paluukyyti tuli 20 minuuttia myöhässä ja sen jälkeen annettiin komentoteltalla raportti yön tapahtumista.
Vähän viiden jälkeen partio oli tukikohdassa ja yön tulokset oli ilmoitettu tiedustelu-upseerina toimivalle kokelaalle sekä alueesta oli laadittu piirros.
Tämän jälkeen ilmoitettiin partiolla olevan puoli tuntia aikaa lepoon. Minulle tuo puolituntinen tarkoitti suoraa purkista nautittua spagettibologneseä, puuroannosta sekä Nescafen pikakahvia.
Noin kuuden aikaan partio ilmoittautui komentopaikalla seuraavaa tiedustelutehtävää varten, mutta päivä jatkuikin koulutuksella.
Kurssinjohtaja otti kurssin muotoon sopivalla ”plazalle” ja toivotti hyvää huomenta sekä kysyi väsyttääkö ketään. Heti tuon jälkeen muotoon alettiin annostella kyynelkaasua herättelyksi. Jos jollakin oli unihiekkaa silmissä niin tuon yhteydessä ne rapisivat pois. Samalla tupakoitsijat puhdistivat osan tervaisista keuhkoistaan.
Herätyksen jälkeen koulutusaiheena oli tiedustelupartion irtautuminen taistelukosketuksesta sekä partion liikkumistavat mm. tienylittäminen.
Koulutus pidettiin rastikoulutuksena partio per rasti ja siinä meni alkuiltapäivään, jonka jälkeen jatkettiin tähystystiedustelun välineistön kertaamisella eli lämpötähystimien sekä pimeäkiikarien käyttäminen sekä huoltaminen.
Jostain syystä kumpikaan ei kuulunut ”operatiivisten” partioiden varustukseen vaan yleisin tähystin oli Mark I Eyeball. Jokaisella partiolla oli kuitenkin kiikari sekä valonvahvistin 2000.
Illan alkaessa hämärtää oli aika siirtyä taas tiedustelutehtävien suorittamiseen. Samat rutiinit kuin aiempana iltana ja uudelle alueelle. Tällä kertaa kohde löytyi nopeammin ja vartiointi oli kunnossa, olihan kyseessä oman komppanian ryhmitys.
Oma partioni eteni kohti tiedusteltavaa kohdetta kun jostakin edestäpäin vasemmalta kuului huuto ”Suojatkaa kuulonne!” ja heti perään pitkä konekiväärin sarja sekä huuto ”HÄLYTYS!”, jonka jälkeen taivaalle ammuttiin valaisua ja hyvin nopeasti pauketta alkoi kuulua enemmänkin. Jäimme niille sijoilleen maahan makaamaan ja kuulostelemaan. Puolen tunnin kuluttua alkoi vaikuttaa siltä, että voidaan jatkaa eteenpäin. Ilmeisesti samalla alueella oleva toinen partio oli mennyt liian pitkälle.
Myöhemmin kertoivat, että olivat pimeässä kävelleet suoraan ryhmitykseen ja sieltä oli tullut kiire karkuun. Eiku irti. Joku oli melkein jäänyt jopa vangiksi, mutta oli irroittautunut kiinniottajasta ja lähtenyt ihan eri suuntaan kuin muut. Naapuripartiolla menikin sitten pidemmän aikaa, että saivat kaikki kokoontumispisteelle.
No, eipä se meitä paljon tuossa tilanteessa haitannut, koska emme olleet itse paljastuneet. Suunnan vaihto ja eri puolelta sisään. Ryhmitykseen päästyämme tilanne oli jo rauhoittunut ja vartiotkin ilmeisesti vähän väsähtäneet, koska pääsimme vaunukaluston luokse. Vaunuista numerot paperille ja rikkoutuneen käsivalaisimen korvaaminen Zilin hytistä otetulla valaisimella. Homma done ja takaisin noutopaikalle ja tukikohtaan, jossa tietojen luovutus tupsille sekä puolituntinen huoltoon. Olin jo aiemmin ärsyyntynyt tuon aiemmin mainitun ”chestrigin” toimimattomuudesta, mutta syödessä tein lopullisen päätöksen varustuksen keventämisestä, vaikka se olikin käsketty varustus. En ollut ainoa. Ilmeisesti pimeään sekä kantahenkilöstön unen vahvuuteen luottaen muutkin olivat siirtäneet lipastaskun vyölle ja kenttäpullon reisitaskuun ja loput reppuun. Komentopaikalla annettiin uusi tiedustelutehtävä, mutta en enää muista mihin se liittyi. Loppuyö kuitenkin käveltiin välillä Panssarimuseo-Parolan leijona ja mitään ei löytynyt.
Tukikohtaan palaamisen jälkeen saatiin 3 tunnin lepovuoro, mutta vartioinnin sekä viestipäivystyksen tuli pyöriä silti. Toisessa sissiteltassa oli reput sateelta suojassa ja toiseen pakkautui 15 väsynyttä aliupseerioppilasta sikin sokin toistensa alle ja päälle nukkumaan. Jokainen ehti nukkumaan vain noin tunnin, koska lepoajan aikana piti puhdistaa aseet ja ruokailla. Lisäksi oli komentoteltan viestipäivystys sekä parivartio. Parivartioon lähtevillä oli monilla makuupussit mukana ja käytännössä toinen valvoi ja toinen pilkki. Kukaan ei kuitenkaan jäänyt siitä kiinni, joten sitä ei tapahtunut.
Uusi päivä alkoi joskus ehkä 09 aikaan kyynelkaasuherätyksellä, koska kouluttajien mukaan kurssi näytti liian nuutuneelta ollakseen panssarijalkaväkeä. Voi olla, että näyttikin.
Herätyksen jälkeen kerrattiin tähystystiedustelun keskeiset asiat ja opetettiin kätköjen tekeminen sekä ”maastoon imeytyminen”, joka tarkoitti sitä, että partioille annettiin puoli tuntia aikaa hävitä näkyvistä, mutta olla kuitenkin alueella läsnä. Joillakin se onnistui hyvin, joillakin ei niin kovin hyvin. Paras suoritus oli varmasti eräällä tupakaverillani, joka löytyi vasta kun kouluttaja vahingossa tallasi hänen päälleen.
Iltapäivästä partiot lähtivät suorittamaan tähystystiedustelua eri teiden varsille. Oma partioni suoritti liikenteenlaskentaa varuskunnan ohi menevällä tieosuudella ja saldo oli mm. raskas heitinkomppania, huoltokolonna sekä 8 taistelupanssarivaunua.
Tähystysasemaan ilmaantui jossain vaiheessa kaksi keski-ikäistä sauvakävelijä naista ja vaikka Parolannummella sotilaat eivät ole mitenkään harvinainen näky, niin daamien ilmeet olivat melko yllättyneitä.
Tähystyspaikalta laskettavaa liikennettä oli niin runsaasti, että meille tuli ihan kiire ehtiä noutopisteeseen kun tähystystä ei olisi maltettu keskeyttää. Käytännössä homma toimi siten, että sillä hetkellä partion johtajana toimiva oppilas tähysti ja ilmoitti havainnot toiselle oppilaalle, joka kirjasi ne. Yksi päivysti radiota ja kaksi hoiti suojaamisen. Tehtäviä vaihdettiin niiden muutaman tunnin aikana siten, että kaikki joutuivat/pääsivät suorittamaan kaikkia hommia.
Tukikohtaan palaamisen jälkeen normijutut jo radiolla ilmoitettujen tietojen lisäksi. Tähystysasemasta piti tehdä piirros sekä tähystettävästä alueesta kartta. Tuohon meni varmaan pari tuntia ennen kuin kelpasi tupsille. Lisäksi ilmoitetusta kalustosta tehtiin tarkentavia kysymyksiä, jotta voitaisiin olla varmoja tunnistuksen oikeellisuudesta, koska ilmoitetut havainnot olivat pääosin tyyppitunnistuksia eivätkä yleistunnistuksia. Ei ollut virheitä.
Yllätys: kurssi muotoon ja sniffaamaan itkukaasua. Unihiekat valuivat kyynelten mukana kuivaan kangasmaastoon ja kurssin yleisilme muuttui eloisammaksi.
Päivä jatkui trangioiden parissa ja sen jälkeen uudella tehtävällä. Pimeän tullen partiot siirrettiin taas uusille kohteille, mutta nopeasti partiot alkoivat törmäillä toisiinsa. Kukaan ei ollut löytänyt mitään ja kartan perusteella alueella ei todennäköisesti olisi edes harjoitusjoukkoja. Yhteisestä sopimuksesta paikalla olevat partiot (3 partiota) kokoontuivat isoon suppaan hytisemään kylmissään ja tehtiin pienet kynsitulet kahviveden lämmittämiseksi, kunnes kylmä pakotti liikkeelle.
Kartasta tehtyjen ennakkoaavistusten takia oma partioni eteni röyhkeästi panssariuraa myöten, kunnes hieman kauempaa alkoi kuulu panssarivaunujen ääniä. Siirryimme uran sivuun metsän sisään ehkä 100 metrin syvyyteen. Hetken päästä ohi ajoi nelivaunuinen Leopard joukkue valot päällä. Koneiden mentyä ohi ilmoitusta vasta-asemalle ja Silmä 5 kertoi heti ilmoitettavan havainnon panssarivaunujoukkueesta. Moottorinäänien kadottua paluu takaisin uralle ja eteenpäin. Jossain vaiheessa eteen tuli alueelle x johtava puomi, jota jäätiin kyttäämään mahdollisen vanginsieppauksen takia, vaikkei partiolle ollut määrättykään vanginsieppaustehtävää. Eipä puoleentuntiin kuulunut eikä näkynyt mitään, joten partio jakaantui kahtia siten, että kaksi miestä jäi valvomaan puomia sekä päivystämään radiota ja loput 3 jatkoivat partiotiedustelua puomin toisella puolella. Partiotiedusteluun lähtenyt osa palasi 30 minuutin päästä takaisin ja molemmat puomivahtiin jääneet soturit levyttivät tyytyväisinä radion molemmilla puolin.
Herättely kevyen vittuilun kera ja koko partion voimin valvomaan puomia vielä hetkeksi. Vähän ajan päästä puomille ajoi henkilöauto, josta nousi työhaalariin pukeutunut mies ulos avaamaan puomin lukkoa. Mies ei havainnut partiota, vaikka lähin mies makasi noin 2 metrin päässä.
Sieppausta johtava partionvarajohtaja teki päätöksen miehen sieppaamisesta ja antoi merkin.
En ole varmaan koskaan nähnyt niin säikähtänyttä ilmettä kuin tuolla herrasmiehellä oli siinä kohtaa kun autolle syöksyi kolme paskaista sotilasta rynkyt tanassa käskyttäen miestä autoa vasten. Vangin sieppauksen jälkeen vangille ilmoitettiin, että tätä ei kuljetettaisi mukana, koska hänellä oli työeste. Miekkonen suhtautui säikähdyksestä huolimatta asiaan huumorilla ja naureskeli asialle. Oli Intillä töissä ja siksi ymmärrystä kaiketi riitti. Toisaalta kaikki sotaharjoitusalueella olevat henkilöt ovat vapaata riistaa ellei erikseen ole kielletty. Tai näin me ainakin ajattelimme.
Radiolla ilmoitus vasta-asemalle vanginsieppauksesta ja tämän kuulustelusta. Samalla ilmoitettiin, että vanki oli jouduttu likvidoimaan puuttuvan kuljetusmahdollisuuden takia.
Tukikohtaan palaamisen jälkeen raportit tupsille. Edellinen partio oli juuri teltassa ja me olimme teltan ulkopuolella odottamassa, kun kokelas huusi vittua ja tivasi tiukasti, että oletteko te saatanat istuneet koko yön nuotiolla kun haisette savulle ja ei ole tiedustelutietoa. Kielsivät tietysti.
Meidät tuolta ehkä pelasti se, että olimme saaneet vangin ja edes jotain tietoja. Kyllä mekin tosin haisimme savulle, mutta kysymys oli miedommin ”Kai tekin olitte Silmä 3 kanssa notskilla?”.
Tupsin käsittelyn jälkeen huoltoon ja lepoon.
Taistelumuonista voidaan olla montaa mieltä, mutta se purkkilihakeitto haisee ihan pesemättömälle vehkeelle eikä makukaan ole kovin hyvä. Meni se nälkäisenä silti alas. Siitä sitten viestipäivystykseen ja reiluksi tunniksi täyteen sissitelttaan nukkumaan. Automaattikipinä toimi varsin mallikkaasti, kuten edellisenäkin yönä. Se jota palelee tekee tulet ja lataa täyden pesän, jonka jälkeen takaisin nukkumaan.
Aamusella taas herääminen uuteen päivään aivan helvetin väsyneenä. Pyydettiin kaasuherätystä, ei saatu. Vitutti, väsytti ja oli nälkä.
No eipä tuo ollut kovin herkkua santsareillakaan, ainakaan silmäpussien perusteella.
Tukikohta kasaan ja suorittamaan tähystystiedustelua poistuvista harjoitusjoukoista.
Vasta tässä viimeisessä tiedustelutehtävässä oma partioni oli vähällä paljastua. Mielestäni olimme valinneet hyvän tähystyspaikan, josta valvoimme oman komppaniamme ruokailua, mutta yhtäkkiä 100 metrin päähän ajoi heitinjoukkue ja jäi 15 minuutiksi paikalleen. Eipä tullut tuona aikana tähystämisestä juuri mitään kun piti painaa nenää turpeeseen ja heitinmiesten jatkettua matkaansa oma komppaniamme olikin jo lähdössä jatkamaan.
Puolilta päivin paluu tukikohtaan, josta Zilillä yksikköön. Perusyksikössä jokainen pakkasi panssarijääkärimarssia varten käsketyn varustuksen ja kaappeihin jäi oikeastaan vain lomapuvut, yksi puhdas alusvaatekerta, sisäjalkineet, urheilujalkineet, urheilupuku ja yksi pyyheliina. Tähän aikaa oli 30 minuuttia, jonka jälkeen reput vietiin asekäytävään pois käsien ulottuvilta.
Marssivalmisteluina lisää taistelumuonia reppuun, joka piti olla pakattu varsin pikkutarkan käskyn mukaan. Sitten suihkuun pesemään vanha lika pois, sillä rajoituksella, että jokaiselle oli aikaa minuutti suihkussa. Santsari valvoi.
Lopuksi likainen maastopuku , puhtaat sukat ja alusvaatteet päälle ja tupakkakatokseen ja sen ympäristöön hengailemaan. Nukkuminen oli kielletty ja seuraavat 5-6 tuntia puhuttiin paskaa ja poltettiin tupakkaa sekä katsottiin kun Sotakomppania lähti lomalle. Seuraavana ohjelmassa oli johtamisharjoituksen/johtajatehtäväradan ensimmäinen kirjallinen koe. Kurssi auditorioon ja jokaiselle annettiin lyijykynä sekä A4 paperi. ”
Toimit ryhmänjohtajana iskuosastossa. Varajohtajasi haavoittuu päähän tulitukiosaston ampumasta luodista. Miten toimit?” Vastausaikaa 3 minuuttia ja toimenpiteet oikeaan järjestykseen. Samaan aikaan piirtoheittimellä seinälle heijastettiin vitun kuva ja kaiuttimista alkoi soimaan Rammsteinin Feuer Frei. Kouluttajat aloittivat jonkin erikoisen tanssin ja heittelivät pyyhekumeilla oppilaita.
Koe oli nopeasti ohi. Siitä sitten asekäytävään partioittain reppujen luokse varustarkastusta varten.
Kouluttajat ja santsarit söivät pizzaa ja hampurilaisia, sekä rauhalliseen tahtiin ilmoittivat tarkastettavan varusesineen. Yksi kouluttaja per partio. Jos varusesine puuttui tai oli pakattu väärään paikkaan niin siitä merkattiin partiolle yksi sakkokierros marssia varten. Oma partioni ei saanut onneksi rikottua sakkokierrosten ennätystä, joka oli 11, mutta tyhmin virhe oli muistiinpanovälineiden sijoittaminen vasempaan rintataskuun oikean sijasta. Seuraus: sakkokierros. Hampurilaisten syöminen oli joillekkin viimeinen niitti, koska meilläkin oli viimeisestä ruokailusta jo melkein 12 tuntia ja jokaisella enemmän tai vähemmän nälkä. Eräällä oppilastoverilla muistan kyyneleiden kiiltäneen silmissä vitutuksesta ja muusta harmituksesta, mutta hän pysyi lujana eikä keskeyttänyt tai alkanut urputtamaan. Tuota tiedettiin Sotakomppanian alikessujen puheiden perusteella odottaakin. Eräänlaista henkistä psyykkausta.
Kun kamat oli levitetty asehuoneen käytävälle ja tarkastettu saatiin käsky pakata reput uudestaan sekä siirtyä pihalla odottaviin kuorma-autoihin. Autot lähtivät joskus ehkä 19-21 välillä liikkkeelle. En millään muista tarkkaa aikaa. Jokatapauksessa matka kesti ehkä noin puolituntia ja saavuimme koko kurssin voimin jonnekkin pimeään paikkaan ja nostimme reput selkään. Partiot lähtivät porrastetusti liikkeelle ja lähtöhuuto oli ilmoitettu yhdeksi sakkokierroksia kerääväksi virheeksi, jos huudossa ei ole asennetta. Kouluttajat huudattivat ”
Jääkäreillä on vain yksi tie!” johon piti vastata
”Eteenpäin!.
Mikään partio ei kerännyt tästä sakkoa.
Ensimmäinen tehtävä oli katsoa karttaa ja paikantaa oma sijainti sekä ottaa suunta ensimmäiselle rastille.
Mieliala oli aika korkealla väsymys huomioon ottaen eikä kevyt tihkusade tainnut ketään siinä kohtaa häiritä. Ensimmäinen rasti löytyi ja siellä ainoastaan ilmoitettiin seuraavaan rastin sijainti.
Mikäs siinä. Vapaasti löntystellen ja paskaa jauhaen avohärdellissä eteenpäin. Toisella rastilla oli jokin johtamisharjoituksen tehtävä, mutta en enää muista sitä enkä muitakaan marssin aikaisia rasteja. Saattaa olla, että kyseessä oli kellokaskarkurin käsittely taistelutilanteessa.
Sama kolmen minuutin vastausaika kuitenkin kuin kasarmilla olleessa rastissa.
Marssi edistyi kilometri kerrallaan ja joskus aamuyöstä ehkä 04 aikaan tihkusateen muututtua oikeaksi vesisateeksi porukalla alkoi pinna kiristyä. Omassa partiossani tuli riitaa siitä miten suunnistetaan ja mikä on oikea suunta jatkaa. Oli ihan siinä ja siinä, ettei tilanne ajautunut nyrkkitappeluksi. Tönimistä ja kovaa suunsoittoa oli. Yhteisymmärrys suunnasta kuitenkin löytyi ja tuo välikohtaus unohtui hetkessä. Erään partion kanssa pysähdyimme yhteiselle ruokatauolle ja tuolloin näin ensimmäisen ja ainoan kerran miten mies nukahtaa kesken syömisen. Tupakaveri istui leveässä haara-asennossa trangia jalkojen välissä ja alkoi lusikoimaan puuroa. Yhtäkkiä lusikka putosi ja mies kellahti selälleen täydessä unessa. Hämmästyttiin vähän ja tuupittiin kaveri hereille. Eikös sama nukahtaminen tapahdu parin minuutin päästä uudestaan…
Ruoka saatiin kuitenkin syötyä ja jatkettiin kahden partion voimin matkaa. Naapuripartio kuitenkaan ei pystynyt samaan vauhtiin joukkona kuin Silmä 5 ja jäi jälkeen. Vesisateen kasteltua päälläolevat vaatteet joillakin alkoi perse hitsaamaan kiinni ja pidettiin yhdistetty rasvaus&tupakkatauko. Tilanteessa ei sinällään ollut mitään hauskaa, mutta kyllähän se vähän hymyilytti kun rivitalon edessä ukko vetäisee maastohousut nilkkoihin ja alkaa voitelemaan hanuriaan valkovaseliinilla. Siitä myös kuittailtiin myöhemmin.
Joskus 10 aikaan aamulla saimme tulisen riidan aikaan siitä, kenen vuoro on kantaa venttiseiskaa. Ei ollut kai kenenkään vuoro, koska radio lensi tyylikkäästi ojanpohjalle tulisen lupauksen kanssa. ”
Mä en kanna tätä vitun romua enää metriäkään”.
Venttiseiskaa sanotaan tuhoutumattomaksi, mutta meiltä katkesi antenni tuossa. Ei paha hätä, kouluttajien varmistusauto näet ajoi marssilenkin tieosuuksia jatkuvasti ihan vesitäydennystenkin takia ja sen tullessa kohdalle ilmoitimme antennin katkenneen ja saimme uuden. Siitä ei tullut ikinä mitään jälkipuheita.
Joskus alkuiltapäivästä kahlasimme kuraista ja upottavaa vaunu-uraa uudelle rastille joka paljastui sakkorastiksi. Santsari ilmoitti aina puuttuvan varusesineen, joka piti hakea joltain metsästystornilta noin 700 metrin päästä ja kun yksi artikkeli oli ”noudettu” niin sitten seuraava niin kauan kuin sakkoa oli. Olimme hakenee pari sakkoa ja vitutuskäyrä tuonkaltaisen juoksuttamisen takia kaikilla aika korkealla. Oli ruokatauon aika. Sakot saatiin kuitenkin lopulta kaikki haettua ja päästiin jatkamaan. Tässä kohtaa alun perin 5 miehen partio oli sulanut kolmeen henkeen. Toiselta loppui fysiikka ja toisella omien sanojensa mukaan kipeytyi jalka. En ollenkaan epäile tuota jalankipeytymistä. Kaikilla taisi olla sama vaiva, koska jalkineet olivat olleet lähes keskeytyksettä jalassa useamman vuorokauden. Voi tietysti olla myös, ettei enää huvittanut.
Radiota oli jouduttu koko marssin ajan kantamaan rinnan päällä reppujen takia, mutta näillämain jokainen partiosta alkoi olla sen verran väsy, että jaettiin kantovastuu siten, että kaksi kantoi radiota ja yksi sen varusteita. Näihin aikoihin tuo ylimääräinen kymmenen kiloa rinnan päällä alkoi myös vaikeuttaa pahasti hengittämistä ja jos radiota olisi kantanut yksin olisi radistin vauhti ollut paljon hitaampi kuin muilla.
Sakkorastilta siis jatkettiin eteenpäin ja tässä vaiheessa suurta hupia ja extramotivaatiota tuottivat ne alokasaikana moneenkertaan kuullut jutut siitä, miten panssarijääkärit ovat metsän vaarallisimpia eläimiä yms. Matkan varrelle osui kylmiä ja lämpimiä rasteja, jotka eivät olleet niin raskaita tai erikoisia, että enää muistaisin niitä.
Ennen viimeiselle rastille pääsyämme pidimme lepotaukoa yhdellä pientaloalueella postilaatikoiden vieressä. Siinä istuskelimme varmaan aika apaattisen näköisinä ja söimme näkkäriä, kun kouluttajien Defenderi ajoi viereen. Kouluttajat nousivat hymyillen autosta ja toinen tarjosi karkkia. Tuo karkin tarjoaminen siinä tilanteessa tuntui lähes vittuilulta, mutta jokainen otti karkin. Kouluttajat kysyivät miten menee ja sanoivat lopun jo häämöttävän. Tässä vaiheessa Silmä 5 oli ohittanut 3 aiemmin lähtenyttä partiota ja vain ensimmäisenä lähtenyt oli edellä.
Näihin aikohin tapahtui myös se ainoa kerta kun olen nähnyt harhoja. Olimme jonkun uran varressa tauolla ja muut kaksi menivät tarpeilleen. Taisin torkahtaa hetkeksi ja herätessä iski pieni paniikki siitä missä kaverit ovat. Katsoin ympärilleni ja suoraan edessäni oli Leopard taistelupanssarivaunu jonka tykki osoitti suoraan minuun. Näin jopa tornissa olevan äijän sinivalkokokardin kun hän kiikaroi minua.
Ihmettelin miten ihmeessä en ole herännyt, vaikka vierestä on ajanut 55 tonnin panssarivaunu ja menin lähemmäs. Lähempää tarkasteltuna tuo ”Leo” osoittautui sammaloituneeksi siirtolohkareeksi…
Muiden harhanäkyihin kuuluivat mm. pienet ihmiset, joita riippui puista hirtettyinä kymmenkaupalla tai uralla oleva sadat rikkinäiset cd-levyt.
Parolannummella palvelleet tuntevat ”motivaatiomäen”. Viimeinen rasti sijaitsi sen pohjalla ja siellä ainoastaan merkattiin partion rastikortti. Olimme jo lähdössä loivaa kävelypolkua myöten yksikköön, kun santsari ilmoitti, ettei siitä suunnasta pääse pois: ”
Ainoa reitti kulkee motivaatiomäen kautta sokeritopan huipulle”.
Ei paljon naurattanut. Motivaatiomäki nousee jyrkässä kulmassa ylöspäin, on matkaltaan joku pari sataa metriä ja koostuu pehmeästä hiekasta. Loppuosa kontattiin ylöspääsemiseksi. Sokeritopan huipulla oli hyvä fiilis kun kasarmit näkyivät ja tajuttiin, että ollaan kohta maalissa.
Panssarikoululta yksikköön mentiin juosten siitä huolimatta, että jokainen askel sattui jalkapohjissa.
Bubin luona oli kurssinjohtaja ja vesitonkka. Siitä kunnon vesitankkaus ja kouluttaja ilmoittaa pommin:
Hyvä, mutta ei tämä vielä ole ohi. Tässä on uusi kartta, menkää hakemaan kätköstä esine x”.
Vähän epäuskoisina reput takaisin selkään ja Alibikylää kohti. Palloiltiin siellä joku parikymmentä minuuttia etsien kätköä, kunnes radiosta kuului, että palatkaa yksikköön.
Yksikössä harjoituksen keskeyttäneet ottivat maaliin tulleiden rynnäkkökiväärit puhdistettaviksi ja loppuun asti marssineet pääsivät heti henkilökohtaiseen huoltoon. Suihkun jälkeen ei tarvinnut paljon nukkumattia odotella.
Meidän partiollemme kertyi kilometrejä arviolta karvan yli 60, mutta osansa tuossa on sakkokierroksilla ja suunnistusvirheillä. Jokainen partio saapui maaliin tavoiteajassa eli alle 20 tunnissa, vaikka miestappioita tulikin.
Harjoituksen aikana tuli nukuttua jotain 2-4 tuntia. Väsytti. Ja maaliin asti tulleet saivat kuntoisuuslomaa ja ”henkisen” oikeuden kutsua itseään panssarijääkäreiksi.
.