@Deeiii Minua kiinnostaisi tietää, onko tässä omien panssarivaunujen kehittelyssä joka maassa ollut mitään järkeä. Siis Abrams, Leopard, Challenger (II), Leclerc nyt etupäässä. Sitten siihen päälle Merkava ja korealaisten ja japanilaisten viritelmät. Eikö olisi tullut halvemmaksi tehdä lisenssillä? Kyllähän siinäkin saa aika paljon tietoutta ja tarvittaessa täysin oman tuotannon pystyyn.
No tuo on hyvä kysymys, jos keksit vastauksen niin kerro toki minullekin...
Varmaan tuossa on taustalla sekä ihan oikeita syitä - vaikkapa doktrinaalisia ja maasto-olosuhteisiin liittyviä eroja - sekä sitten kaikennäköistä siltarumpupolitiikkaa. Voi olla vähän hankala sanoa, mihin yksi loppuu ja toinen alkaa.
Merkavasta olen ymmärtänyt niin, että mikään vaunu ei yksinkertaisesti täyttänyt iippojen vuoden 1973 sodan opetusten asettamia vaatimuksia. Tähän yhdistettiin sitten jenkkien ase- ja teknologia-apu (vissiin esim. M68- ja M256-psv-kanuunoiden piirustukset jne saatiin sieltä) ja epäilemättä palanen sullemulle-politiikkaa, niin tuloksena oli Merkava.
Abrams ja Lepardi 2 sitten syntyivät tosiaan tuon MBT70-projektin raunioille, kun se ei ottanut syntyäkseen. Vähän liikaa vähän liian hienostunutta tekniikkaa yhdessä kasassa. Mutta uuden panssarivaunun tarve ei poistunut, joten jenkeissä piti tehdä nopeasti jotain, samaten Saksassa. Challengerissa taas taisi vaikuttaa se, että britit olivat edelleen järkyttyneitä toisen sodan kokemuksista, kun suht. kevyesti panssaroidut vaunut ottivat loimeen ihan tosissaan: niinpä sekä Chieftain että Challenger olivat aikanaan ilmeisesti kaikkein järeimmin panssaroituja sotavaunuja, liikkuvuudenkin kustannuksella, ja Chobham-panssari on brittikeksintö. (Saksalaisilla taas doktriini muistaakseni korosti liikkuvuutta ja tulivoimaa, panssaroinnin kustannuksella. Jenkit vissiin olivat vähän siinä välissä.)
Sen kyllä ehdin tuolla teollisuuden leivissä oppia, että monasti on itse asiassa helpompi, halvempi ja nopeampi suunnitella ja valmistaa kahdelle asiakkaalle kummallekin oma tuote kuin lähteä tekemään yhtä kompromissia, joka kelpaisi molemmille. Näin varsinkin silloin, kun puhutaan isoista, integroiduista ja kehityksen aallonharjalla kulkevista järjestelmistä. Mitä vaikka joku ensilinjan taisteluvaunu aika lähtökohtaisesti on.
Wanhat jäärät varoittelivat nuorta insinööriä eritoten semmoisista petollisista projekteista ja toivehikkaista projektipäälliköistä, mistä syntyi vaikutelma "nämä vaatimuksethan olisi helppo yhdistää ja tehdä yksi tuote molemmille." Kun sitten niitä yllättäviä pikku juttuja alkoikin yleensä aina kasaantua...
Tuolloin 1960-luvulla muuten oli muodissa tämmöinen tehokkuusajattelu, ja tuo MBT70-proggis oli varmasti osaltaan sen seurausta. Ajateltiin, että yhteistyö olisi voimaa. En tiedä missä määrin mahdollisesti poikkeavat vaatimukset aiheuttivat tässä tapauksessa ongelmia, mutta tiedän, että vastaavassa F-111-projektissa tehokkuusajattelun ja "synergian" synnyttämät ongelmat olivat vallan hirmuisia, ja loppujen lopuksi käteen jäi itse asiassa pommikone (sinänsä kyllä ihan hyvä pommikone) - eikä lainkaan hävittäjää.
