https://nojatuolikenraali.wordpress...20-luvulla-osa-1-kuvitelmia-ja-todellisuutta/
Taistelupanssarivaunut 2020-luvulla, osa 1: Kuvitelmia ja todellisuutta
Taistelupanssarivaunu on asejärjestelmä, joka ei ota kuollakseen. Panssarivaunujen kuolemaa on povattu milloin ilma-aseen, milloin panssarintorjuntaohjusten, milloin panssaroitujen pyöräajoneuvojen ja milloin verkostokeskeisen sodankäynnin kehittymisen vuoksi. Länsimaisissa asevoimissa on kylmän sodan päättymisestä saakka ollut vallitsevana trendinä supistaa taistelupanssarivaunujen määrää tai jopa luopua niistä kokonaan. Nyt taistelupanssarivaunut ovat kuitenkin elämässä uuden renessanssin alkua: Venäjä esitteli vuosi sitten ensimmäisen täysin uuden taistelupanssarivaunutyyppinsä neljään vuosikymmeneen ja panssarivaunujaan pois myyneet länsimaat ovat alkaneet hankkia niitä lisää. Uuden sukupolven vaunujen kehitys on viimein alkanut myös lännessä.
Tuhottu Yhdysvaltain asevoimien M1A1 Abrams Irakissa.
Kevyempien taisteluajoneuvojen houkuttelevuuteen on lukemattomia syitä. Panssarivaunujen ilmeisimpänä syntinä on niiden raskaasta panssaroinnista johtuva paino, joka voi yltää lähes seitsemäänkymmeneen tonniin. Massiivinen paino rajoittaa vaunujen toimintasädettä, maantienopeutta ja kuljetettavuutta sekä ilma- että meriteitse. Raskaan painon edellyttämä tela-alusta tekee vaunuista myös pyöräajoneuvoja kalliimpia valmistaa ja käyttää; raskaiden vaunujen polttoainevaatimuksilla ruokkisi monta kertaa suuremman määrän kevyempiä ajoneuvoja, eivätkä taistelupanssarivaunut pitkillä etapeilla siitä huolimatta pysy nopeampien pyöräajoneuvojen perässä. Niillä on myös taipumus vaatia pyöräajoneuvoja huomattavasti enemmän huoltoa.
Silti asevoimat ympäri maailman ovat kerta toisensa jälkeen todenneet, että taistelupanssarivaunu on korvaamaton asejärjestelmä. Parhaan mahdollisen suojan, tulivoiman ja liikkuvuuden yhdistelmä on konsepti, joka ei hevin jää tarpeettomaksi, eikä mikään toinen ratkaisu ole toistaiseksi kyennyt päihittämään taistelupanssarivaunua yhtä aikaa kaikilla kolmella osa-alueella. Minkä panssarivaunu maantienopeudessa ja toimintasäteessä häviää, ottaa se moninkertaisesti takaisin maastossa vihollisen tulen alla liikuttaessa ja viholliseen tulella vaikutettaessa – oli kyseessä sitten hyökkäys tai puolustus, rynnäkkö tai torjunta, väijytys tai viivytys.
Siitä huolimatta vielä joitakin vuosia sitten näytti todella siltä, että taistelupanssarivaunut ovat siirtymässä historiaan.
Ennen kuin Venäjä viime vuoden voitonpäivän paraatissaan esitteli maailmalle uuden T-14 Armata -vaununsa prototyypin, ei Euroopassa, Yhdysvalloissa tai Venäjällä oltu nähty täysin uutta taistelupanssarivaunutyyppiä sitten 70- ja 80-lukujen. Länsimaista Kanada ja Hollanti olivat jo ehtineet päättää luopuvansa taistelupanssarivaunuista kokonaan, kunnes sotakokemukset ja Euroopan tilanteen kiristyminen pakottivat maat pyörtämään päätöksensä: Kanada perui aikeensa korvata taistelupanssarivaunut pyöräajoneuvoilla viime hetkellä Afganistanista saamistaan kokemuksista viisastuneena, päätyen koko aselajin lakkauttamisen sijaan hankkimaan Saksasta uusia, viimeisen päälle modernisoituja Leopard 2A6 -taistelupanssarivaunuja. Hollanti puolestaan ehti myymään omat Leopard 2A6 -vaununsa Suomelle ennen kuin päättikin yllättäen jatkaa vaunumiehistöjensä koulutusta Saksalta liisaamillaan vuokra-Leopardeilla. Myös Saksa ehti luopumaan valtaosasta varastoimistaan Leopardeista vain aloittaakseen jo kertaalleen pois myymiensä vaunujen takaisinostot viime keväänä.
Täyskäännöksen taustalla ovat käytännön sotakokemukset. Kylmän sodan päätyttyä unohdetut opit palautuivat nopeasti takaisin mieliin, kun 90-luvun rauhanturvaamisbuumi väistyi kuumien sotien tieltä.
Kun länsimaiden huomio kylmän sodan päätyttyä siirtyi Euroopassa käytävän maasodan uhasta kriisinhallintaoperaatioihin ja ”terrorismin vastaiseen sotaan”, piti taistelupanssarivaunujen viimeistään käydä tarpeettomiksi. Toisin kuitenkin kävi, ja taistelupanssarivaunut todistivat pian tarpeellisuuteensa myös 2000-luvun epäsymmetrisissä sodissa. Yhdysvallat totesi taistelupanssarivaunujen tarjoaman tulivoiman ja suojan erinomaisen tarpeellisiksi ominaisuuksiksi paitsi Saddamin raskaasti aseistetun kansalliskaartin lyömisessä, myös terroristeja vastaan käytävässä epäsymmetrisessä kaupunkisodassa. Mutta edes se ei uskonut tarvitsevansa taistelupanssarivaunuja vuoristoisessa Afganistanissa. Taistelupanssarivaunujaan ulkomaille perinteisesti lähettäneiden suurvaltojen sijaan niiden erinomaisuuden myös Afganistanin olosuhteissa todistivat lopulta varsin epätodennäköinen parivaljakko: panssarivaunuistaan jo kokonaan luopumassa ollut Kanada sekä täysin toisenlaisista operaatioista paremmin tunnetuksi tullut Tanska. Vaikka muut ISAF-operaatioon osallistuneet maat lähettivätkin Afganistaniin lähinnä pyöräajoneuvoja, vahvistivat Tanskan ja Kanadan kokemukset käsitystä raskaiden ja tulivoimaisten panssarivaunujen tarpeellisuudesta myös tämän päivän taistelukentillä.
Yhdysvaltain armeijan M1ABV-pioneerivaunu ja tanskalainen Leopard 2A5DK Afghanistanissa.
Irakin ja Afganistanin sotien jälkeen taistelupanssarivaunut ovatkin olleet merkittävässä roolissa lähes kaikissa uutisotsikoihin nousseissa sodissa: Libanonissa, Georgiassa, Libyassa, Syyriassa, Ukrainassa, Jemenissä, uudelleen Irakissa ja viimeisimpänä Armenian ja Azerbaidzhanin välisessä Vuoristo-Karabahin konfliktissa. Panssarivaunujen pahimpien tappioiden taustalta niin Libyassa, Groznyssä, Syyriassa, kuin Persianlahden sodassakin (Irakin osalta) löytyy puolestaan lähes poikkeuksetta yhdistelmä mielipuolisen huonoa sodanjohtoa, sitäkin surkeampia taktiikoita ja auttamattomasti vanhentunutta kalustoa. Poikkeuksen muodostanee lähinnä Israelin epäonninen hyökkäys Libanoniin vuonna 2006, jolloin Israel arvioi Hizbollahin käytössä olleen panssarintorjuntakaluston pahasti pieleen. Silloinkin taistelupanssarivaunujen tarjoamalle liikkuvuuden, suojan ja tulivoiman yhdistelmälle oli erinomaisen suuri tarve – ja niiden menestykselle kaikki edellytykset, onnettomasta lopputuloksesta huolimatta.
Panssariaseen epäonnistumisista vedetyt johtopäätökset poikkeavatkin täysin vuosituhannen vaihteen suuntauksesta kevyempiin, liikuteltavampiin ja ”verkottuneempiin” joukkoihin. Panssarivaunuista luopumisen sijaan sekä idässä että lännessä kehitetään nyt ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin täysin uuden sukupolven taistelupanssarivaunuja.
Sata vuotta ensimmäisen taistelunsa jälkeen taistelupanssarivaunut ovat jälleen kokemassa uutta renessanssia. Mutta millaisia ovat 2020-luvun panssarivaunut? Siitä lisää sarjan seuraavissa osassa
Saksalaiset kyllä tuntevat panssarit, mutta kai Nexterikin jotain hyvää voi tuoda uuteen Leopardiin vai mitä mieltä täällä ollaan?
Saahan sitä unelmoida, mutta Eurooppa on joukko eripuraisia kansoja, joilla on keskenään ristiriitaisia intressejä.
