Parhaimmat hetket, jännitykset, mokat, hassut sattumukset, vitutukset etc

inscout

Kenraali
Perjantain kunniaksi sattumus alokasajalta. Hieman pitkä kylläkin.

Joukkueessamme oli alokas S. Nykypäivänä S raakattaisiin välittömästi pois ruodusta, mutta -91 elettiin vielä "kaikki mi jaksoi kalpaa käyttää" aikaa. Alokas S muistutti muodoltaan päärynää. Olen nähnyt lihavia ennen ja jälkeen tuon ajan, mutta niin erehdyttävästi päärynää muistuttavaa ihmistä en ole ikinä missään nähnyt. Kunto oli myös ulkonäön mukainen. Valitettavasti luonto oli ollut julma, ja siunannut alokas S:n älykkyydellä joka vastasi ulkonäköä. Eli ÄO oli todellakin päärynän tasolla.

Olimme morttileirillä jossa yhtenä aiheena oli poteron tekemisen periaatteet. Oliko niitä nyt 5 perusasiaa. Joukkueen kouluttajana oli Vääpeli T, jonka kanssa tulin monesti tutuksi jatkossa. Ei mikään varsinaisesti ymmärtäväinen persoona. Joka tapauksessa vääpeli T kuulusteli joukkuetta mies kerrallaan eri asioista, joita sitten muistettiin enemmän tai vähemmän hyvin. Mutta pikku hiljaa oppi painui päähän (mainittakoon, että kyseessä oli Kuninkaallinen KRH joten moisiin alhaisten nurmiporien asioihin ei suuremmin kiinnitetty myöhemmin huomiota). Valitettavasti sitten tuli alokas S:n vuoro vastata. Ongelma ei ollut se, että hän ei osannut periaatteista ensimmäistäkään. Ongelma ei olut se, että kesti noin 10 minuuttia ennen kuin vääpeli T sai hänet muistamaan yhden periaatteen. Ongelma ei ollut edes se, että toisen periaatteen oppiminen kesti 5 minuuttia. Vaan todellinen ongelma oli se, että opittuaan toisen periaatteen alokas S oli unohtanut sen ensimmäisen periaatteen. Kun tämä selvisi vääpeli T:lle hän otti puukkonsa ja löi sen kaikin voimin kantoon pystyyn. Klassista korviketoimintaa.

No. Tuli aika lähteä leiriltä. Edessä oli marssi taisteluvarustuksessa. Noin 500 metrin matkan jälkeen alokas S hyytyi ("alokas S jää" oli yleisin viesti komppanian marssilla koko palveluksen ajan). Tällöin Vääpeli T:n soppa paloi pohjaan. Hän nappasi alokas S:n ja allekirjoittaneen joka suruttomana vaelteli S:n takana ja käski molemmat irrottamaan rakkaan RK 62:sen hihnan. Näin teimme. Nämä hihnat vääpeli T solmi näppärästi yhteen ja sen lisäksi teki juoksusolmun avulla hirttosilmukan toiseen päähän. Tämä silmukka meni alokas S:n kaulaan. Toinen pää meni sitten allekirjoittaneen tst-vyöhön kiinni. Käsky kuului seuraavasti: "Niin kauan kuin hän menee eteenpäin alokas I (allekirjoittanut) seuraa häntä. Ja alokas S tulee perässä kävellen tai raahautuen". Ja liikkeelle. 50 metrin jälkeen takaani alkoi kuulua kummallisia ääniä. Joten pysähdyin. Seurauksena oli potku perseeseen ja käsky marssia. Taas alkoivat erikoiset äänet kuulua. Tuntui kuin tätä olisi jatkunut kilometrejä (todellisuudessa varmaan 200-300 metriä) kunnes alokas S:ää armahdettiin. Saimme hihnamme takaisin ja alokas S:n varusteet jaettiin demokraattisesti vääpelin T:n ja allekirjoittaneen kesken (minä sain tetsarin, hän otti rynkyn). Ja näin sitten taaperrettiin loppumatka. Kaikenlaisia marsseja tuli nähtyä mutta tuo jäi hyvin mieleen.

Samalla leirillä meille myös selvisi, miksi ei ole hyvä ajatus jättää RK:ta nojaamaan BTR-60 vaunun pyörään. Vaunun lähdettyä liikkeelle ase muistutti erehdyttävästi kulmarautaa. Se olisi ollut kyllä hyvä kaupunkisodassa mutta puskassa muotoilussa oli omat haasteensa.
 

Hallinkorva

Ylipäällikkö
Näistä erikoisista pojista mieleeni tulee yksi metsäläinen, joka oli kasarmilla varsinainen otus. Metsätöitä tehnyt korven kasvatti ei koskaan pessyt itseään eikä pakkiaan eikä puhunut mitään. Pojat eivät jaksaneet haistella häntä vaan veivät suihkuun ja pesivät. Se oli vaikeaa, koska hän oli tavattoman vahva.

Metsäkeikalla hän oli elementissään. Väsymätön ja hyvä.

1990-luvulla näin telkkarissa jutun erakosta. Siinä oli se tyyppi. Myöhemmin luin jostain lehdestä, että hän oli myös lähtenyt kävellen Suomen ympäri rajoja pitkin eli tarkoitus oli kävellä maan muotojen mukaan. Mutta kuulemma keskeytyi; hän oli jäänyt johonkin matkalla vastaan tulleelle paikkakunnalle kaljoittelemaan ja asettunutkin sinne.
 

BlackFox

Ylipäällikkö
Ikimuistoinen hetki oli kun meidän joukot marssi muukalaislegionan kanssa ja lauloivat ulkomailla "

Sama kaiku on askelten
Kyllä vaistomme tuntee sen
Kuinka kumpujen kätköistä, mullasta maan
Isät katsovat poikiaan

Sinä tiedäthän veikko mun vierelläin
Mikä retkemme tänne toi
Ilomielin me riensimme sinnepäin
Missä yhteinen kutsu soi


Tapa tuttu jo taattojen
Nyt on hoidossa poikasten:
Kun on vaaralle alttiina syntymämaa
Kotiaskaret jäädä saa"

Vaikka pidän ainoana oikeana marssilauluna suomalaisille syvää hiljaisuutta, oli hetkessä jotain hyvin isänmaallista. Tällöin suomalaiset marssi yhden maailman parhaan sotilasjoukon kanssa yhdessä mutta ylpeinä lauloivat suomeksi marssilaulun asettuen legioonan rinnalle muotoon.. siinä meinasi tulla pojat tippa linssiin
 

BlackFox

Ylipäällikkö
Toinen laulu mikä herätti tunteita oli kun omat joukot kuunteli kotiinlähtiessä.

Tänä yönä vihdoin
Sä pääset pois
Tästä paskamaasta
Täällä naiset tappaa toisiaan
Ja sit sanotaan et
Olishan se hienoo
Jos näin ei ois
Tää on silti lottovoitto
Torvensoitto aamunkoitto
Kaiken korjaa koeta unohtaa

Kumarra siniristii
Saat olla juoppo et nisti
Jos huudat sä oot ehkä terroristi
Ei saa vaivata ketään
Pitää kätellä setää
Väsyneet hävitetään
älä luovu mistään

Vihdoin
Sä pääset pois
Tästä paskamaasta
Täällä lapset tappaa toisiaan
Ja sit sanotaan et
Olishan se hienoo
Jos näin ei ois
Tää on silti lottovoitto
Torvensoitto aamunkoitto
Kaiken korjaa koeta unohtaa

Maija vilkkumaa - lottovoitto
 

Juna112Porojetsiin

Eversti
Lahjoittaja
Minullakin muisto kotiinlähdöstä jossa seisoimme avoneliössä, joskus klo 4 jälkeen aamulla; oma katse kohti Hermon-vuoren suunnasta nousevaa aurinkoa ja lipputankoon kohoavaa siniristilippua. Aseman 9-10 kaiuttimet kajauttivat:

Syvä iskumme on, viha voittamaton,
meill’ armoa ei, kotimaata.
Koko onnemme kalpamme kärjessä on,
ei rintamme heltyä saata.
Sotahuutomme hurmaten maallemme soi,
mi katkovi kahleitansa.
Ei ennen uhmamme uupua voi,
kuin vapaa on Suomen kansa.

Kun painui päät muun kansan, maan,
me jääkärit uskoimme yhä.
Oli rinnassa yö, tuhat tuskaa, vaan
yks aatos ylpeä pyhä:
Me nousemme kostona Kullervon,
soma on sodan kohtalot koittaa.
Satu uusi nyt Suomessa syntyvä on,
se kasvaa, se ryntää, se voittaa.

Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa,
yks suuri on Suomen valta.
Sen aatetta ei väkivoimat saa
pois Pohjan taivahan alta.
Sen leijonalippua jääkärien
käsivarret jäntevät kantaa
yli pauhun kenttien hurmeisten
päin nousevan Suomen rantaa.


Siinä kulki aamu-unisissa aivoissa monenlaisia ajatelmia ja mielleyhtymiä. Eipä tuo marssi kovin hyvin sovi rauhanturvatoimintaan, mutta olihan tilanteessa hirtehisesti kuitenkin jääkärit palaamassa Suomeen. Mutta samalla tuli mieleen ne sukupolvet, ajat, teot ja työ jotka olivat välissämme. Tuolloin 80-luvulla olimme palaamassa hyvin erilaiseen Suomeen, ei tarvittu Kullervoa, eikä onnemmekaan enää yksinomaan kalpamme kärjessä ollut.
Ja vaikka se YYA-Suomi tuolloin 80-luvulla olikin, rakas ja vapaa eikä siellä tarvinnut kahleita enää katkoa .. sillä ne jääkärit olivat sanansa pitäneet ja satu uusi oli Suomessa syntynyt. Me siitä ehkä erinomaisena osoituksena.

Ja ehkä viimeisenä se ... että toisen vapassoturi on toisen terroristi. Jos olisivat hessut osanneet suomea, olisivat varmasti olleet ihmeissään meidän sanoituksesta.
 

Hallinkorva

Ylipäällikkö
Minullakin muisto kotiinlähdöstä jossa seisoimme avoneliössä, joskus klo 4 jälkeen aamulla; oma katse kohti Hermon-vuoren suunnasta nousevaa aurinkoa ja lipputankoon kohoavaa siniristilippua. Aseman 9-10 kaiuttimet kajauttivat:

Syvä iskumme on, viha voittamaton,
meill’ armoa ei, kotimaata.
Koko onnemme kalpamme kärjessä on,
ei rintamme heltyä saata.
Sotahuutomme hurmaten maallemme soi,
mi katkovi kahleitansa.
Ei ennen uhmamme uupua voi,
kuin vapaa on Suomen kansa.


Kun painui päät muun kansan, maan,
me jääkärit uskoimme yhä.
Oli rinnassa yö, tuhat tuskaa, vaan
yks aatos ylpeä pyhä:
Me nousemme kostona Kullervon,
soma on sodan kohtalot koittaa.
Satu uusi nyt Suomessa syntyvä on,
se kasvaa, se ryntää, se voittaa.


Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa,
yks suuri on Suomen valta.
Sen aatetta ei väkivoimat saa
pois Pohjan taivahan alta.
Sen leijonalippua jääkärien
käsivarret jäntevät kantaa
yli pauhun kenttien hurmeisten
päin nousevan Suomen rantaa.


Siinä kulki aamu-unisissa aivoissa monenlaisia ajatelmia ja mielleyhtymiä. Eipä tuo marssi kovin hyvin sovi rauhanturvatoimintaan, mutta olihan tilanteessa hirtehisesti kuitenkin jääkärit palaamassa Suomeen. Mutta samalla tuli mieleen ne sukupolvet, ajat, teot ja työ jotka olivat välissämme. Tuolloin 80-luvulla olimme palaamassa hyvin erilaiseen Suomeen, ei tarvittu Kullervoa, eikä onnemmekaan enää yksinomaan kalpamme kärjessä ollut.
Ja vaikka se YYA-Suomi tuolloin 80-luvulla olikin, rakas ja vapaa eikä siellä tarvinnut kahleita enää katkoa .. sillä ne jääkärit olivat sanansa pitäneet ja satu uusi oli Suomessa syntynyt. Me siitä ehkä erinomaisena osoituksena.

Ja ehkä viimeisenä se ... että toisen vapassoturi on toisen terroristi. Jos olisivat hessut osanneet suomea, olisivat varmasti olleet ihmeissään meidän sanoituksesta.
1982

1544726584119.png

Toukokuu 2000

1544726616236.png
 
Top