Perjantain kunniaksi sattumus alokasajalta. Hieman pitkä kylläkin.
Joukkueessamme oli alokas S. Nykypäivänä S raakattaisiin välittömästi pois ruodusta, mutta -91 elettiin vielä "kaikki mi jaksoi kalpaa käyttää" aikaa. Alokas S muistutti muodoltaan päärynää. Olen nähnyt lihavia ennen ja jälkeen tuon ajan, mutta niin erehdyttävästi päärynää muistuttavaa ihmistä en ole ikinä missään nähnyt. Kunto oli myös ulkonäön mukainen. Valitettavasti luonto oli ollut julma, ja siunannut alokas S:n älykkyydellä joka vastasi ulkonäköä. Eli ÄO oli todellakin päärynän tasolla.
Olimme morttileirillä jossa yhtenä aiheena oli poteron tekemisen periaatteet. Oliko niitä nyt 5 perusasiaa. Joukkueen kouluttajana oli Vääpeli T, jonka kanssa tulin monesti tutuksi jatkossa. Ei mikään varsinaisesti ymmärtäväinen persoona. Joka tapauksessa vääpeli T kuulusteli joukkuetta mies kerrallaan eri asioista, joita sitten muistettiin enemmän tai vähemmän hyvin. Mutta pikku hiljaa oppi painui päähän (mainittakoon, että kyseessä oli Kuninkaallinen KRH joten moisiin alhaisten nurmiporien asioihin ei suuremmin kiinnitetty myöhemmin huomiota). Valitettavasti sitten tuli alokas S:n vuoro vastata. Ongelma ei ollut se, että hän ei osannut periaatteista ensimmäistäkään. Ongelma ei olut se, että kesti noin 10 minuuttia ennen kuin vääpeli T sai hänet muistamaan yhden periaatteen. Ongelma ei ollut edes se, että toisen periaatteen oppiminen kesti 5 minuuttia. Vaan todellinen ongelma oli se, että opittuaan toisen periaatteen alokas S oli unohtanut sen ensimmäisen periaatteen. Kun tämä selvisi vääpeli T:lle hän otti puukkonsa ja löi sen kaikin voimin kantoon pystyyn. Klassista korviketoimintaa.
No. Tuli aika lähteä leiriltä. Edessä oli marssi taisteluvarustuksessa. Noin 500 metrin matkan jälkeen alokas S hyytyi ("alokas S jää" oli yleisin viesti komppanian marssilla koko palveluksen ajan). Tällöin Vääpeli T:n soppa paloi pohjaan. Hän nappasi alokas S:n ja allekirjoittaneen joka suruttomana vaelteli S:n takana ja käski molemmat irrottamaan rakkaan RK 62:sen hihnan. Näin teimme. Nämä hihnat vääpeli T solmi näppärästi yhteen ja sen lisäksi teki juoksusolmun avulla hirttosilmukan toiseen päähän. Tämä silmukka meni alokas S:n kaulaan. Toinen pää meni sitten allekirjoittaneen tst-vyöhön kiinni. Käsky kuului seuraavasti: "Niin kauan kuin hän menee eteenpäin alokas I (allekirjoittanut) seuraa häntä. Ja alokas S tulee perässä kävellen tai raahautuen". Ja liikkeelle. 50 metrin jälkeen takaani alkoi kuulua kummallisia ääniä. Joten pysähdyin. Seurauksena oli potku perseeseen ja käsky marssia. Taas alkoivat erikoiset äänet kuulua. Tuntui kuin tätä olisi jatkunut kilometrejä (todellisuudessa varmaan 200-300 metriä) kunnes alokas S:ää armahdettiin. Saimme hihnamme takaisin ja alokas S:n varusteet jaettiin demokraattisesti vääpelin T:n ja allekirjoittaneen kesken (minä sain tetsarin, hän otti rynkyn). Ja näin sitten taaperrettiin loppumatka. Kaikenlaisia marsseja tuli nähtyä mutta tuo jäi hyvin mieleen.
Samalla leirillä meille myös selvisi, miksi ei ole hyvä ajatus jättää RK:ta nojaamaan BTR-60 vaunun pyörään. Vaunun lähdettyä liikkeelle ase muistutti erehdyttävästi kulmarautaa. Se olisi ollut kyllä hyvä kaupunkisodassa mutta puskassa muotoilussa oli omat haasteensa.
Joukkueessamme oli alokas S. Nykypäivänä S raakattaisiin välittömästi pois ruodusta, mutta -91 elettiin vielä "kaikki mi jaksoi kalpaa käyttää" aikaa. Alokas S muistutti muodoltaan päärynää. Olen nähnyt lihavia ennen ja jälkeen tuon ajan, mutta niin erehdyttävästi päärynää muistuttavaa ihmistä en ole ikinä missään nähnyt. Kunto oli myös ulkonäön mukainen. Valitettavasti luonto oli ollut julma, ja siunannut alokas S:n älykkyydellä joka vastasi ulkonäköä. Eli ÄO oli todellakin päärynän tasolla.
Olimme morttileirillä jossa yhtenä aiheena oli poteron tekemisen periaatteet. Oliko niitä nyt 5 perusasiaa. Joukkueen kouluttajana oli Vääpeli T, jonka kanssa tulin monesti tutuksi jatkossa. Ei mikään varsinaisesti ymmärtäväinen persoona. Joka tapauksessa vääpeli T kuulusteli joukkuetta mies kerrallaan eri asioista, joita sitten muistettiin enemmän tai vähemmän hyvin. Mutta pikku hiljaa oppi painui päähän (mainittakoon, että kyseessä oli Kuninkaallinen KRH joten moisiin alhaisten nurmiporien asioihin ei suuremmin kiinnitetty myöhemmin huomiota). Valitettavasti sitten tuli alokas S:n vuoro vastata. Ongelma ei ollut se, että hän ei osannut periaatteista ensimmäistäkään. Ongelma ei olut se, että kesti noin 10 minuuttia ennen kuin vääpeli T sai hänet muistamaan yhden periaatteen. Ongelma ei ollut edes se, että toisen periaatteen oppiminen kesti 5 minuuttia. Vaan todellinen ongelma oli se, että opittuaan toisen periaatteen alokas S oli unohtanut sen ensimmäisen periaatteen. Kun tämä selvisi vääpeli T:lle hän otti puukkonsa ja löi sen kaikin voimin kantoon pystyyn. Klassista korviketoimintaa.
No. Tuli aika lähteä leiriltä. Edessä oli marssi taisteluvarustuksessa. Noin 500 metrin matkan jälkeen alokas S hyytyi ("alokas S jää" oli yleisin viesti komppanian marssilla koko palveluksen ajan). Tällöin Vääpeli T:n soppa paloi pohjaan. Hän nappasi alokas S:n ja allekirjoittaneen joka suruttomana vaelteli S:n takana ja käski molemmat irrottamaan rakkaan RK 62:sen hihnan. Näin teimme. Nämä hihnat vääpeli T solmi näppärästi yhteen ja sen lisäksi teki juoksusolmun avulla hirttosilmukan toiseen päähän. Tämä silmukka meni alokas S:n kaulaan. Toinen pää meni sitten allekirjoittaneen tst-vyöhön kiinni. Käsky kuului seuraavasti: "Niin kauan kuin hän menee eteenpäin alokas I (allekirjoittanut) seuraa häntä. Ja alokas S tulee perässä kävellen tai raahautuen". Ja liikkeelle. 50 metrin jälkeen takaani alkoi kuulua kummallisia ääniä. Joten pysähdyin. Seurauksena oli potku perseeseen ja käsky marssia. Taas alkoivat erikoiset äänet kuulua. Tuntui kuin tätä olisi jatkunut kilometrejä (todellisuudessa varmaan 200-300 metriä) kunnes alokas S:ää armahdettiin. Saimme hihnamme takaisin ja alokas S:n varusteet jaettiin demokraattisesti vääpelin T:n ja allekirjoittaneen kesken (minä sain tetsarin, hän otti rynkyn). Ja näin sitten taaperrettiin loppumatka. Kaikenlaisia marsseja tuli nähtyä mutta tuo jäi hyvin mieleen.
Samalla leirillä meille myös selvisi, miksi ei ole hyvä ajatus jättää RK:ta nojaamaan BTR-60 vaunun pyörään. Vaunun lähdettyä liikkeelle ase muistutti erehdyttävästi kulmarautaa. Se olisi ollut kyllä hyvä kaupunkisodassa mutta puskassa muotoilussa oli omat haasteensa.
