Afrikka – tulevaisuuden maanosa
Tullessani nimetyksi Keskustan presidenttiehdokkaaksi totesin ehdokaspuheessani Afrikan olevan tämän vuosisadan suurin kysymys. Afrikasta puhuttaessa on muistettava se, että kyse ei ole homogeenisesta mantereesta vaan todella laajasta maanosasta, jossa myös taloudelliset- ja kulttuurierot ovat huomattavat maiden välillä. Silti maanosan ongelmia ja haasteita on perusteltua tarkastella myös yhtenä kokonaisuutena.
Afrikan väestöstä puolet on hyvin nuoria ja väestö kasvaa nykyisestä hieman yli miljardista vääjäämättä yli miljardilla aivan lähimpien vuosikymmenten aikana.
Kuvaavaa on, että Nigeriassa vuosittainen syntyvyys on yli 7 miljoonaa lasta kun koko EU-alueella vastaava luku on 5 miljoonaa.
Väestökehityksen rinnalla ilmastonmuutos, autioituminen, terrorismi, ruoka- ja vesihuolto, terveydenhoidon ongelmat jne. muodostavat toisiinsa kytkeytyvän vyyhdin, joihin kaikkiin on kyettävä vaikuttamaan.
Vastaukseksi ongelmiin ei riitä vaatimus globaalin kehitysavun lisäämisestä. Kansainvälinen kehitysrahoitus lienee nykyään mittaluokkaa 125 miljardia dollaria vuodessa eikä sen osalla olla näkemässä mitään sellaista nousua, joka itsessään ratkaisisi ongelmat. Kansainvälinen kehitysrahoitus muodostaa korkeintaan kymmenyksen kehitysmaihin suuntautuvista rahoitusvirroista. Pelkästään siirtotyöläisten kotimaihinsa lähettämät avustukset ovat moninkertaiset siihen verrattuna.
Kannattaa katsoa, miten Aasian monien maiden nousu tapahtui. Se perustui suurelta osalta ulkomaisiin liike-elämän investointeihin. Japanin teollisuus aloitti sen siirtämällä tuotantoaan jo 1970-luvulla Etelä-Koreaan, Malesiaan ja Singaporeen. Ryntäys Kiinaan levitti tuotantoa myös muihin Aasian maihin.
Afrikan pettymykseksi sen on vaikea hyödyntää samaa ratkaisua, koska Aasian maat kykenevät myös halpatyössä kilpailemaan vielä pitkään. Mutta perusidea investointien välttämättömyydestä koskee myös Afrikkaa.
Usein toistettu tosiasia on se, että maailman sotilasmenot ovat yli kymmenkertaiset kehitysapuun verrattuna. Näitä ei reaalipolitiikassa kannata asettaa vastakkain, koska puolustusbudjetit päätetään muilla perusteilla.
Mutta nyt, kun ilmassa on asevarustelun kasvun kierre, aiheesta on syytä puhua. Tarvitsevatko Nato-maat todella lähes 100 miljardin lisäpanostusta vuosittaisiin puolustusbudjetteihinsa? Naton osuus puolustusmenoista maailmassa on jo yli puolet (lähes 900 miljardia vuodessa). Kehitysavussa lisärahaa tarvittaisiin erityisesti äärimmäisen köyhyyden torjumiseksi, mutta sen rinnalla kehitysvaroja pitää käyttää vivuttaaksemme yksityisiä investointeja Afrikkaan. Jos Aasiassa bisnes löysi lopulta mahdollisuutensa markkinaperusteisesti,
saattaisi Afrikassa olla hyvä käyttää houkuttimena myös julkista pääomaa.
Afrikan väestönkasvun ja ongelmien seurauksena riski kansainvaellustyyppiseen muuttoliikkeeseen on luonnollisesti olemassa. Amerikka oli yli sata vuotta sitten eurooppalaisille tulevaisuuden maanosa.
Eurooppa ei voi olla sitä samaa tämän vuosisadan Afrikalle, vaan Afrikasta on itsestään tehtävä tulevaisuuden maanosa. Tämä on ainoa mahdollisuutemme. Sen edistämiseksi Euroopan, Pohjois-Amerikan ja Aasian talouksien on yhdistettävä voimansa.
Kehittämisen rinnalla
on kyettävä paljon nähtyä jäntevämpään ja kurinalaisempaan yhteiseen toimintaan turvapaikkapolitiikassa. Pohjois-Afrikan valtioiden ja ns. kauttakulkumaiden kanssa on kyettävä sopimusjärjestelyihin, joissa nämä maat tukkivat salakuljettajien kulkureitit.
Afrikkaan on yhdessä YK:n kanssa aikaansaatava pakolaiskeskusten järjestelmä, jonka kautta suojaa tarvitsevat pakolaiset saavat kontrolloidun ja turvallisen reitin Eurooppaan.
Euroopassa taas nämä pakolaiset on jaettava yhteisvastuullisesti. Edestakaisin Euroopan sisällä kulkevista turvapaikanhakijoista
on siirryttävä siis Afrikassa tapahtuvaan päätöksentekoon. Tämän rinnalla olisi oltava järjestelmä tarvetta vastaavaan työvoiman hakeutumiseen Eurooppaan.
Matti Vanhanen