Kuulun itsekin näihin, jotka lapsena lähinnä vihasivat hiihtoa, mutta varusmiespalveluksessa rupesi suksi luistamaan, muutenkin liikunnan liekin herätessä ensi kertaa ihan täysin itsestään. Kunhan jotain alkeellista koordinaatiota löytyy, niin rupeaa se ote hiihtoonkin löytymään hyvinkin nopeasti.
Näkisin, että olet lähellä totuutta osoitellessasi syyttävällä sormella kouluaikojen huonoja kokemuksia, sillä juuri sieltä, jos mistään useimpien kaupunkilaisnuorten hiihtoantipatiat nimenomaan kumpuavat. Koululiikunta on muutenkin yleensä järjestetty kehnosti, niin ajallisesti kuin laadullisestikin, eivätkä lähinnä kidutukselta tuntuvat, harvat hiihtotunnit yleensä jätä minkäänlaisia positiivisia mielikuvia lajista, saatika anna sykäystä puuhailla aiheen parissa omalla vapaa-ajallaan.
Nähdäkseni liikunta ja itsestään huolehtiminen tosin on noussut aikuisten ja nuortenkin sellaisten parissa uuteen arvoon viime vuosina, jopa sosiaalisesti erittäin suositeltavaksi. Tulokset eivät tietenkään näy varusmiehissä, kun herääminen asiaan tapahtuu yleensä vm-palveluksessa tai sen jälkeen.
Olen tehnyt samoja huomioita.
Vasta VM-palveluksen jälkeen aidosti kiinnostutaan siitä omasta fyysisestä hyvinvoinnista ja ruvetaan käymään salilla ja lenkillä. Toisaalta yhtälöä tasapainottaa ainakin omassa koulussani rankka dokaamiskulttuuri. Tästä voisi kirjoittaa enemmänkin, mutten jaksa avautua. En tiedä löytyisikö aiheesta jotakin tutkimusmateriaalia, mutta yhtenä ikävänä huomiona olen tehnyt sen miten koulutustaso vaikuttaa myös fyysisen hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Korkeasti koulutetut tuppavaat liikkumaan enemmän ja syömään terveellisemmin.
Peruskoulusta ja sen liikkunasta voisin tuoda esille vielä pari huomiota. En tiedä kuinka moni teistä tietää mikä on suomalaisen koulujärjestelmän menestyksen salaisuus, mutta itse uskon sen olevan seuraava: kilpailutuksen puute. Meillä, verrattuna moneen länsimaiseen koulutusjärjestelmään, joissa pyritään motivoimaan oppilaita kilpailulla, pyritään kouluttamaan jokainen oppilas parhaaseen mahdolliseen tasoon suhteutettuna OMAAN potentiaaliinsa, eikä muiden. Kilpailuttavissa koulutusjärjestelmissä menestyjät menestyy, eli pieni osa joka onnistuu erottumaan massasta ja muut masentuvat huomatessaan, etteivät pysty mihinkään.
Sama ilmiö syntyy koululiikunnassa. Osa vihaa sitä ja osa rakastaa. Vihaajat yleensä koostuvat niistä, jotka eivät koe pärjäävänsä suhteesa muihin. Tämä tietenkin tapahtuu väkisin, sillä useimmiten urheilulajit perustuvat kilpailuun, voittajiin ja häviäjiin. Itse pidin hiihtämisestä, koska pärjäsin siinä. Minulla oli aina isän laittamat hyvät sukset alla, kun muilla koulun omat voitelemattomat raakileet. Jos joku vihaa hiihtoa tästä syystä, niin ainakaan minä en häntä siitä syytä. Tästä syystä parhaita lajeja koululiikunnassa ovat ne, joissa on hankalin verrata itseään muihin.
Joukkuelajit ovat heti parempia innostamaan nuoria liikkumaan kuin yksilölajit. Yksilölajeihin voisi vaikka kehittää järjestelmän, jossa jokaisen oppilaan tuloksia verrataan aina oppilaan omiin aikaisempiin suoritteisiin. Kilpailtaisiin siis vain itseään eikä muita vastaan eli kasvatetaan oppilaan suorituskykyä oman potentiaalinsa rajoihin perustuen.
Itse kohdistaisin suurimman kritiikin urheiluseuroihin. Pikkuveljeni lopetti jalkapallon 16-vuotiaana, saman ikäisenä kuin itsekin. Miksi? Koska harjoittelu perustui enää vain siihen, että pyrittiin luomaan kansallisen tason huippuyksilöitä, eikä itse liikunnan tarjoamiseen nuorille ja kansanterveyden parantamiseen. Vaihtoehtoja ei edes Tampereen kokoisesta kaupungista löytynyt. Joko harjoittelen väh. 5 kertaa viikossa täysillä tai lopetat pelaamisen. Tämä ongelma ilmenee lähes kaikissa uhreilulajeissa läpi Suomen. Sen luonnetta eivät aikuiset yleensä edes ymmärrä, koska aikuinen pystyy itse luomaan tähänkin ongelmaan ratkaisun, mihin taas lapsi/nuori ei kykene.
Paras tilanne olisi se, että koululiikuntaa tehtäisiin yhteistoiminassa urheiluseurojen kanssa. Kynnys aloittaa jokin lajiurheilu olisi tällöin mahdollisimman matala. Pystyttäisiin myös tavoittamaan ne nuoret, jotka eivät muuten koskaan jonkin lajin piiriin eksyisi. Harrastaminen tulisi tehdä mahdollisimman edulliseksi, jotta se olisi kaikille mahdollista sen sijaan, että pyritään luomaan huippuyksilöitä mahdollisimman laadukkaassa valmennuksessa, joka tietysti maksaa myös huikeita summia.
En tiedä milloin tähän oikeasti päättäjätasolla herätään kunnolla, mutta toivottavasti pian.
. Eikä haittaisi vaikka omassa ryhmässä olisi pari tuollaista vanhempaa hiihtäjää mukana...
