Putinin uudet ystävät Suomessa

Bushmaster

Greatest Leader
Olen vanhan liiton laillisuutta korostava pitkän linjan virkamies. Kritisoin pakolaisiin, mediaan, virkamiehiin ja esimerkiksi EU:hun liittyvää repivää ja usein ala-arvoista rääpimistä, mutta tarpeen tullen myös itse heidän toimiaan. Asian voi hoitaa myös toisin ja kritiikin myötä etsiä ratkaisuvaihtoehtoja. Pelkkä yhteiskunnan rakenteiden nakertaminen hyödytää ainoastaan ääriaineksi ja maamme vihollisia. Nyt voi tietysti kysyä, miksi vaivaudun kommentoimaan kaiken maailman väitteitä jos kerran olen eri mieltä niistä? No, näillä sivuilla esiintyy usein myös asiallisia ja tietorikkaita kirjoituksia, joita arvostan, vaikka olisinkin eri mieltä. Olen myös muuttanut (tai ainakin reivannut) käsityksiäni monesta asiasta, maahanmuutto on yksi niistä, mutta tätäkään ongelmaa ei ratkaista hyppimällä joka suunnasta omien päättäjiemme tai vaikka YLE:n niskaan.

Tiina Wiikiä en tunne, mutta kuvan perusteella vetävän näköinen neitokainen, joka kirjoittaa sujuvasti vaikka nyt sitten monikulturismistä. Lopetin kuitenkin erään hänen tekstinsä lukemisen kohtaan, jossa hän paheksui jyrkästi mahdollisuutta joutua uimahallissa uimaan maahanmuuttajien ruumiinesteissä. Vaikka "Tiina Wiik näyttäisikin olevan ateisti, rationalisti, liberaali ja järkiperäisen maahanmuuttopolitiikan kannattaja", en kutsuisi kaikkea kirjoittelua kovinkaan älykkääksi saati seksikkääksi, vaikka niistä löytyy toki myös hyviä pointteja (Tämä oli vastaus Tetralle).

PS. Ei nyt kuitenkaan taas kerran vajota henkilökohtaisuuksiin!


Näistä lainauksista tulee erinomaisen hyvin esiin kahden erilaisen ihmisen vakaumus ja periaatteet.

Toisella on vankka vakaumus läntisen demokratian toteutumiseen ja ylläpitoon joita on oikeusvaltiossa yksilön, sanan ja mielipiteen vapaus ja viranomais/oikeusjärjestelmä, jossa yksikään lainvalvoja eikä virkamies/poliitikko ei ole lain yläpuolella vaan samalla viivalla jokaisen kansalaisen kanssa.

Ja sitten on toinen joka puolustaa poliittisten virkamiesten ylivaltaa kansalaisiin nähden, jotka ovat näiden virkamiesten "hallinto alamaisia" joiden elämää ovat määräämässä, säätelemässä ja rajoittamassa "laillisin keinoin ja valtuuksin" ....?

Tunnistaako kukaan eron länsimaisen oikeusvaltio demokratian ja Suomessa vallalla olevan "virkamies-demokratian" eron..?

Tässä näkyy ja tulee esille miten kahdella ihmisellä on täysin erilaiset maailmankuvat ja siitä mitä on demokratia ja miten sitä pitää toteuttaa...?

Arvaako kukaan kumpaa minä kannatan ja jonka puolesta liputan...?

Olen vanhanliiton laillisuus mies ja elänyt suurimman osan elämästäni demokraattisessa oikeusvaltiossa mutta joutunut toimimaan niin oikeisto kuin kommunistisissa valtioissa ja pidän kirjoituksiasi demokratian vastaisena ja mielipiteitä rajoittavina, laillisuuteen kuuluu mielestäni myöskin sananvapaus ja oikeus ilmaista mielipiteitä.

Kun kerroit olevasi pitkänlinjan virkamies niin tuo demokratian opiskelu on jäänyt vähemmälle virkavaltaisuutta suojellessa.

Tässä on ero minun ja sinun välillä @Taitolaji ja se ero on Demokratiaan ja laillisuuteen pohjaavan hallintomuodon kannattamisessa.
 

Laamanator

Eversti
Tähään väliin istuu kuin virkistävänä nostalgisena suihkuna Laamanatorin kirjoittamana ja baikalin "tykkäämänä" : "Virallinen propaganda kärjistyy ja kovenee sitä myöten kuin Suomen ja EUrostoliiton syöksykierre syvenee. Entä jos jopa vanhan ajan YYA-sopimus osoittautuisi tavallisen kansan kannalta paremmaksi ratkaisuksi?"

Nii-i, entäs? Uusi YYA-sopimus ja EU:n hylkääminen, siinäkö Suomen tie EU:n vasallista autuuteen. Voi pojat :eek:

Emil Hagberg, joka on Ruotsin Vastarintaliikkeen johtajaneuvoston jäsen, sanoi liikkeen nettiradiolähetyksessä, että hän mieluummin näkisi Ruotsin venäläisten valtaamana kuin nykyjohdon alaisuudessa.

Liikkeen entinen johtaja Klas Lund oli samoilla linjoilla. Hän piti Venäjästä luotua uhkakuvaa pötypuheena ja sanoi, että todellinen uhka tulee etelästä ja lännestä.


Mutta miten tähän istuu se, että valtionjohtomme, ylimmät virkamiehemme ja jopa YLE ovat aivan viime aikoina nähneet Venäjän tilanteen muuttuvan yhä pahempaan suuntaan. Kollektiivista vainoharhaisuuttako, jonka tämän saitin valveutuneet veljet rientävät yhdessä voimin tyrmäämään :cool: ?

Niin. Nämä ovat niitä hyviä kysymyksiä, joita aiheestakin voimme täällä aikamme kuluksi vatvoa - pääsemättä yleensä puusta pitkälle.

Samalla tavalla voidaan kysyä, että miksi vielä 70-luvulla valtionjohtomme ja ylimmät virkamiehemme vannoivat YYA-sopimuksen nimeen YLE:n esittäessä "Näin naapurissa" ohjelmasarjaa? Olivatko he silloin oikeassa, väärässä vai vallan muuta mieltä?

Silloin sen aikaista virallista höpöliturgiaa kyseenalaistaneet pyrittiin marginalisoimaan ja vaientamaan "neuvostovastaisuus" -leimalla.

Mitäs leimakirvestä sinä yrität täällä hennoin kätösin heilutella?
 

Tetra

Respected Leader
BAN
Yhtenäisyys ei ole sitä, että kerrotaan omat mielipiteet ja yritetään pakottaa muut ajattelemaan samoin, ja jos he eivät siihen suostu, niin leimataan heidät. Luulisi jo normaalien käytöstapojen puitteissa olevan selvää että tuo ei ole yhtenäisyyttä. Moniarvoiseen yhteiskuntaan kun kuuluu erilaiset mielipiteet. Kaiken lisäksi kun enemmistö kansasta haluaa tiukennuksia maahanmuuttopolitiikkaan, niin sitä suuremmalla syyllä aika erikoista meuhkata miten yhtenäisyys on sitä että toistetaan Taitolajin #unelmia.

Ehkä Taitolaji itse pyrkii rikkomaan yhtenäisyyttä leimaamalla muita? Sehän on jo nähty että suvaitsevaisissa on myös trolleja. @Honcho voikin kirjoitella niistä lisää. Leimaamalla eri mieltä olevat luodaan eri puraa kansalaisten keskuuteen ja saadaan kansa vieraantumaan toisistaan. Kenen etuja se palvelee ja miksi Taitolaji pyrkii siihen?

Siinä vaiheessa kun täällä ei saa esittää eriäviä näkemyksiä tai kritisoida vallanpitäjiä ollaan luisumassa samanlaiseksi yhteiskunnaksi mitä Venäjä on. Ehkäpä se onkin "yhtenäisyydestä" meuhkaavien toive.
 
Viimeksi muokattu:

Geronimo

Ylipäällikkö
Minne se @Taitolaji taas hävisi kun ei näy eikä kuulu puolustamassa omia näkemyksiään, taitaa loppua argumentit kun hit-and-run taktiikka ei taaskaan toiminut,varmasti pystyt perustelemaan näkemyksesi paremmin jos kovasti yrität varsinkin kun oman kertomuksesi mukaan olet sponsoroinut sellaisi "kovia luita" kuten Tuure junnila ja Georg C. Ehrnroothia jotka eivät jääneet sanattomaksi kovassakaan paineessa.
 

Taitolaji

Ylipäällikkö
BAN
Olen vanhanliiton laillisuus mies ja elänyt suurimman osan elämästäni demokraattisessa oikeusvaltiossa mutta joutunut toimimaan niin oikeisto kuin kommunistisissa valtioissa ja pidän kirjoituksiasi demokratian vastaisena ja mielipiteitä rajoittavina, laillisuuteen kuuluu mielestäni myöskin sananvapaus ja oikeus ilmaista mielipiteitä.

Kun kerroit olevasi pitkänlinjan virkamies niin tuo demokratian opiskelu on jäänyt vähemmälle virkavaltaisuutta suojellessa.

Tässä on ero minun ja sinun välillä @Taitolaji ja se ero on Demokratiaan ja laillisuuteen pohjaavan hallintomuodon kannattamisessa.

Vajotaanko tässä nyt taas perinteiseen inttämiseen. Olen kirjoittanut, että olen eri mieltä kanssasi (kanssanne), että monet kirjoitukset nakertavat yhteiskuntajärjestelmäämme ja ovat suorastaan vahingollisia asioiden järkevän hoidon kannalta. Olen lisäksi korostanut viranomaisten ja poliitikkojemme vastuuta. En ole kuitenkaan missään yhteydessä ollut sensuroimassa kirjoituksianne, saati kieltämässä niitä. Jätetään ne hommat ylläpidolle ja modeille. Olen suhtautunut jyrkän kielteisesti joihinkin ammattiyhdistysjohtajien lausuntohin ja heidän johtamiensa järjestöjen toimiin, mutta en ole koskaan vaatinut heitä olemaan hiljaa tai ehdottanut ammattiyhdistystoiminnan rajoittamista.

Voltaren sanoin:

"Olen eri mieltä kanssanne, mutta puolustan kuolemaan asti oikeuttanne
sanoa mielipiteenne."


Opiskeluaikoina saimme kuulla täysin järkyttäviä mielipiteitä sen ajan stalinisteilta, mutta ei kukaan vaatinut sensuroimaan heidän puheitaan. Meitä muita kyllä sensuroitiin julkisessa mediassa, kuten YLE:ssä.

Laitoin tähän alkuun YLE:n raportin eräästä "nationalistista". Miksi kommentoida sitä, jos asia ei mitenkään liikuta nimimerkkiä? En maininnut ketään erityisesti, joten kenenkään ei myöskään tarvitse ottaa itseensä.
 
Viimeksi muokattu:

Tetra

Respected Leader
BAN
Venäjällä jahdataan "ajatusrikollisia" ja vallanpitäjien kritisointia ei katsota hyvällä. Ilmeisesti jotkut toivovat samaa Suomeen? Itse kannatan moniarvoista yhteiskuntaa jossa vallanpitäjiä saa kritisoida, ja mielipiteitä saa esittää vaikka joku kokisikin ne mielipiteet "provokaatioiksi". Mielipiteeni asiasta ei muutu, vaikka tietyt tahot pyrkivät leimaamaan tälläisen ajattelun "yhteiskunnan vastaisiksi". Uskon että enemmistö suomalaisista ajattelee samalla tavoin kuin minä, vaikka tietysti on olemassa tietty äänekäs vähemmistö joka fanittaa totalitaristisia yhteiskuntia.
 

Taitolaji

Ylipäällikkö
BAN
Minne se @Taitolaji taas hävisi kun ei näy eikä kuulu puolustamassa omia näkemyksiään, taitaa loppua argumentit kun hit-and-run taktiikka ei taaskaan toiminut,varmasti pystyt perustelemaan näkemyksesi paremmin jos kovasti yrität varsinkin kun oman kertomuksesi mukaan olet sponsoroinut sellaisi "kovia luita" kuten Tuure junnila ja Georg C. Ehrnroothia jotka eivät jääneet sanattomaksi kovassakaan paineessa.

Kiitos vaan Geronimo, mutta elän ilmeisesti eri todellisuudessa kuin te. Nytkin vaimo vaati imuroimaan koko talon ja sitten vielä pyyhkimään pölyt. Ei siinä ehdi nettiä päivystää :rolleyes:

Kertaan vielä, olen monasti jyrkästi eri mieltä asioista, mutta se ei tarkoita sensurointia. En myöskään ehdi jäämään jankuttaman siitä kuka on eniten oikeassa. Siirryn mieluummin seuraavaan asiaan, nythän niitä riittää!
 

yrjö

Ylipäällikkö
Kopsaan tänne ulkopolitistin vieraskynä-jutun EU-kriittisyys, sopii keskusteluun.

https://ulkopolitist.fi/2016/05/04/eu-kriittisyys-kyseenalaista-isanmaallisuutta/
"Brysselin iskut symbolisoivat, kuten Saksan sisäasianministeri de Maizière ilmaisi, iskua jokaisen eurooppalaisen oikeuksia ja turvallisuutta vastaan. Siksi oli erityisen rumaa seurattavaa, kuinka EU-vastaiset kommentattoorit nousivat logiikkavirheineen Twitter-barrikaadeille jo ennen kuin viaton veri oli kuivunut Brysselin kaduilla. Tämä ei kuitenkaan ole artikkeli siitä, miten EU-vastaisuudella pelataan suoraan terroristien pussiin – sen artikkelin löydät täältä, täältä, täältä, taitäältä.

Tämä on artikkeli siitä, miksi EU-vastaisuudessa ei ole mitään isänmaallista, ja siitä, miten yksinkertaisin keinoin puolueet voivat manipuloida äänestäjiä puhumalla “kansallisen edun” kieltä. Hallituspuolueet puhuvat sitä sujuvasti sanomatta mitään.

Olkaamme hetki yhdessä kriittisiä diskurssianalyytikkoja. “Kansallinen etu” esiintyy suomalaisessa keskustelussa päivittäin kaikenselvittävänä ratkaisuna erinäisiin EU-kysymyksiin. Se on kuitenkin oppikirjaesimerkki tyhjästä, sisällöllisesti ambivalentista käsitteestä, jolla kommunikoidaan samalla hyvin vähän (käsitteen tyhjyyden vuoksi) että huomattavan paljon (sen emotionaalisen voiman takia).

Vasta pysähtymällä kyseenalaistamaan, mitä “kansallinen etu” oikeastaan tarkoittaa, on mahdollista sanoa mitään mielekästä siihen tukeutuen. Tästä analyysista voidaan johtaa eimerkiksi seuraava kysymys: Kumman koet ymmärtävän suomalaisia näkökantoja paremmin: Ruotsin, Belgian ja Ranskan – vai Kiinan?

Thakur avaa kansallisen edun merkitystä Oxford Handbook of Modern Diplomacy -teoksessa:

”Lord Palmerston totesi kerran kuuluisasti, ettei valtioilla ole pysyviä vihollisia tai liittolaisia; niillä on vain pysyviä etuja. Tämä sanonta on kansainvälisen politiikan realistisen koulukunnan mantra ja diplomattien evankeliumi. Mutta onko ”kansallinen etu” olemassa objektiivisesti ja riippumattomasti päättäjistä ja analyytikoista? Termi itsessään on looginen harhapäätös: se vahvistaa seurauksensa (“The logical fallacy of affirming the consequent”). Sen, mikä oli tarkoitus todistaa päättelyn ja empiirisen näytön kautta, oletetetaan olevan totta jo ennen tätä prosessia. Jos valtiot kerran toimivat vain kansallisen edun mukaan, niin tästä lähtökohtaisesti seuraa että kaikki, mitä ne tekevät, on valtion kansallisen edun mukaista. Kyseessä on kehäpäätelmä.

”“Kansallinen etu” ei myöskään ole mielekäs opas oikeaan politiikkaan. Se on kehotus, ei ohje. Se johtaa absurdiin tilanteeseen, jossa keskenään kilpailevia ehdotuksia tarjotaan ratkaisuiksi kansallisen edun nimessä. Realistiteoreetikot olettivat käsitteen sisällön, eivätkä täten koskaan kyseenalaistaneet, miten valtiointressit syntyvät. Yksiselitteisen ja ilmeisen määritelmät puutteessa meidän tulee todeta, ettei “kansallisella edulla” ole pysyvää sisältöä. Eri aikakausina ja eri teoreetikkojen ja ammattilaisten ajatuksissa sillä on perusteltu niin eristäytymispolitiikkaa ja pasifismia kuin interventioismia ja sotaakin.”

Tätä politiikan tutkimuksessa, filosofiassa, sosiologiassa, antropologiassa ja kansainvälisen tutkimuksen piirissä jo lähes puhkitutkittua päätelmää vasten on mielenkiintoista tarkastella Suomen hallituspuoluiden tapaa puhua EU:sta.

Aloitetaan “kansallisen edun” diskurssin suurkuluttajista, Perussuomalaisista. Määritellessään “perussuomalaista” arvomaailmaa, puolue ilmoittaa haluavansa “puolustaa omaa kansansuvereniteettia, joka merkitsee sitä, että vain ja yksinomaan kansalla, joka muodostaa oman, muista kansoista erillisen kansakunnan, on ikuinen ja rajoittamaton oikeus päättää aina vapaasti ja itsenäisesti kaikista omista asioistaan.”

Lause ei lopulta kerro mitään, mutta keskeistä onkin ensisijaisesti, että lukijalle jää mieleen tunteisiin vetoava “kansa”-sanan toisto. Pian sekin tosin osoittautuu kiusalliseksi sanavalinnaksi. Perussuomalaisten vaaliohjelma toteaa eduista ja itsenäisyydestä seuraavasti: “Jos talousedut ja itsenäisyys ovat ristiriidassa, itsenäisyys on tärkeämpää”. “Terve järkihän sen sanoo” – ideologia on ajanut itsensä semanttiseen umpikujaan: Tuleeko meidän ymmärtää, että itsenäisyys on kansallinen etu, mutta taloudellinen hyvinvointi ei? Vai hakeeko vaaliohjelma takaa ajatusta siitä, että itsenäisyyden nimissä on oikeutettua polkea kansallisia etuja? Ja kaiken tämän poliittisen onttouden keskellä, mitä vaaliohjelma yrittää kommunikoida selventäessään, että “toisin kuin muut puolueet, emme ole poliittisesti sitoutuneita euroon, vaan ainoastaan Suomen etuun”?

Ei ihme, että politiikan tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että “kansallisen edun” käsite heitetään pöydälle silloin, kun halutaan välttää debatti politiikan oikeista sisällöistä. Tai vaihtoehtoisesti: kun halutaan välttää huomio, ettei sitä sisältöä ole kovinkaan runsaasti.

Perussuomalaiset eivät kuitenkaan ole yksin reputtaessaan poliittisen sisällön kriteerin. Nopea katsaus muiden hallituspuolueiden EU-filosofioihin paljastaa surkuhupaisia yhtäläisyyksiä. Keskusta ehdottaa, että “eurooppalaista yhteistyötä on tehtävä käytännönläheisesti, olennaiseen keskittyen”. Harva meistä ehdottaisi EU:ta varten mahdollisimman epäkäytännöllistä ja epäoleellista lähestymistapaa – niinpä tämäkin lausahdus on ensisijaisesti pidennetty tulkinta termistä “kansallinen etu”.

Kaiken kruunaa akateemikoiden lemmikkiturhake: ”Tarvitsemme enemmän maalaisjärkeä”, keskusta ilmoittaa. Kyseessä on “common sense” – argumentaatiovirhe. Maalaisjärki ei ole universaali ajatusmalli, jolla voisi todistaa asioita. Sen sijaan maalaisjärjen mukaista on aina oma ajattelutapamme, toisten ollessa auttamattomasti harhateillä maalaisjärki-vajeensa vuoksi.

Yleisesti EU-myöntäisempinä tunnetut kokoomuslaiset ovat lähiaikoina sortuneet yhtä vaatimattomiin analyyseihin. EU-integraatiosta tohtorityönsä kirjoittanut valtiovarainministeri Alexander Stubb ilmoitti hallitusneuvottelujen tiedotustilaisuudessa viime vuonna että “isänmaan etu tulee nyt ensin”. Vain kovimman linjan salaliittoteoristi olettaisi, että Stubb on tähän mennessä tietentahtoen rikkonut kotimaansa hyvinvointia vastaan palvellakseen nimeltämainitsemattomia kansainvälisiä tahoja – todennäköisempää lienee, että hän on syvän EU-tuntemuksensa pohjalta tullut siihen päätelmään, että vahva EU-yhteistyö on Suomen pitkäaikaisessa intressissä.

Vallitsevassa vainoharhaisen yksinkertaistavassa poliittisessa ilmapiirissä tällainen argumentti kuitenkin vaatisi kuulijoilta korkeamman tason keskittymiskykyä. Helpompaa on leikkiä leikkiä, jossa se, joka ensiksi huutaa “isänmaa”, voittaa.

Me Thakurin tekstinpätkän lukeneet olemme jo sen tason politiikantutkijoita, että tunnistamme vastaavat lauseet nopeasti tyhkäksi retoriikaksi, jolla ei kommunikoida mitään poliittisesti sisällöllistä – että sekä Soini, Stubb ja Sipilä ja jokainen oppositiojohtaja kokevat toimivansa kansallisen edun mukaisesti.

On kuitenkin utopistista olettaa jokaisen suomalaisen äänestäjän viettäneen aikaa kriittisen diskurssianalyysin parissa, tai kouluttautuneen kyseenalaistamaan “kansallisen edun” petollista yksinkertaisuutta. Ei ole sattumaa, että EU-myönteisyys korreloi positiivisesti koulutustason kanssa. Näin monet niistä, jotka eniten hyötyvät EU:sta, opetetaan vastaamaan Brysselille tyhjillä mainoslauseilla suomalaisuudesta ja kansasta. Juuri niitä tavallisia suomalaisia, joiden etua EU:n maaseuturahastot tai pienyritysten kehitysohjelmat niin vankasti tukevat. Niitä, jotka toivovat vahvaa suomalaista taloutta, sekä vähemmän rikollisuutta, ihmiskauppaa ja turvattomuutta maamme kaduilla.

EU:n rahastoilla kehitetään juuri niitä kaupunkikeskuksien ulkopuolelle jääviä alueita, jotka usein kokevat jäävänsä sisäpoliittisessa keskustelussa Helsinki-keskeisen filosofian jalkoihin– niinitäisessä, pohjoisessa, läntisessä, kuin eteläisessäkin Suomessa. Britanniassa on niinikään Brexit-keskustelun aikana huomattu, että “pienen ihmisen puolella” olevat EU-vastustajat ovat erityisen innokkaita pääsemään eroon EU:n työntekijän oikeudet turvaavista sitoumuksista, sekä jokaista kansalaista suojelevasta EU-tasolla neuvotellusta Human Rights Actista.

Ei liene kovinkaan rohkea metafyysinen väite, että maailma Suomen rajojen ulkopuolella on olemassa täysin siitä riippumatta, myönnämmekö sen itsellemme vaiko emme. Se maailma saastoittuu, sotii ja soutaa turvaan kansanmurhilta Suomen EU-yhteistyöstä riippumatta. Erona on se, voiko Suomi olla mukana luotsaamassa poliittisia reaktioita näihin ilmiöihin.

Itämeri ei palaa terveeksi puhtaasta isänmaallisesta tahdosta, eikä holokaustin häpeästä ihmisyyttä puolustamaan syntynyttä kansainvälistä humanitääristä oikeutta voi huutaa suohon paiskaamalla “rajat kiinni”. Vastustamalla EU:ta, jokainen itsejulistautunut “EU-kriitikko” myös sulkee pois juuri sen, mitä oikeastaan kaipasi: irtisanoutumalla yhteistyöstä luovutamme vapaaehtoisesti pois kaiken poliittisen sananvaltamme maailman tapahtumiin.

Politiikan keinotekoinen rajoittaminen yhden kansallisvaltion sisään suvereniteetin takaamiseksi on täysi harhakuvitelma – parhaimmillaan lohduttava utopia, pahimmillaan naiivi resepti kaiken päätäntövallan menettämiselle.

Perussuomalaisten vaaliohjelma ilmoittaa, että on “järjenvastaista olettaa, että kaukaisessa Brysselissä tai muissa jäsenvaltioissa ymmärrettäisiin omaa eduskuntaamme paremmin, mikä on Suomelle parasta lainsäädäntöä.” Jätetään tässä vaiheessa muistutukset siitä, että maaliskuussa 2016 91% suomalaisista ei kokenut perussuomalaisten ymmärtävän parhaiten, mikä on Suomelle parasta lainsäädäntöä. Mietitään sen sijaan maailmanpolitiikan laajempia kehityssuuntia. Maailman valtapisteet liikkuvat vaivalloisesti, mutta kaikki tämä liikehdintä on poispäin vanhalta mantereelta. Vuoteen 2060 mennessä, Kiinan ja Intian yhteenlasketun bruttokansantulon lasketaankasvan isommaksi kuin kaikkien 34 OECD-maiden bruttokansantuotteiden yhteissumma.

Jos maailmanhistoriassa on joku rakenteellinen sääntö pysynyt masentavan monotonistisena, niin se on perinne, jossa taloudellisesti vahvimmat valtiot määrittelevät kansainvälisen politiikan pelisäännöt: miten maailmantalous pyörii, miten erinäisiä arvoja kuten ihmisoikeuksia kunnioitetaan, ja kuinka paljon pienemmille valtioille hyväntekeväisyyshengessä myönnetään sanavaltaa.

Jokainen voi mielessään ajaa läpi erinäisiä tulevaisuusskenaarioita, joissa itsenäinen (lue: yksinäinen) Suomi neuvottelee maatalouspolitiikasta ja kaupankäynnin säännöistä suoraan Kiinan kanssa. Huomisen suurvaltoja on vaikea suostutella tekemään, kuten sisukas mutta lopulta kovin pieni Suomi tahtoo. EU-jäsenenä taas Suomi voi puskea näkemyksiään osana yli puolen miljardin ihmisen talousjättiläistä, jota yksikään yksittäinen valtio ei voi jättää poliittiseen paitsioon.

Bryssel saattaa monista tuntua “kaukaiselta”, ja olkoon se niin. Tässä kuitenkin kertauksen nimissä kysymys, joka jokaisen rehellisen isänmaallisen suomalaisen tulee itselleen asettaa: Kumman koen ymmärtävän suomalaisia tarpeita paremmin: Ruotsin, Belgian ja Ranskan – vai Kiinan?

Mitä jos näennäiseen mutta käytännössä tyhjään suvereniteettiin vetoaminen onkin “kansallisen edun” vastaista? Mitä jos isänmaan vaurauden ja turvallisuuden nimissä pitääkin miettiä suuria linjoja, eikä perustella asioita tämän vuoden budjettimenoilla? Mitä jos kansainvälisyys onkin se “kansallinen etu”?

Nationalistisen sanaston onttous ja poliittinen voimattomuus eivät voi käsitellä kumpaakaan empiiristä kysymystä. Debatoikaamme mielummin poliittista sisällöistä: siitä, haluammeko oikeistolaisemman vai vasemmistolaisemman, liberaalimman vai konservatiivisemman Euroopan – tai vaikkapa siitä, miten Euroopan valtioiden turvallisuutta tulisi vahvistaa Pariisin ja Brysselin iskujen jälkeen. Pelkästä isänmaan rakkaudesta ei loogisesti, sisällöllisesti, poliittisesti eikä ideologisesti voi päätellä itselleen EU-vastaista kantaa. Tämän muistakaamme seuraavan kerran, kun kanssasuomalainen haluaa määritellä meille, miten isänmaallista politiikkaa tehdään."
 

Geronimo

Ylipäällikkö
Vajotaanko tässä nyt taas perinteiseen inttämiseen. Olen kirjoittanut, että olen eri mieltä kanssasi (kanssanne), että monet kirjoitukset nakertavat yhteiskuntajärjestelmäämme ja ovat suorastaan vahingollisia asioiden järkevän hoidon kannalta. Olen lisäksi korostanut viranomaisten ja poliitikkojemme vastuuta. En ole kuitenkaan missään yhteydessä ollut sensuroimassa kirjoituksianne, saati kieltämässä niitä. Jätetään ne hommat ylläpidolle ja modeille. Olen suhtautunut jyrkän kielteisesti joihinkin ammattiyhdistysjohtajien lausuntohin ja heidän johtamiensa järjestöjen toimiin, mutta en ole koskaan vaatinut heitä olemaan hiljaa tai ehdottanut ammattiyhdistystoiminnan rajoittamista.

Eroaako puheesi nyt YYA ajan ja Neuvostovastaisuuden perusteluista silloinkin Suomessa vaadittiin suiden sulkemista mainitsemiisi syihin vedoten, ja kerroppa miten kansalaisten mielipiteet voivat olla vahingollisia, typerät eivät saa kannatusta ja ne joita kansa kannattaa ovat asioita jotka pitää toteuttaa, luota kansaan niin voit jopa yllättyä.

Yhdysvallat on toiminut noin 240 vuotta ilman ettei maassa ole tarvinnut sensuuria (sota aikoja lukuunottamatta eikä sensuuri ole ollut voimassa edes kaikien sotien aikana) maassa on hyväksytty lähes kaikki aatesuunnat puolueita ei ole kielletty eikä julkaisuja eikä mielipiteitä ole suitsittu, miksi maa on selvinnyt kun EU ja Suomi ovat nuorempia mutteivat selviä ilman mielipiteiden kieltoja tai siitä johtuvia leimoja? miksi EU ja Suomi ovat niin heikkoja vai onko kuitenkin niin etä sinun aatteesi on niin heikko ettei se kestä vastustusta eikä järkevää epäilyä?

Opiskeluaikoina saimme kuulla täysin järkyttäviä mielipiteitä sen ajan stalinisteilta, mutta ei kukaan vaatinut sensuroimaan heidän puheitaan. Meitä muita kyllä sensuroitiin julkisessa mediassa, kuten YLE:ssä.

Ei teidän suutanne tukittu vaan te tukitte itse oman suunne kun valitsitte hiljaisuuden.

Laitoin tähän alkuun YLE:n raportin eräästä "nationalistista". Miksi kommentoida sitä, jos asia ei mitenkään liikuta nimimerkkiä? En maininnut ketään erityisesti, joten kenenkään ei myöskään tarvitse ottaa itseensä.

Mitä tulee noihin natsi ja putinisti vihjailuihin, jos et pysty suoraan sanomaan niin älä vihjaile tuo ja nimenomaan tuo kertoo kenen joukoissa seisot, luuletko etten ole myös tuota diaklektiikan keinoa lukenut "oppikirjoista" ja vieläpä alkuperäiskielellä.
suoraselkäinen sanoo mitä tarkoittaa muut vihjailee.
 

Taitolaji

Ylipäällikkö
BAN
Oheinen juttu on Ruotsista, mutta on osin sovellettavissa myös Suomeen.

http://www.verkkouutiset.fi/ulkomaat/foi_venaja_psykologinen_sota-50470
Ruotsalaistutkija: Venäjällä on uusi psykologisen sodankäynnin strategia
Jenny Thuneberg

----------

Eellend kertoo uskovansa, että Venäjä tulee sosiaalisen median lisäksi yrittämään entistä enemmän vaikuttaa Ruotsissa käytäviin keskusteluihin muidenkin kanavien kautta. Kyseeseen saattaisi esimerkiksi tulla ruotsalainen bulvaani, joka tulkittaisiin uskottavana ja joka möisi uutisia ruotsalaisiin medioihin.

– Jos uutiset eivät tule venäläisestä kanavista, on meidän hankalampi nähdä niiden läpi, hän muistuttaa.

Tutkijan mukaan on myös mahdollista, että puolueisiin ja organisaatioihin yritetään vaikuttaa.

– Kansainvälisesti näin on jo tapahtunut. Virolainen keskustapuolue Keskerakond ja ranskalainen Front National ovat saaneet rahoitusta venäläistoimijoilta, joilla on yhteyksiä valtioon. Olisi kylläkin hankalaa nähdä ruotsalaispuolueiden lähtevän sille tielle, Eellend toteaa.

Sen sijaan Eellend ei pidä mahdottomana sitä, että Venäjä yrittäisi vaikuttaa ruotsalaisiin kansainvälisiin ajatushautomoihin esimerkiksi vaikuttamalla tiettyihin henkilöihin tai sijoittamalla Venäjä-mielisiä henkilöitä niihin töihin

http://www.verkkouutiset.fi/ulkomaat/virkkunen_turpo-50471
Henna Virkkunen: Tiedustelulainsäädännön puuttuminen on riski Suomelle


Europarlamentaarikko Henna Virkkusen (kok.) kirjoittaa sunnuntaisessa Keskisuomalaisen kolumnissaan Euroopan vakauden olevan vaakalaudalla.

– Perinteinen sotilaallinen uhka, jonka ehkä moni kuvitteli jo Euroopan yltä poistuneen, on palannut Venäjän aggressiivisen voimapolitiikan myötä. Toisaalta samaan aikaan turvallisuutta koettelevat monet uuden ajan uhat: radikalismi, terrorismi, kyberhyökkäykset, verkkovakoilu ja erilaiset hybridivaikuttamisen muodot, Virkkunen kertaa.


Virkkusen mukaan on tärkeää, että Suomi on vastaisuudessakin tiiviisti mukana Euroopan unionin yhteisessä linjassa. Hän kirjoittaa, että Venäjän aggressiivisuus on pakottanut Naton takaisin juurilleen korostamaan Euroopan puolustusta.

On selvää, että esimerkiksi suhteessa Venäjään Suomen neuvotteluasema osana 500 miljoonan asukkaan Euroopan unionia on vahvempi, kuin se olisi viiden miljoonan asukkaan Suomena yksin suhteessa 140 miljoonan asukkaan Venäjään. Kyse on ennen kaikkea turvallisuudesta, hän toteaa.
 

Geronimo

Ylipäällikkö
Kopsaan tänne ulkopolitistin vieraskynä-jutun EU-kriittisyys, sopii keskusteluun.

https://ulkopolitist.fi/2016/05/04/eu-kriittisyys-kyseenalaista-isanmaallisuutta/
"Brysselin iskut symbolisoivat, kuten Saksan sisäasianministeri de Maizière ilmaisi, iskua jokaisen eurooppalaisen oikeuksia ja turvallisuutta vastaan. Siksi oli erityisen rumaa seurattavaa, kuinka EU-vastaiset kommentattoorit nousivat logiikkavirheineen Twitter-barrikaadeille jo ennen kuin viaton veri oli kuivunut Brysselin kaduilla. Tämä ei kuitenkaan ole artikkeli siitä, miten EU-vastaisuudella pelataan suoraan terroristien pussiin – sen artikkelin löydät täältä, täältä, täältä, taitäältä.

Tämä on artikkeli siitä, miksi EU-vastaisuudessa ei ole mitään isänmaallista, ja siitä, miten yksinkertaisin keinoin puolueet voivat manipuloida äänestäjiä puhumalla “kansallisen edun” kieltä. Hallituspuolueet puhuvat sitä sujuvasti sanomatta mitään.

Olkaamme hetki yhdessä kriittisiä diskurssianalyytikkoja. “Kansallinen etu” esiintyy suomalaisessa keskustelussa päivittäin kaikenselvittävänä ratkaisuna erinäisiin EU-kysymyksiin. Se on kuitenkin oppikirjaesimerkki tyhjästä, sisällöllisesti ambivalentista käsitteestä, jolla kommunikoidaan samalla hyvin vähän (käsitteen tyhjyyden vuoksi) että huomattavan paljon (sen emotionaalisen voiman takia).

Vasta pysähtymällä kyseenalaistamaan, mitä “kansallinen etu” oikeastaan tarkoittaa, on mahdollista sanoa mitään mielekästä siihen tukeutuen. Tästä analyysista voidaan johtaa eimerkiksi seuraava kysymys: Kumman koet ymmärtävän suomalaisia näkökantoja paremmin: Ruotsin, Belgian ja Ranskan – vai Kiinan?

Thakur avaa kansallisen edun merkitystä Oxford Handbook of Modern Diplomacy -teoksessa:

”Lord Palmerston totesi kerran kuuluisasti, ettei valtioilla ole pysyviä vihollisia tai liittolaisia; niillä on vain pysyviä etuja. Tämä sanonta on kansainvälisen politiikan realistisen koulukunnan mantra ja diplomattien evankeliumi. Mutta onko ”kansallinen etu” olemassa objektiivisesti ja riippumattomasti päättäjistä ja analyytikoista? Termi itsessään on looginen harhapäätös: se vahvistaa seurauksensa (“The logical fallacy of affirming the consequent”). Sen, mikä oli tarkoitus todistaa päättelyn ja empiirisen näytön kautta, oletetetaan olevan totta jo ennen tätä prosessia. Jos valtiot kerran toimivat vain kansallisen edun mukaan, niin tästä lähtökohtaisesti seuraa että kaikki, mitä ne tekevät, on valtion kansallisen edun mukaista. Kyseessä on kehäpäätelmä.

”“Kansallinen etu” ei myöskään ole mielekäs opas oikeaan politiikkaan. Se on kehotus, ei ohje. Se johtaa absurdiin tilanteeseen, jossa keskenään kilpailevia ehdotuksia tarjotaan ratkaisuiksi kansallisen edun nimessä. Realistiteoreetikot olettivat käsitteen sisällön, eivätkä täten koskaan kyseenalaistaneet, miten valtiointressit syntyvät. Yksiselitteisen ja ilmeisen määritelmät puutteessa meidän tulee todeta, ettei “kansallisella edulla” ole pysyvää sisältöä. Eri aikakausina ja eri teoreetikkojen ja ammattilaisten ajatuksissa sillä on perusteltu niin eristäytymispolitiikkaa ja pasifismia kuin interventioismia ja sotaakin.”

Tätä politiikan tutkimuksessa, filosofiassa, sosiologiassa, antropologiassa ja kansainvälisen tutkimuksen piirissä jo lähes puhkitutkittua päätelmää vasten on mielenkiintoista tarkastella Suomen hallituspuoluiden tapaa puhua EU:sta.

Aloitetaan “kansallisen edun” diskurssin suurkuluttajista, Perussuomalaisista. Määritellessään “perussuomalaista” arvomaailmaa, puolue ilmoittaa haluavansa “puolustaa omaa kansansuvereniteettia, joka merkitsee sitä, että vain ja yksinomaan kansalla, joka muodostaa oman, muista kansoista erillisen kansakunnan, on ikuinen ja rajoittamaton oikeus päättää aina vapaasti ja itsenäisesti kaikista omista asioistaan.”

Lause ei lopulta kerro mitään, mutta keskeistä onkin ensisijaisesti, että lukijalle jää mieleen tunteisiin vetoava “kansa”-sanan toisto. Pian sekin tosin osoittautuu kiusalliseksi sanavalinnaksi. Perussuomalaisten vaaliohjelma toteaa eduista ja itsenäisyydestä seuraavasti: “Jos talousedut ja itsenäisyys ovat ristiriidassa, itsenäisyys on tärkeämpää”. “Terve järkihän sen sanoo” – ideologia on ajanut itsensä semanttiseen umpikujaan: Tuleeko meidän ymmärtää, että itsenäisyys on kansallinen etu, mutta taloudellinen hyvinvointi ei? Vai hakeeko vaaliohjelma takaa ajatusta siitä, että itsenäisyyden nimissä on oikeutettua polkea kansallisia etuja? Ja kaiken tämän poliittisen onttouden keskellä, mitä vaaliohjelma yrittää kommunikoida selventäessään, että “toisin kuin muut puolueet, emme ole poliittisesti sitoutuneita euroon, vaan ainoastaan Suomen etuun”?

Ei ihme, että politiikan tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että “kansallisen edun” käsite heitetään pöydälle silloin, kun halutaan välttää debatti politiikan oikeista sisällöistä. Tai vaihtoehtoisesti: kun halutaan välttää huomio, ettei sitä sisältöä ole kovinkaan runsaasti.

Perussuomalaiset eivät kuitenkaan ole yksin reputtaessaan poliittisen sisällön kriteerin. Nopea katsaus muiden hallituspuolueiden EU-filosofioihin paljastaa surkuhupaisia yhtäläisyyksiä. Keskusta ehdottaa, että “eurooppalaista yhteistyötä on tehtävä käytännönläheisesti, olennaiseen keskittyen”. Harva meistä ehdottaisi EU:ta varten mahdollisimman epäkäytännöllistä ja epäoleellista lähestymistapaa – niinpä tämäkin lausahdus on ensisijaisesti pidennetty tulkinta termistä “kansallinen etu”.

Kaiken kruunaa akateemikoiden lemmikkiturhake: ”Tarvitsemme enemmän maalaisjärkeä”, keskusta ilmoittaa. Kyseessä on “common sense” – argumentaatiovirhe. Maalaisjärki ei ole universaali ajatusmalli, jolla voisi todistaa asioita. Sen sijaan maalaisjärjen mukaista on aina oma ajattelutapamme, toisten ollessa auttamattomasti harhateillä maalaisjärki-vajeensa vuoksi.

Yleisesti EU-myöntäisempinä tunnetut kokoomuslaiset ovat lähiaikoina sortuneet yhtä vaatimattomiin analyyseihin. EU-integraatiosta tohtorityönsä kirjoittanut valtiovarainministeri Alexander Stubb ilmoitti hallitusneuvottelujen tiedotustilaisuudessa viime vuonna että “isänmaan etu tulee nyt ensin”. Vain kovimman linjan salaliittoteoristi olettaisi, että Stubb on tähän mennessä tietentahtoen rikkonut kotimaansa hyvinvointia vastaan palvellakseen nimeltämainitsemattomia kansainvälisiä tahoja – todennäköisempää lienee, että hän on syvän EU-tuntemuksensa pohjalta tullut siihen päätelmään, että vahva EU-yhteistyö on Suomen pitkäaikaisessa intressissä.

Vallitsevassa vainoharhaisen yksinkertaistavassa poliittisessa ilmapiirissä tällainen argumentti kuitenkin vaatisi kuulijoilta korkeamman tason keskittymiskykyä. Helpompaa on leikkiä leikkiä, jossa se, joka ensiksi huutaa “isänmaa”, voittaa.

Me Thakurin tekstinpätkän lukeneet olemme jo sen tason politiikantutkijoita, että tunnistamme vastaavat lauseet nopeasti tyhkäksi retoriikaksi, jolla ei kommunikoida mitään poliittisesti sisällöllistä – että sekä Soini, Stubb ja Sipilä ja jokainen oppositiojohtaja kokevat toimivansa kansallisen edun mukaisesti.

On kuitenkin utopistista olettaa jokaisen suomalaisen äänestäjän viettäneen aikaa kriittisen diskurssianalyysin parissa, tai kouluttautuneen kyseenalaistamaan “kansallisen edun” petollista yksinkertaisuutta. Ei ole sattumaa, että EU-myönteisyys korreloi positiivisesti koulutustason kanssa. Näin monet niistä, jotka eniten hyötyvät EU:sta, opetetaan vastaamaan Brysselille tyhjillä mainoslauseilla suomalaisuudesta ja kansasta. Juuri niitä tavallisia suomalaisia, joiden etua EU:n maaseuturahastot tai pienyritysten kehitysohjelmat niin vankasti tukevat. Niitä, jotka toivovat vahvaa suomalaista taloutta, sekä vähemmän rikollisuutta, ihmiskauppaa ja turvattomuutta maamme kaduilla.

EU:n rahastoilla kehitetään juuri niitä kaupunkikeskuksien ulkopuolelle jääviä alueita, jotka usein kokevat jäävänsä sisäpoliittisessa keskustelussa Helsinki-keskeisen filosofian jalkoihin– niinitäisessä, pohjoisessa, läntisessä, kuin eteläisessäkin Suomessa. Britanniassa on niinikään Brexit-keskustelun aikana huomattu, että “pienen ihmisen puolella” olevat EU-vastustajat ovat erityisen innokkaita pääsemään eroon EU:n työntekijän oikeudet turvaavista sitoumuksista, sekä jokaista kansalaista suojelevasta EU-tasolla neuvotellusta Human Rights Actista.

Ei liene kovinkaan rohkea metafyysinen väite, että maailma Suomen rajojen ulkopuolella on olemassa täysin siitä riippumatta, myönnämmekö sen itsellemme vaiko emme. Se maailma saastoittuu, sotii ja soutaa turvaan kansanmurhilta Suomen EU-yhteistyöstä riippumatta. Erona on se, voiko Suomi olla mukana luotsaamassa poliittisia reaktioita näihin ilmiöihin.

Itämeri ei palaa terveeksi puhtaasta isänmaallisesta tahdosta, eikä holokaustin häpeästä ihmisyyttä puolustamaan syntynyttä kansainvälistä humanitääristä oikeutta voi huutaa suohon paiskaamalla “rajat kiinni”. Vastustamalla EU:ta, jokainen itsejulistautunut “EU-kriitikko” myös sulkee pois juuri sen, mitä oikeastaan kaipasi: irtisanoutumalla yhteistyöstä luovutamme vapaaehtoisesti pois kaiken poliittisen sananvaltamme maailman tapahtumiin.

Politiikan keinotekoinen rajoittaminen yhden kansallisvaltion sisään suvereniteetin takaamiseksi on täysi harhakuvitelma – parhaimmillaan lohduttava utopia, pahimmillaan naiivi resepti kaiken päätäntövallan menettämiselle.

Perussuomalaisten vaaliohjelma ilmoittaa, että on “järjenvastaista olettaa, että kaukaisessa Brysselissä tai muissa jäsenvaltioissa ymmärrettäisiin omaa eduskuntaamme paremmin, mikä on Suomelle parasta lainsäädäntöä.” Jätetään tässä vaiheessa muistutukset siitä, että maaliskuussa 2016 91% suomalaisista ei kokenut perussuomalaisten ymmärtävän parhaiten, mikä on Suomelle parasta lainsäädäntöä. Mietitään sen sijaan maailmanpolitiikan laajempia kehityssuuntia. Maailman valtapisteet liikkuvat vaivalloisesti, mutta kaikki tämä liikehdintä on poispäin vanhalta mantereelta. Vuoteen 2060 mennessä, Kiinan ja Intian yhteenlasketun bruttokansantulon lasketaankasvan isommaksi kuin kaikkien 34 OECD-maiden bruttokansantuotteiden yhteissumma.

Jos maailmanhistoriassa on joku rakenteellinen sääntö pysynyt masentavan monotonistisena, niin se on perinne, jossa taloudellisesti vahvimmat valtiot määrittelevät kansainvälisen politiikan pelisäännöt: miten maailmantalous pyörii, miten erinäisiä arvoja kuten ihmisoikeuksia kunnioitetaan, ja kuinka paljon pienemmille valtioille hyväntekeväisyyshengessä myönnetään sanavaltaa.

Jokainen voi mielessään ajaa läpi erinäisiä tulevaisuusskenaarioita, joissa itsenäinen (lue: yksinäinen) Suomi neuvottelee maatalouspolitiikasta ja kaupankäynnin säännöistä suoraan Kiinan kanssa. Huomisen suurvaltoja on vaikea suostutella tekemään, kuten sisukas mutta lopulta kovin pieni Suomi tahtoo. EU-jäsenenä taas Suomi voi puskea näkemyksiään osana yli puolen miljardin ihmisen talousjättiläistä, jota yksikään yksittäinen valtio ei voi jättää poliittiseen paitsioon.

Bryssel saattaa monista tuntua “kaukaiselta”, ja olkoon se niin. Tässä kuitenkin kertauksen nimissä kysymys, joka jokaisen rehellisen isänmaallisen suomalaisen tulee itselleen asettaa: Kumman koen ymmärtävän suomalaisia tarpeita paremmin: Ruotsin, Belgian ja Ranskan – vai Kiinan?

Mitä jos näennäiseen mutta käytännössä tyhjään suvereniteettiin vetoaminen onkin “kansallisen edun” vastaista? Mitä jos isänmaan vaurauden ja turvallisuuden nimissä pitääkin miettiä suuria linjoja, eikä perustella asioita tämän vuoden budjettimenoilla? Mitä jos kansainvälisyys onkin se “kansallinen etu”?

Nationalistisen sanaston onttous ja poliittinen voimattomuus eivät voi käsitellä kumpaakaan empiiristä kysymystä. Debatoikaamme mielummin poliittista sisällöistä: siitä, haluammeko oikeistolaisemman vai vasemmistolaisemman, liberaalimman vai konservatiivisemman Euroopan – tai vaikkapa siitä, miten Euroopan valtioiden turvallisuutta tulisi vahvistaa Pariisin ja Brysselin iskujen jälkeen. Pelkästä isänmaan rakkaudesta ei loogisesti, sisällöllisesti, poliittisesti eikä ideologisesti voi päätellä itselleen EU-vastaista kantaa. Tämän muistakaamme seuraavan kerran, kun kanssasuomalainen haluaa määritellä meille, miten isänmaallista politiikkaa tehdään."


Yksi lause kertoo kaiken "Tämä on artikkeli siitä, miksi EU-vastaisuudessa ei ole mitään isänmaallista" Vastaus tähän kysymykseen on se ettei Suomalaiset kuten ei muutkaan Eurooppalaiset tunne mitään kansallistunnetta EU`ta kohtaan se on keinotekoinen luomus johon ei ole mitään tunnesiteitä kenelläkään toisin kuin Suomella Suomalaisille ja Ranskalla Ranskalaisille, EU on kuin WC paperi tarpeellinen hetken mutta kun sitä ei tarvita se heitetään pois eikä muistella sen enempää.

Olisi kannattanut kopioida se artikkelin lippu mukaan, no tässä se on.
eurosto.png
 
Viimeksi muokattu:

Geronimo

Ylipäällikkö
Sen sijaan Eellend ei pidä mahdottomana sitä, että Venäjä yrittäisi vaikuttaa ruotsalaisiin kansainvälisiin ajatushautomoihin esimerkiksi vaikuttamalla tiettyihin henkilöihin tai sijoittamalla Venäjä-mielisiä henkilöitä niihin töihin

Eikö tämä ole jo tapahtunut Suomessa kenenhän palkollisia on entiset Pääministerit Esko Aho ja Paavo Lipponen?
 

Bushmaster

Greatest Leader
On selvää, että esimerkiksi suhteessa Venäjään Suomen neuvotteluasema osana 500 miljoonan asukkaan Euroopan unionia on vahvempi, kuin se olisi viiden miljoonan asukkaan Suomena yksin suhteessa 140 miljoonan asukkaan Venäjään. Kyse on ennen kaikkea turvallisuudesta, hän toteaa.

Hyvää ja massiivista 500 miljoonan asukkaan tukea Suomi on EU:lta saanut Venäjän rajalta tulleeseen pakolaisongelmaan? :rolleyes:
 

Geronimo

Ylipäällikkö
http://www.verkkouutiset.fi/ulkomaat/virkkunen_turpo-50471
Henna Virkkunen: Tiedustelulainsäädännön puuttuminen on riski Suomelle


Europarlamentaarikko Henna Virkkusen (kok.) kirjoittaa sunnuntaisessa Keskisuomalaisen kolumnissaan Euroopan vakauden olevan vaakalaudalla.

– Perinteinen sotilaallinen uhka, jonka ehkä moni kuvitteli jo Euroopan yltä poistuneen, on palannut Venäjän aggressiivisen voimapolitiikan myötä. Toisaalta samaan aikaan turvallisuutta koettelevat monet uuden ajan uhat: radikalismi, terrorismi, kyberhyökkäykset, verkkovakoilu ja erilaiset hybridivaikuttamisen muodot, Virkkunen kertaa.


Virkkusen mukaan on tärkeää, että Suomi on vastaisuudessakin tiiviisti mukana Euroopan unionin yhteisessä linjassa. Hän kirjoittaa, että Venäjän aggressiivisuus on pakottanut Naton takaisin juurilleen korostamaan Euroopan puolustusta.

On selvää, että esimerkiksi suhteessa Venäjään Suomen neuvotteluasema osana 500 miljoonan asukkaan Euroopan unionia on vahvempi, kuin se olisi viiden miljoonan asukkaan Suomena yksin suhteessa 140 miljoonan asukkaan Venäjään. Kyse on ennen kaikkea turvallisuudesta, hän toteaa.


Putinhan saneli Suomelle madonluvut itärajalla, ota tai jätä ja jos jätät niin itket ja otat, missäs se EU suurine muskeleineen silloin oli ja kuinkas se Turkki EU`ta kyykytti ota tai jätä oli silloinkin kupletin juoni.
 

Geronimo

Ylipäällikkö
Jos Eu kriittiset ovat putinisteja niin näyttää EU uskovaiset olevan hitleristejä, no ei helvatti eikö kellään ole enään järkeä päässä. tule mieleen Tuntemattoman Lahtisen sanoma lause; On, on perkelettä. Tulis kuula ja tappas. Kyllä sitten pitää olla hommaa. Minä sanon, että jos jostakin tulis vielä semmonen ihminen, jonka päätä ei ole ihan kokonansa tällä koohotuksella sekotettu. Kun isot miehet vetelee tämmöstä perkeleen kelkkaa pitkin mettiä edestakasin..

Lontoon ex-pormestari: EU käyttäytyy kuin Hitler

STT


BBt3Eas.img
© AFP / Lehtikuva Lontoon entinen pormestari Boris Johnson on verrannut lausunnossaan Euroopan unionia natsijohtaja Adolf Hitleriin. LEHTIKUVA/AFP
AFP

Lontoon entinen pormestari Boris Johnson on verrannut Euroopan unionia natsijohtajaan. Johnson sanoi, että Euroopan unioni käyttäytyy kuin Adolf Hitler yrittäessään muodostaa supervaltiota.

Johnsonin mukaan Eurooppaa on kahden tuhannen vuoden aikana yritetty yhdistää useaan otteeseen yhden hallinnon alle ja aina huonoin tuloksin.

Hän sanoo, että EU yrittää nyt toimia samoin kuin Napoleon ja Hitler aikoinaan, mutta eri tapoja käyttäen. Johnsonin mielestä sellaista yksittäistä auktoriteettia ei kuitenkaan ole, jota kaikki kunnioittaisivat.
 

Taitolaji

Ylipäällikkö
BAN
-
Hyvää ja massiivista 500 miljoonan asukkaan tukea Suomi on EU:lta saanut Venäjän rajalta tulleeseen pakolaisongelmaan? :rolleyes:

Putinin ihailusta on lyhyt matka Putinin ystävyyteen ja tukemiseen, mutta silti olisi syytä pitää tosiasiat mielessä:

"Suomi yritti neuvotella asiaan ratkaisua kuukausia niin virkamiesten, ministereiden kuin valtionjohdon tasolla. Sekä Suomi että Venäjä korostivat koko ajan, että asia ratkaistaan kahdenvälisesti, eikä EU-tasolla – siitäkin huolimatta, että Suomen raja Venäjän kanssa on vapaan liikkuvuuden Schengen-alueen ja Euroopan unionin ulkoraja." (HS 12.4.2016)
 

Taitolaji

Ylipäällikkö
BAN
Jos Eu kriittiset ovat putinisteja niin näyttää EU uskovaiset olevan hitleristejä, no ei helvatti eikö kellään ole enään järkeä päässä. tule mieleen Tuntemattoman Lahtisen sanoma lause; On, on perkelettä. Tulis kuula ja tappas. Kyllä sitten pitää olla hommaa. Minä sanon, että jos jostakin tulis vielä semmonen ihminen, jonka päätä ei ole ihan kokonansa tällä koohotuksella sekotettu. Kun isot miehet vetelee tämmöstä perkeleen kelkkaa pitkin mettiä edestakasin..

Lontoon ex-pormestari: EU käyttäytyy kuin Hitler

STT


BBt3Eas.img
© AFP / Lehtikuva Lontoon entinen pormestari Boris Johnson on verrannut lausunnossaan Euroopan unionia natsijohtaja Adolf Hitleriin. LEHTIKUVA/AFP
AFP

Lontoon entinen pormestari Boris Johnson on verrannut Euroopan unionia natsijohtajaan. Johnson sanoi, että Euroopan unioni käyttäytyy kuin Adolf Hitler yrittäessään muodostaa supervaltiota.

Johnsonin mukaan Eurooppaa on kahden tuhannen vuoden aikana yritetty yhdistää useaan otteeseen yhden hallinnon alle ja aina huonoin tuloksin.

Hän sanoo, että EU yrittää nyt toimia samoin kuin Napoleon ja Hitler aikoinaan, mutta eri tapoja käyttäen. Johnsonin mielestä sellaista yksittäistä auktoriteettia ei kuitenkaan ole, jota kaikki kunnioittaisivat.


http://www.mirror.co.uk/news/uk-news/boris-johnson-donald-trump-facts-7631162
Boris Johnson and Donald Trump get their facts so wrong, they've become the political Chuckle Brothers
 

Bushmaster

Greatest Leader
-


Putinin ihailusta on lyhyt matka Putinin ystävyyteen ja tukemiseen, mutta silti olisi syytä pitää tosiasiat mielessä:

"Suomi yritti neuvotella asiaan ratkaisua kuukausia niin virkamiesten, ministereiden kuin valtionjohdon tasolla. Sekä Suomi että Venäjä korostivat koko ajan, että asia ratkaistaan kahdenvälisesti, eikä EU-tasolla – siitäkin huolimatta, että Suomen raja Venäjän kanssa on vapaan liikkuvuuden Schengen-alueen ja Euroopan unionin ulkoraja." (HS 12.4.2016)

Kukas tässä on nyt Putinia ihaillut...? :confused: Ilmeisesti sinä, koska kerroit kannattavasi virkamiesten valtaa ja heidän neuvottelutaitojaan, jotka on nyt tullut esille ihan kahdenvälisissä neuvotteluissa Venäjän kanssa ilman että EU:ta on sekoitettu asiaan...? :rolleyes:

Ettei vaan @Taitolajissa asusta pieni putinisti kuitenkin..? :D
 

Ingsoc

Ylipäällikkö
Kopsaan tänne ulkopolitistin vieraskynä-jutun EU-kriittisyys, sopii keskusteluun.

https://ulkopolitist.fi/2016/05/04/eu-kriittisyys-kyseenalaista-isanmaallisuutta/
"Brysselin iskut symbolisoivat, kuten Saksan sisäasianministeri de Maizière ilmaisi, iskua jokaisen eurooppalaisen oikeuksia ja turvallisuutta vastaan. Siksi oli erityisen rumaa seurattavaa, kuinka EU-vastaiset kommentattoorit nousivat logiikkavirheineen Twitter-barrikaadeille jo ennen kuin viaton veri oli kuivunut Brysselin kaduilla. Tämä ei kuitenkaan ole artikkeli siitä, miten EU-vastaisuudella pelataan suoraan terroristien pussiin – sen artikkelin löydät täältä, täältä, täältä, taitäältä.

Tämä on artikkeli siitä, miksi EU-vastaisuudessa ei ole mitään isänmaallista, ja siitä, miten yksinkertaisin keinoin puolueet voivat manipuloida äänestäjiä puhumalla “kansallisen edun” kieltä. Hallituspuolueet puhuvat sitä sujuvasti sanomatta mitään.

Olkaamme hetki yhdessä kriittisiä diskurssianalyytikkoja. “Kansallinen etu” esiintyy suomalaisessa keskustelussa päivittäin kaikenselvittävänä ratkaisuna erinäisiin EU-kysymyksiin. Se on kuitenkin oppikirjaesimerkki tyhjästä, sisällöllisesti ambivalentista käsitteestä, jolla kommunikoidaan samalla hyvin vähän (käsitteen tyhjyyden vuoksi) että huomattavan paljon (sen emotionaalisen voiman takia).

Vasta pysähtymällä kyseenalaistamaan, mitä “kansallinen etu” oikeastaan tarkoittaa, on mahdollista sanoa mitään mielekästä siihen tukeutuen. Tästä analyysista voidaan johtaa eimerkiksi seuraava kysymys: Kumman koet ymmärtävän suomalaisia näkökantoja paremmin: Ruotsin, Belgian ja Ranskan – vai Kiinan?

Thakur avaa kansallisen edun merkitystä Oxford Handbook of Modern Diplomacy -teoksessa:

”Lord Palmerston totesi kerran kuuluisasti, ettei valtioilla ole pysyviä vihollisia tai liittolaisia; niillä on vain pysyviä etuja. Tämä sanonta on kansainvälisen politiikan realistisen koulukunnan mantra ja diplomattien evankeliumi. Mutta onko ”kansallinen etu” olemassa objektiivisesti ja riippumattomasti päättäjistä ja analyytikoista? Termi itsessään on looginen harhapäätös: se vahvistaa seurauksensa (“The logical fallacy of affirming the consequent”). Sen, mikä oli tarkoitus todistaa päättelyn ja empiirisen näytön kautta, oletetetaan olevan totta jo ennen tätä prosessia. Jos valtiot kerran toimivat vain kansallisen edun mukaan, niin tästä lähtökohtaisesti seuraa että kaikki, mitä ne tekevät, on valtion kansallisen edun mukaista. Kyseessä on kehäpäätelmä.

”“Kansallinen etu” ei myöskään ole mielekäs opas oikeaan politiikkaan. Se on kehotus, ei ohje. Se johtaa absurdiin tilanteeseen, jossa keskenään kilpailevia ehdotuksia tarjotaan ratkaisuiksi kansallisen edun nimessä. Realistiteoreetikot olettivat käsitteen sisällön, eivätkä täten koskaan kyseenalaistaneet, miten valtiointressit syntyvät. Yksiselitteisen ja ilmeisen määritelmät puutteessa meidän tulee todeta, ettei “kansallisella edulla” ole pysyvää sisältöä. Eri aikakausina ja eri teoreetikkojen ja ammattilaisten ajatuksissa sillä on perusteltu niin eristäytymispolitiikkaa ja pasifismia kuin interventioismia ja sotaakin.”

Tätä politiikan tutkimuksessa, filosofiassa, sosiologiassa, antropologiassa ja kansainvälisen tutkimuksen piirissä jo lähes puhkitutkittua päätelmää vasten on mielenkiintoista tarkastella Suomen hallituspuoluiden tapaa puhua EU:sta.

Aloitetaan “kansallisen edun” diskurssin suurkuluttajista, Perussuomalaisista. Määritellessään “perussuomalaista” arvomaailmaa, puolue ilmoittaa haluavansa “puolustaa omaa kansansuvereniteettia, joka merkitsee sitä, että vain ja yksinomaan kansalla, joka muodostaa oman, muista kansoista erillisen kansakunnan, on ikuinen ja rajoittamaton oikeus päättää aina vapaasti ja itsenäisesti kaikista omista asioistaan.”

Lause ei lopulta kerro mitään, mutta keskeistä onkin ensisijaisesti, että lukijalle jää mieleen tunteisiin vetoava “kansa”-sanan toisto. Pian sekin tosin osoittautuu kiusalliseksi sanavalinnaksi. Perussuomalaisten vaaliohjelma toteaa eduista ja itsenäisyydestä seuraavasti: “Jos talousedut ja itsenäisyys ovat ristiriidassa, itsenäisyys on tärkeämpää”. “Terve järkihän sen sanoo” – ideologia on ajanut itsensä semanttiseen umpikujaan: Tuleeko meidän ymmärtää, että itsenäisyys on kansallinen etu, mutta taloudellinen hyvinvointi ei? Vai hakeeko vaaliohjelma takaa ajatusta siitä, että itsenäisyyden nimissä on oikeutettua polkea kansallisia etuja? Ja kaiken tämän poliittisen onttouden keskellä, mitä vaaliohjelma yrittää kommunikoida selventäessään, että “toisin kuin muut puolueet, emme ole poliittisesti sitoutuneita euroon, vaan ainoastaan Suomen etuun”?

Ei ihme, että politiikan tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että “kansallisen edun” käsite heitetään pöydälle silloin, kun halutaan välttää debatti politiikan oikeista sisällöistä. Tai vaihtoehtoisesti: kun halutaan välttää huomio, ettei sitä sisältöä ole kovinkaan runsaasti.

Perussuomalaiset eivät kuitenkaan ole yksin reputtaessaan poliittisen sisällön kriteerin. Nopea katsaus muiden hallituspuolueiden EU-filosofioihin paljastaa surkuhupaisia yhtäläisyyksiä. Keskusta ehdottaa, että “eurooppalaista yhteistyötä on tehtävä käytännönläheisesti, olennaiseen keskittyen”. Harva meistä ehdottaisi EU:ta varten mahdollisimman epäkäytännöllistä ja epäoleellista lähestymistapaa – niinpä tämäkin lausahdus on ensisijaisesti pidennetty tulkinta termistä “kansallinen etu”.

Kaiken kruunaa akateemikoiden lemmikkiturhake: ”Tarvitsemme enemmän maalaisjärkeä”, keskusta ilmoittaa. Kyseessä on “common sense” – argumentaatiovirhe. Maalaisjärki ei ole universaali ajatusmalli, jolla voisi todistaa asioita. Sen sijaan maalaisjärjen mukaista on aina oma ajattelutapamme, toisten ollessa auttamattomasti harhateillä maalaisjärki-vajeensa vuoksi.

Yleisesti EU-myöntäisempinä tunnetut kokoomuslaiset ovat lähiaikoina sortuneet yhtä vaatimattomiin analyyseihin. EU-integraatiosta tohtorityönsä kirjoittanut valtiovarainministeri Alexander Stubb ilmoitti hallitusneuvottelujen tiedotustilaisuudessa viime vuonna että “isänmaan etu tulee nyt ensin”. Vain kovimman linjan salaliittoteoristi olettaisi, että Stubb on tähän mennessä tietentahtoen rikkonut kotimaansa hyvinvointia vastaan palvellakseen nimeltämainitsemattomia kansainvälisiä tahoja – todennäköisempää lienee, että hän on syvän EU-tuntemuksensa pohjalta tullut siihen päätelmään, että vahva EU-yhteistyö on Suomen pitkäaikaisessa intressissä.

Vallitsevassa vainoharhaisen yksinkertaistavassa poliittisessa ilmapiirissä tällainen argumentti kuitenkin vaatisi kuulijoilta korkeamman tason keskittymiskykyä. Helpompaa on leikkiä leikkiä, jossa se, joka ensiksi huutaa “isänmaa”, voittaa.

Me Thakurin tekstinpätkän lukeneet olemme jo sen tason politiikantutkijoita, että tunnistamme vastaavat lauseet nopeasti tyhkäksi retoriikaksi, jolla ei kommunikoida mitään poliittisesti sisällöllistä – että sekä Soini, Stubb ja Sipilä ja jokainen oppositiojohtaja kokevat toimivansa kansallisen edun mukaisesti.

On kuitenkin utopistista olettaa jokaisen suomalaisen äänestäjän viettäneen aikaa kriittisen diskurssianalyysin parissa, tai kouluttautuneen kyseenalaistamaan “kansallisen edun” petollista yksinkertaisuutta. Ei ole sattumaa, että EU-myönteisyys korreloi positiivisesti koulutustason kanssa. Näin monet niistä, jotka eniten hyötyvät EU:sta, opetetaan vastaamaan Brysselille tyhjillä mainoslauseilla suomalaisuudesta ja kansasta. Juuri niitä tavallisia suomalaisia, joiden etua EU:n maaseuturahastot tai pienyritysten kehitysohjelmat niin vankasti tukevat. Niitä, jotka toivovat vahvaa suomalaista taloutta, sekä vähemmän rikollisuutta, ihmiskauppaa ja turvattomuutta maamme kaduilla.

EU:n rahastoilla kehitetään juuri niitä kaupunkikeskuksien ulkopuolelle jääviä alueita, jotka usein kokevat jäävänsä sisäpoliittisessa keskustelussa Helsinki-keskeisen filosofian jalkoihin– niinitäisessä, pohjoisessa, läntisessä, kuin eteläisessäkin Suomessa. Britanniassa on niinikään Brexit-keskustelun aikana huomattu, että “pienen ihmisen puolella” olevat EU-vastustajat ovat erityisen innokkaita pääsemään eroon EU:n työntekijän oikeudet turvaavista sitoumuksista, sekä jokaista kansalaista suojelevasta EU-tasolla neuvotellusta Human Rights Actista.

Ei liene kovinkaan rohkea metafyysinen väite, että maailma Suomen rajojen ulkopuolella on olemassa täysin siitä riippumatta, myönnämmekö sen itsellemme vaiko emme. Se maailma saastoittuu, sotii ja soutaa turvaan kansanmurhilta Suomen EU-yhteistyöstä riippumatta. Erona on se, voiko Suomi olla mukana luotsaamassa poliittisia reaktioita näihin ilmiöihin.

Itämeri ei palaa terveeksi puhtaasta isänmaallisesta tahdosta, eikä holokaustin häpeästä ihmisyyttä puolustamaan syntynyttä kansainvälistä humanitääristä oikeutta voi huutaa suohon paiskaamalla “rajat kiinni”. Vastustamalla EU:ta, jokainen itsejulistautunut “EU-kriitikko” myös sulkee pois juuri sen, mitä oikeastaan kaipasi: irtisanoutumalla yhteistyöstä luovutamme vapaaehtoisesti pois kaiken poliittisen sananvaltamme maailman tapahtumiin.

Politiikan keinotekoinen rajoittaminen yhden kansallisvaltion sisään suvereniteetin takaamiseksi on täysi harhakuvitelma – parhaimmillaan lohduttava utopia, pahimmillaan naiivi resepti kaiken päätäntövallan menettämiselle.

Perussuomalaisten vaaliohjelma ilmoittaa, että on “järjenvastaista olettaa, että kaukaisessa Brysselissä tai muissa jäsenvaltioissa ymmärrettäisiin omaa eduskuntaamme paremmin, mikä on Suomelle parasta lainsäädäntöä.” Jätetään tässä vaiheessa muistutukset siitä, että maaliskuussa 2016 91% suomalaisista ei kokenut perussuomalaisten ymmärtävän parhaiten, mikä on Suomelle parasta lainsäädäntöä. Mietitään sen sijaan maailmanpolitiikan laajempia kehityssuuntia. Maailman valtapisteet liikkuvat vaivalloisesti, mutta kaikki tämä liikehdintä on poispäin vanhalta mantereelta. Vuoteen 2060 mennessä, Kiinan ja Intian yhteenlasketun bruttokansantulon lasketaankasvan isommaksi kuin kaikkien 34 OECD-maiden bruttokansantuotteiden yhteissumma.

Jos maailmanhistoriassa on joku rakenteellinen sääntö pysynyt masentavan monotonistisena, niin se on perinne, jossa taloudellisesti vahvimmat valtiot määrittelevät kansainvälisen politiikan pelisäännöt: miten maailmantalous pyörii, miten erinäisiä arvoja kuten ihmisoikeuksia kunnioitetaan, ja kuinka paljon pienemmille valtioille hyväntekeväisyyshengessä myönnetään sanavaltaa.

Jokainen voi mielessään ajaa läpi erinäisiä tulevaisuusskenaarioita, joissa itsenäinen (lue: yksinäinen) Suomi neuvottelee maatalouspolitiikasta ja kaupankäynnin säännöistä suoraan Kiinan kanssa. Huomisen suurvaltoja on vaikea suostutella tekemään, kuten sisukas mutta lopulta kovin pieni Suomi tahtoo. EU-jäsenenä taas Suomi voi puskea näkemyksiään osana yli puolen miljardin ihmisen talousjättiläistä, jota yksikään yksittäinen valtio ei voi jättää poliittiseen paitsioon.

Bryssel saattaa monista tuntua “kaukaiselta”, ja olkoon se niin. Tässä kuitenkin kertauksen nimissä kysymys, joka jokaisen rehellisen isänmaallisen suomalaisen tulee itselleen asettaa: Kumman koen ymmärtävän suomalaisia tarpeita paremmin: Ruotsin, Belgian ja Ranskan – vai Kiinan?

Mitä jos näennäiseen mutta käytännössä tyhjään suvereniteettiin vetoaminen onkin “kansallisen edun” vastaista? Mitä jos isänmaan vaurauden ja turvallisuuden nimissä pitääkin miettiä suuria linjoja, eikä perustella asioita tämän vuoden budjettimenoilla? Mitä jos kansainvälisyys onkin se “kansallinen etu”?

Nationalistisen sanaston onttous ja poliittinen voimattomuus eivät voi käsitellä kumpaakaan empiiristä kysymystä. Debatoikaamme mielummin poliittista sisällöistä: siitä, haluammeko oikeistolaisemman vai vasemmistolaisemman, liberaalimman vai konservatiivisemman Euroopan – tai vaikkapa siitä, miten Euroopan valtioiden turvallisuutta tulisi vahvistaa Pariisin ja Brysselin iskujen jälkeen. Pelkästä isänmaan rakkaudesta ei loogisesti, sisällöllisesti, poliittisesti eikä ideologisesti voi päätellä itselleen EU-vastaista kantaa. Tämän muistakaamme seuraavan kerran, kun kanssasuomalainen haluaa määritellä meille, miten isänmaallista politiikkaa tehdään."

Kyllä meidän on armotta torpattava kansallinen sovismi, tunkkainen nationalismi ja kansallinen kiihkoilu.

Ja nyt käsi sydämelle vaakuna- ja lippuääliöt. Ei Ukraina voi koskaan itsenäistyä, kun sen talous on täysin sidoksissa yleisliittolaiseen tuotantorakenteeseen ja entäs Viro uskooko joku nyt ihan vakavissaan, että 1,5 miljoonan asukkaan valtio voisi olla itsenäinen?

Yhtenäinen Saksa olisi myös kuolinisku Euroopan turvallisuudelle ja vapaudelle.

Mitä enemmän asiat muuttuu, sitä enemmän ne pysyvät samoina.
 

Geronimo

Ylipäällikkö
http://www.mirror.co.uk/news/uk-news/boris-johnson-donald-trump-facts-7631162
Boris Johnson and Donald Trump get their facts so wrong, they've become the political Chuckle Brothers

Faktat voivat olla joskus vääriä kaikilla eiköhän tuo vationvarainministeikin sekoillut numeroiden suhteen ja on nuo punavihreätkin sekoilleet faktojen kanssa mutta niiden virheet häviää nopeasti julkisuudesta jostakin syystä?

Värikkäät politiikot puhuvat värikkäästi toisesta voi tulla Presidentti ja toinen voi olla vielä Pääministeri, maissa jossa on perinteet ja itsetunto kunnossa sekä vahvat demokraattiset oikeusvaltio perinteet ne yhteiskunnat kestävät ilman ajatuspoliiseja.
 
Top