osterSpdnoi3g11fia1g86f5h840261lumg26hc122ufgh333g01855cm17f ·
Suomalaisella medialla, etenkin Hesarissa ja Ylessä, on pääministeri Mariniin (ja hänen henkilönsä kautta nykyiseen hallitukseen) hyvin samanlainen suhde kuin venäläisillä on Putiniin ja häntä ennen Staliniin ja keisareihin.
Julkista taloutta, hillitöntä velkaantumista, energiakriisiä, oppimistason romahdusta, terveydenhoidon jonoja ja soteuudistuksen aiheuttamaa rahoituskatastrofia, nuorten väkivaltarikollisuutta tai Suomen surkeaa EU-edunvalvontaa käsittelevissä analyyseissä näkyy kasvava oivallus ja huoli siitä, että asiat eivät ole hyvin ja että jotain pitäisi tehdä.
Kuitenkin samaan aikaan pääministeri on koskematon ja täydellinen. Siten myös hänen tekonsa ovat täydellisiä ja kritiikin tuolla puolen. Jos joku, etenkin poliittisen opposition puolelta, esittää minkäänlaista kritiikkiä mitään hallituksen linjauksia tai päätöksiä kohtaan, Hesari ja Yle rientävät todistamaan, että kritiikissä on kyse naisvihaisten ja kateellisten kalapuikkoviiksien populistisesta hyökkäyksestä. Sannaa sentään ihaillaan kautta maailman!
Samaa, kuten sanottua, näkee Venäjällä. Julkisetkin kommentaattorit ovat yhtä mieltä siitä, että päin persettä menee, mutta kritiikki ei koskaan kohdistu Putiniin eikä hallitukseen, joiden linjaa tuetaan sataprosenttisesti. Syy on surkeiden ja epälojaalien virkamiesten, arkojen ja lahjottujen kenraaleiden tai laiskan kansan mutta EI johtajan.
Syyllinen Suomen ongelmiin löytyykin usein EDELLISTEN hallitusten tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.
Vastuu nykyisten ongelmien ratkaisemisesta taas sysätään SEURAAVILLE hallituksille. Talous- ja pääkirjoitustoimittajat oikein herkuttelevat sillä, miten paljon tulevan hallituksen on keksittävä leikkauskohteita ja työllisyyttä edistäviä toimenpiteitä kestävyysvajeen umpeenkuromiseksi. Marinille ja hänen hallitukselleen ei tällaisia vaatimuksia ole esitetty. Päinvastoin, aina on löytynyt asiantuntija vääntämään musta valkoiseksi ja osoittamaan tehtyjen päätösten välttämättömyys ja erinomaisuus.
Otaksun, että suuri osa toimittajista on itsekin tuskastunut siihen henkilökulttiin, jota he innoissaan ovat olleet luomassa ja joka nyt pakottaa heidät jatkuviin älyllisiin spagaateihin. He todennäköisesti odottavat kärsimättömästi, että tämä kausi saataisiin päätökseen ja pääministeriksi joku, jota ei tarvitse kumartaa uskonnollisessa hurmoksessa vaan jota ja jonka tekemisiä voi tarkastella ja arvostella niin kuin normaalissa länsimaisessa demokratiassa on perinteisesti ollut tapana.