Juha Ahvion kulttuurimarxismi
Viime vuoden loppupuolella yllätyin törmätessäni suomalaisessa keskustelussa aiemmin amerikkalaisessa mediassa kuulemaani neokonservatiiviseen puheeseen, jonka luulin olleen eurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna liian etäistä rantautuakseen Suomeen. Olin seurannut amerikkalaista politiikkaa tiiviisti WTC-iskujen jälkeen, ja erityisesti republikaaninen poliittinen retoriikka oli tullut tutuksi. Nyt kuitenkin törmäsin tiettyihin käsitteisiin ensimmäistä kertaa suomennettuina. Asialla olivat TV7-kanava ja kristillinen Patmos-lähetyssäätiö.
En tietysti malttanut pitää näitä havaintojani salassa, joten harrastin jonkin verran kommenttienvaihtoa Patmoksen henkilöiden kanssa Facebookin kautta. Nämä kommentoinnit johtivat minut lopulta esiintymään Radio Deissä 31.8.2013 Patmos-lähetyssäätiön Ristitulta-ohjelmassa dosentti
Juha Ahvion vastakeskustelijana. Lähetyksen otsikkona oli raflaava
Seksuaalivallankumouksen salajuonet ja avioliiton alasajo. Ohjelma on
kuunneltavissa Studio24:n arkistosta.
Kyseessä on Juha Ahvion analyysi kansainvälisen vasemmiston kehityksestä toisen maailmansodan jälkeen 2010-luvulle sekä sen vaikutuksesta suomalaiseen poliittiseen ilmapiiriin. Erityisesti Ahvion kohdalla kyse on reaktiosta seksuaalivallankumouksen perintöä ja sitä kautta sukupuolineutraalia avioliittoa vastaan. Aluksi arvelin kyseessä olevan pyrkimys saada oikeistolaiselle asialle lisäarvoa halpojen kopioiden kautta. Erityisesti kiinnitin huomiota TV7:n ohjelma-arkiston otsikoihin, joiden mukaan Suomea uhkaa vasemmistolainen kulttuurivallankumous ja että homoliikkeen taustalla on salattu kansainvälinen agenda. Kaikki tämä muistutti varsin paljon amerikkalaisen oikeiston puhetta "kulttuurisodasta" tai siitä, miten liberalismi – kuten sosiaalista vasemmistoa Amerikassa kutsutaan – on tuhoamassa länsimaisesta kulttuurista kaikkea arvokasta, kunniallista ja kristillistä.
Ahvion väitteissä keskeistä on ilmiö nimeltä
kulttuurimarxismi. Ahvion mukaan kyse on perinteisen marxilaisuuden ja 1800-luvun kansainvälisen sosialismin jälkeen syntyneestä eurooppalaisesta akateemisesta ja filosofisesta suuntauksesta, joka 1950-luvulle asti pyrki herättämään uudelleen Marxin ja Engelsin perinnön kulttuurisessa viitekehyksessä. Taloudellisen ja materiaalisen lähtökohdan sijasta kulttuurimarxismi ajoi kulttuuriin, politiikkaan, taiteeseen, tieteeseen ja uskontoon kohdistuvaa uudistusta tai jopa vallankumousta. Kulttuurimarxismin ytimessä on Frankfurtin koulukuntana tunnettu akateeminen liike, jonka suurin saavutus oli 1950-luvun kulttuurintutkimus ja niin sanottu kriittinen teoria mannermaisessa filosofiassa. Ahvion mukaan kulttuurimarxismin yksi keskeisiä vihollisia ovat perinteinen kristillinen moraali sekä Raamatun kymmenen käskyn periaatteet. Ahviolle kulttuurimarxismi on vasemmistolaisen vallankumouksen ja sosialistisen utopian esiin tuomista uusissa vaatteissa.
Kulttuurimarxismi on käsitteenä peräisin amerikkalaiselta oikeistolta, eikä tavallinen yhteiskuntatieteiden opiskelija törmää siihen. Esimerkiksi yhteiskuntatieteellisissä artikkeli- ja viitetietokannoissa (SAGE, Ebsco, ProQuest) termi tuottaa vain viittauksia oppihistoriallisiin tutkimuksiin ja sitaatteja amerikkalaisten konservatiivien teksteistä – ei suoraan vertaisarvioitua tutkimuskirjallisuutta. Termi on kuitenkin tuttu akateemisen maailman ulkopuolisista teksteistä ja jyrkän vasemmistovastaisista blogeista, jotka eivät kelpaa akateemisen tutkimuksen lähdeaineistoksi. Kuitenkin kulttuurimarxismia väitetään akateemisesti ilmiöksi ja jopa länsimaista vasemmistoa hallitsevaksi suuntaukseksi. Näin yliopisto-opiskelijana minun pitäisi siis ehkä todeta, että empiiristen todisteiden valossa kulttuurimarxismia ilmiönä ei ole edes olemassa.
Ahvio kuitenkin argumentoi, että kulttuurimarxismi käsitteenä kuvaa hyvin marxilaisen vasemmiston uutta järjestäytymistä toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Tässä kohdassa herää epäilys, miksi käyttää tästä vasemmistolaisesta liikehdinnästä ei-tieteellistä käsitettä, joka on amerikkalaisessa konservatismissa käytetty poliittinen lyömäase. "Kulttuurimarxismi" on amerikkalainen kirosana, kun halutaan synnyttää mahdollisimman suutta närkästystä ja suuttumusta liberaalista kehityksestä. Termin ahkerimpia käyttäjiä ovat kylmän sodan aikana uraa tehneet amerikkalaiset oikeistokonservatiivit kuten
Pat Buchanan.
Vuoropuhelumme perusteella voin sanoa olevani Ahvion kanssa monesta asiasta samaa mieltä. Eurooppalainen akateeminen maailma elää selkeästi jälkimarxilaista aikaa, ja iso osa tämän päivän yhteiskuntatiedettä ja poliittista filosofia kaipaa marxismin uudelleen herättämistä. Frankfurtin koulukunta ja sen kriittinen teoria ovat antaneet nykyiselle akateemiselle keskustelulle tärkeitä eväitä. Talousoikeistolaisella konservatiivilla on kaikki oikeus olla valistuneesti huolissaan uusvasemmiston noususta myös tämän päivän Suomessa.
En kuitenkaan allekirjoita Ahvion esittämää kulttuurimarxismin, seksuaalivallankumouksen ja sukupuolineutraalin avioliiton kytköstä. Logiikka on yksinkertaisesti liian epäilyttävää. Ensinnäkin ajatus siitä, että suomalainen yhteiskunta on kääntänyt kurssinsa kohti kulttuurimarxilaista vallankumousta on yksinkertaisesti liian suuri luottamuslause akateemiselle yhteiskuntafilosofialle. Kriittinen teoria on ollut ja säilyy edelleen marginaali-ilmiönä, jonka vuotamisesta suomalaiseen päivänpolitiikkaan ei ole minkäänlaista pitävää todistetta. Jos näin olisi, akateeminen postmoderni filosofia käytännössä ohjaisi suomalaista moraalista kehitystä ja olisi sen vahva taustavoima. Kuka voi väittää näin olevan?
Kulttuurimarxismi on helppo ja houkutteleva vihollinen, likainen ja salakavala jälkikommunistinen juoni. Sukupuolineutraalille avioliitolle on helpompi löytää samanmielisiä vastustajia, jos kehityksen taustalla on vaikuttaja, joka ei ainoastaan tavoittele tiettyjen kyseenalaisten oikeuksien lisäämistä, vaan uhkaa koko länsimaista elämäntapaa. Kulttuurimarxismi muistuttaa siis Ahvion ajattelussa muun muassa islamin tai liberaaliteologian uhkaa (ks. esim.
Ahvion uusin blogiteksti). Kaikki nämä kolme toisiaan muistuttavaa vihollista luovat Ahvion teksteissä kristinuskolle ajankohtaisen ja todellisen uhan. Vihollinen on moninaisuudesta muodostuva rintama: totaalinen, kaikenkäsittävä. Sivuvaikutuksena Ahvio saa konservatiiviset lukijansa kääntymään huolestuneena myös muita kristittyjä vastaan.
Yhdennäköisyys tai havaittava kuvio ei ole automaattisesti todiste syy-seuraussuhteesta. Esimerkiksi Suomessa sukupuolineutraalin avioliiton taustasyyksi voi esittää moniakin ideologisia juonteita, joista vain murto-osa on akateemisen vasemmiston heiniä. Myös talousliberaali vahvojen yksilönvapauksien ja -oikeuksien kannattaminen voi johtaa samaan suuntaan. Ahvion pyrkimys saattaa sukupuolineutraali kehitys yksinomaan uusvasemmiston syyksi ei ole tyhjentävä eikä riittävän uskottava selitys.
Iso osa sukupuolineutraalista kehityksestä voi olla myös täysin ei-ideologista. Usein kyse on täysin arkisesta inhimillisestä päättelystä, jossa ystävä- tai perhepiirissä olevalle homoseksuaalille toivotaan oikeutta avioliittoon puhtaasti sosiaalisista syistä. Tällaista tapahtuu usein myös oikeistoliberaalissa kontekstissa, jossa on opittu ymmärtämään ihmisen arvo ja ihmisluonto yksinomaan maksimaalisten yksilönoikeuksien ja vapauksien kautta. Taustavaikuttimien ei tarvitse olla lähelläkään akateemista vasemmistoa.
Ahvion malli vahvistaa oikeiston piirissä aika ajoin esiintyvää ajatusta, jonka mukaan kaikki perinteisten kristillisten arvojen vastainen kehitys on vanhan kommunismin tai sosialismin ilmentymää. Tämä ajattelutapa oli voimissaan joissain äärioikeistolaisissa liikkeissä kylmän sodan aikana ja ilmeni läpi 1900-luvun jykkänä kommunisminvastaisuutena. Myös Ahvion kohdalla on vaikea olla näkemättä vihollisrintamaa suureksi osaksi kuvitteellisena. Tässä kohdin kulttuurimarxismi-käsitteen puuttuminen akateemisesta kirjallisuudesta vain vahvistaa ajatusta kuvitellusta vihollisesta. Ahvio ei itse ole millään mittarilla äärioikeistolainen, vaan konservatiivinen talousliberalisti, mutta tarjoaa äärioikeistolle juuri sellaista poliittista materiaalia, jota se tällä hetkellä kipeästi kaipaa.
Seurauksena voi olla (ääri)oikeistolainen ilmapiiri, jossa kaikki tietynlaisen dogmaattisuuden vastustaminen tai kyseenalaistaminen nähdään sosialistisena vallankumoushaaveena tai koko länsimaisen elämäntavan romuttajana. Logiikka on tietysti virheellistä, mutta on lähellä Ahvion mielikuvaa sukupuolineutraalin avioliiton tavoitteista. Esimerkiksi yksi
Miten tähän on tultu? -teoksen kliimakseista on huoli sukupuolineutraalin avioliiton vaikutuksista Suomen oikeistolaiselle talouskehitykselle, mikä mainitaan uhkana mutta jätetään kuitenkin täysin perustelematta.
Kulttuurimarxismi on Suomessa ennen kaikkea
ahviolainen ilmiö: ei uskottavalla tavalla relevantti taustavaikutin, mutta kuitenkin tietyissä oikeistolaisissa reaktioissa elävä tulkinta tämän päivän tapahtumista. Suurimmassa osassa konservatiivisista piireistä Ahvion ajattelu nähtäisiin liian jyrkkänä. Ilman Ahvion tekstejä kulttuurimarxismin vaikutusta tai olemassaoloa Suomessa ei tulisi ajatelleeksikaan.