Humanismin paheet, osa 3: Kosmiset aisankannattajat
TENHO KIISKINEN
Jörn Donner mainosti aikoinaan kirjakerhoa sanoin “Lukeminen kannattaa aina”. Tieto on aina ollut Suomessa arvostettua kaikissa yhteiskuntaluokissa, ja sivistystä on muutenkin pidetty itseisarvona. Ilmiössä ei silti tule nähdä universaalia säännönmukaisuutta. Arvostuksilla on historiallisesti tapana vaihdella ääripäiden välillä. Yhden hyve on toisen pahe. Se, mikä oli
Paavalille lempeyttä, oli
Homerokselle luonteenheikkoutta.
Moraaliin ja biologiaan liittyvät uskomukset saavat meidät ajattelemaan, että aivan kaikkea ei voi kääntää päälaelleen. Olemme oikeassa. Yhteisö ei voi esimerkiksi omaksua rituaalia, jossa vastasyntyneiden päät murskataan kivenmurikoilla, sillä samalla se tuhoaa itsensä. Kaikilla arvostuksilla ja uskomuksilla on rajansa ja funktionsa, ne eivät voi olla mitä vain. Kuten filosofi
John Dewey ymmärsi, niiden soveltamisen on oltava
riittävän todenmukaisessa suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Ketusta ei kannata tehdä kanatarhan vartijaa.
Aisankannattajaa pidetään miehistä säälittävimpänä. Häntä ei voi halveksua kuin maanpetturia, sillä petturuuskin vaatii taitoa. Ei vihata kuin huijaria, sillä huijauksen edellytys on karisma. Aisankannattajan heikkous ei kiihota edes sellaista naista, jonka hoivavietin herkkyys herättää. Sosiobiologinen tajumme todellisuudesta kertoo meille, että aisankannattaminen ei ole kuin lukeminen. Voimme olla varmoja, ettei siitä voi koskaan tulla hyvettä, voimmehan?
Kysymys on tietenkin retorinen. Aisankannattamisen eetos on nykyisin sekä valtavirtapoliitikkojen että humanistien ylin ihanne. Yleismaailmallisen filosofiansa vuoksi sitä voi kutsua kosmiseksi. Yritän tässä kirjoituksessa avata ilmiön vaietun mekanismin. Opportunismiin ja konsensushaluun nojaava poliittinen korrektius ei selitä kaikkea. Ei myöskään puhdas naivismi tai humanistinen identiteettipolitiikka. Poliittisesta aisankannattamisesta ei olisi koskaan tullut valtavirtaa, mikäli riittävän moni ei olisi kokenut sitä henkilökohtaisella tasolla
tyydyttäväksi. Aisankannattaminen on yksilötasolla ennen kaikkea parafilia eli perversio.
–
Ehdoton alistuminen isänmaallisuuden vastakohtana
–
Aisankannattaminen tarkoittaa politiikassa institutionaalista ja kulttuurista alistumista, olipa kyseessä sitten EU, ruotsalainen päähänpisto ohjata turvapaikanhakijoita Suomeen tai vähemmistövaltuutetun änkyräfeministinen hullutus. Olennaista alistumisessa on sen vapaaehtoisuus ja epäsuotuisuus oman edun kannalta, jota pidetään itseisarvona. Epäsuotuisuus motivoi mielipuolisena ilona tehdä kaikki väärin.
Vapaaehtoisuus on aina sitä innokkaampaa, mitä huonompaa lopputulosta voidaan odottaa. Esimerkiksi Kreikan tukisopimuksesta oltaisiin voitu jättäytyä vain ilmoittamalla sen sisäpoliittisen vastustuksen olevan liian suurta. Ketään ei olisi kiinnostanut, suomalaiset loivat mediakohunsa itse. Toisena esimerkkinä voi mainita sen ehdottomuuden, jolla jotkut suhtautuvat kansainvälisiin sopimuksiin: niitä pidetään aina yksiselitteisinä velvoitteita, vaikka niiden alkuperäinen luonne olisi suosituksessa. Suomalaiset ovat kunnostautuneet etenkin EU-asioiden hoitamisessa niin tiukanpinkeinä mallioppilaina, että muita naurattaa. Miellyttämishalulla on kansallisesti pitkät perinteet siirtomaahistoriamme alamaisasenteissa, mutta yleisellä tasolla aisankannattaminen on länsieurooppalainen (ja osin pohjoisamerikkalainen), ei vain suomalainen ilmiö.
Masokismi palautuu suurilta osin kehittymättömään omanarvontuntoon ja syyllisyyteen (ks.
sarjan edellinen osa), mutta erityisen mielenkiintoista ikuisen maksumiehen pakkomielteessä on sen yksilöllinen ulottuvuus ja dogmaattinen älyllinen nurinkurisuus. Valtavirtapolitiikka profiloituu säännönmukaisesti sekä inhimillisen että valtiollisen viisauden vastakohtana. Se ei voisi poiketa enempää
Machiavellin totuudesta, joka tiedostaa käytännön ihmiselämän olevan aina hyvin kaukana ihanteistaan. Asia ei tarkemmin ajatellen voisikaan olla toisin, sillä nurinkurisuuden selittää uskottavimmin se tapa, jolla aisankannattamisen mahtimiehet eli humanistit (mukaan lukien enemmän opportunistiset kuin aidosti uskovaiset liberaalioikeistolaiset) sekoittavat viisauden moraalisuuteen.
Todellisuudessa viisaus ja moraalisuus ovat lähes aina toistensa vastakohtia. Viisas on se, joka ei luule mitään, mutta joka osaa kuvitella kaiken. Humanistien moraalisuus ei ole aitoa moraalisuutta vaan moralisoitua tunnepolitiikkaa ja tosiasioita valikoivasti poimivaa naivismia, masokistista syyllisyyttä ja erimielisiin kohdistuvaa sadismia. Viisaus on sitä vastoin kykyä tunnetason välinpitämättömyyteen, taitoa elää oikean tiedon kanssa ja toimia sen mukaisesti. Ihannetapauksessa ihminen osaa yhdistää viisauden sellaiseen moraaliin, joka korottaa tosiasiat tunteiden edelle ja ymmärtää lopputuloksen unelmaa tärkeämmäksi. Mutta mitä tarkoittaa maksumiehenä olemisen yksilöllinen ulottuvuus?
–
Aisankannattajaksi sinä olet syntynyt ja aisankannattajana sinä kuolet
–
Kaikki aisankannattajat eivät ole humanisteja, mutta kaikki humanistit ovat aisankannattajia. Alistumisen hulluudella on logiikkansa. Se palkitsee tunnetasolla sillä samalla kirpeänsuloisella nautinnolla, jolla aisankannattaja katselee vaimoaan toisen miehen kanssa. Kuolaajan lasittunut katse on tarkoituksenmukainen niin kauan kun näky satuttaa. Länsieurooppalaisen aisankannattamisen erikoisuus on sen rasismissa. Se on yksilötasolla rotuperversio. Tämän ymmärsi jo legendaarinen ihmisoikeustaistelija
Malcolm X, joka piti itsestään selvänä, että valkoisen miehen voimakkain ja samalla traumaattisin seksifantasia on mustan miehen ja valkoisen naisen välinen suhde. Humanistit ovat masinoineet katkeran mielikuvaleikin keskeiseksi osaksi poliittista uskoaan.
Väite kuulostaa rajulta, mutta me voimme uskoa sen paikkansapitävyyteen niin kauan, kunnes tilalle veistellään jotakin uskottavampaa. Selitykseksi eivät kelpaa ainakaan tutut ympäripyöreät jaarittelut humaanisuudesta, ihmisoikeuksista ja ihmisten välisistä kohtaamisista, siitä kuinka kaikki ihmiset ovat lopulta yksilöitä. Ne eivät selitä mitään. Ne itse asiassa vain häivyttävät sen, mikä on niin lähellä, että sitä on vaikeaa nähdä. Väittivätpä humanistien kaunopuheiset sadut mitä hyvänsä, parhaiten koko rasistinen perversio ilmenee politiikassa ajatuksena, jonka mukaan asiat ovat hyväksyttäviä juuri siksi, että niitä
ei pitäisi suvaita. Aisankannattajalle riittää vain äärimmäinen vastenmielisyys, sillä mikään vähempi ei tyydytä hänen “antirasistista”, läpeensä kieroutunutta messiaskompleksiaan ja haluaan nähdä itseään ja kaltaisiaan satutettavan
rodullisina eurooppalaisina ja
seksuaalisinaolentoina.
Islam käy paraatiesimerkistä. Toisin kuin väitetään, islamia ei puolustella ja suvaita siksi, että se on pohjimmiltaan elämänfilosofinen rauhanuskonto. Sitä ylistetään juuri siksi, että ruohonjuuritasolla sitä ei pidetä sellaisena. Olipa totuus tästä uskonnosta mikä tahansa, se on itse ilmiön kannalta täysin toissijainen. Merkitystä on vain sillä, minkä uskotaan olevan totta. Islamin lumous perustuu humanistien silmissä vain ja ainoastaan sen avoimeen vastenmielisyyteen. Homo- ja naisvihainen typeryys saa länsimaisen sielun lepattamaan, koska se on ylpeästi ajatusköyhää ja törkeää miehisen porsastelun juhlasoittoa. Tuntuu rikollisen hekumalliselta asettua puolustamaan jotakin niin alhaista. Käänteisen rasismin kulttuuri oikeuttaa perverssin nautinnon, sillä minkään vastaavan hyväksyminen ei tulisi kuulonkaan, mikäli muslimit olisivat valkoisia. Kaikelta putoaisi pohja, jos kaikki maailman ihmiset muuttuisivat taikaiskusta vaikkapa sinivärisiksi. Humanistinkin olisi silloin pakko myöntää, että jotkin asiat ovat arvokkaampia kuin toiset. Käsi sydämelle: kuulostaako mikään muu selitys uskottavalta?
Suvaitsevainen rakastaa rasismia, koska se antaa luvan piehtaroida kaikkein likaisimpien mielikuvien saastassa. Todellisen rauhanuskonnon puolustaminen ei palkitsisi tunnetasolla. Se tuntuisi kalsealta ja jotenkin turhalta. Miksi puolustaa mitään, mikä tuottaa hyvinvointia ja rauhaa, ennaltaehkäisee ongelmia ja palvelee tervettä järkeä? Julkeat asiat sytyttävät meidät, koska me tiedämme toimivamme väärin seuratessamme niitä. Tämän vuoksi kaikki on kääntynyt väärinpäin. Valtavirtapoliitikkojen ja humanistien esittämät äärimielipiteet ovat vastuuttomuudessaan käsittämättömiä mutta perversioina ymmärrettäviä. Milloin ollaan tuhoamassa kansallisvaltiota ja milloin tekemästä Suomesta koko maailman sosiaalitoimistoa, tai vaatimassa ihmisoikeuksia kolmannen maailman seksuaalirikollisille. Mitä härskimpi vaatimus, sitä kovemmat aplodit. Vähempi ei riitä. Katsotaanpa seuraavaksi, mikä kaikki tuntuu selittyvän kuin itsestään, mikäli me päätämme uskoa näihin väitteisiin. Käsittelen aihetta seuraavassa kappaleessa vain niin sanotun turvapaikkakysymyksen kohdalla, sillä se on viime vuosina kiteyttänyt kaiken olennaisen.
–
Markiisi de Sadekin olisi ylpeä humanistisen ajattelun kauhugalleriasta
–
Kun diskoläpsyttelijät ahdistelevat naisia Venäjällä, he saavat joukolla mitä tilaavat. Suomessa ollaan eniten huolissaan siitä, ettei kukaan vain saisi hamekankaasta haavaa sormeensa. Puhaltajia riittää – sormiin ja vähän muuallekin. Rikoksen, moraalisen ja juridisen, on oltava mahdollisimman kannattavaa. Isis-taistelijoiden mahdollisuus palata Suomeen on vain yksi sadistinen koukku tässä täystyrmäysten painajaismaisessa sarjassa. Kirkonmies haluaa pääkaupunkiin suurmoskeijan juuri siksi, että tietää sen vaaralliseksi vihanpesäksi. Mitä mieltä hankkeen kannattamisessa muuten olisi? Esimerkkejä riittää:
Kukaan ei vastusta katupartioita siksi, että pelkäisi niiden pahoinpitelevän viattomia ulkomaalaisia. Kaikki tietävät, etteivät niiden impulsiivisimmatkaan jäsenet heittäisi kaikkea kaivoon vain hetken huuman vuoksi. Katupartioita vastustetaan siksi, että yksikään raiskaus ei jäisi tekemättä. Väitettä voidaan testata käänteisellä ajatusleikillä. Jos suomalaismiehet kiertäisivät ahdistelemassa musliminaisia, ja arabimiehet päättäisivät järjestää omaa turvapalvelua, kenellä olisi asiaan nokan koputtamista? Niinpä niin, ei ainakaan humanistiaisankannattajilla. Suojeluhan on vain luonnollinen ja tarkoituksenmukainen reaktio, he sanoisivat. Mutta! Kiellettyä meiltä, seuraisi välitön muistutus.
Kaksoisstandardi palautuu tuttuun feministisen sanamagian lyömään rotuperversioon, jossa ei-valkoiselle (poislukien ei-seksuaalisesti mielletyt aasialaiset) miehelle kuuluu kaikki ja valkoiselle miehelle ei mitään. Valkoisen miehen seksuaalinen tyydyttyminen tuntuu jo vapaaehtoisessa kanssakäymisessä maailmankaikkeuden perisynniltä, rikoksen yhteydessä se on moraaliseen hysteriaan johtava julkeus, hopealuoti feministin sydämeen. Muille miehille kaikki on sallittua, jopa suositeltavaa, sillä se loukkaa valkoista miestä.
Michel Houellebecq piti
romaanissaanAlistuminen valkoisen feministin alistumista kenelle tahansa ei-valkoiselle miehelle niin itsestään selvänä, että asiaa ei tarvinnut edes mainita. Nekin humanistit, jotka eivät pidä itseään varsinaisina feministeinä, ylistävät tätä ääneen lausumatonta filosofiaa, sillä se varmistaa suvaitsevaisuuden eskaloitumisen yhä pöyristyttävimpiin mittasuhteisiin.
Ei-valkoisten tyttöjen ympärileikkauksia kannatetaan kaikessa hiljaisuudessa samasta syystä. Ne vähentävät heidän vetovoimaansa valkoisten miesten keskuudessa. Jokainen silvottu vagina on yksi uhka vähemmän. Tietysti ajatus tuntuu iljettävyydessään myös kiihottavalta, vieläpä kaksinkertaisesti. Näin ei-valkoinen mies saa kotiinsa uskolliseksi leikatun palveluskarjan ja avioliiton ulkopuolisiin huveihinsa valkoisen ei-leikatun huoran. Yhä villimmät mielikuvat täyttävät humanistin mielen. Alttaritaulussa valkoiset hampaat hohtavat pimeydessä, ja tumma peukalo työntyy kivusta punoittavaan peräaukkoon, haltuun otetaan jokainen kulkukelpoinen reitti. Ainoa vieläkin kiihottavampi, “ihanampi” ajatus on se, että valkoinen mies jää kokonaan ilman, täysin yksin pornofilmiensä, silikoninukkejensa ja muiden korvikkeidensa kanssa.
Aikuisten (jopa sellaisten, joiden henkilöllisyydestä ei ole luotettavaa tietoa) turvapaikanhakijamiesten sijoittaminen peruskouluihin on perversion toteuttamista sadistisimmillaan, sillä uhka kohdistuu
valkoisen yhteisön puolustuskyvyttömimpiin jäseniin. Kuten Isis-taistelijoiden kohdalla, mitään tällaista menettelyä ei hyväksyttäisi, mikäli he olisivat valkoisia. Ja kuten katupartioiden vastustamisen kohdalla, ei-valkoiset miehet halutaan kouluihin juuri siksi, että jotakin pahaa tapahtuisi. Pimeimmän seksifantasian toteutuminen tosielämässä merkitsee toista tuplavoittoa: loppuelämäkseen traumatisoitunutta suomalaistyttöä ja toisaalta teon valtavaa symboliarvoa suomalaisen rahvaan nöyryyttämisenä viranomaisten siunauksella. Lapsiavioliittojen hyväksyminen palvelee samaa päämäärää. Ei-valkoisen miehen tyydyttyminen tuntuu sitä hykerryttävämmältä, mitä avuttomampi ja nuorempi tyttölapsi on. Häneen on satuttava mahdollisimman paljon.
Nykyisessä ilmapiirissä jo lainmukaisuuden vaatimusta pidetään äärimielipiteenä, mikäli laki on vähänkin ristiriidassa ei-valkoisen miehen välittömän nautinnonhalun ja hyväksikäyttöpyrkimyksen kanssa. Kansalaisia saa kannustaa laittomuuksiin ja viranomaisten vastustamiseen hyvällä omallatunnolla, jos teot edesauttavat rikosten tekemistä kantasuomalaisia kohtaan. Kysykää vaikka vihreiltä.
Kuten olemme saaneet suruksemme huomata, aisankannattamisen maailmanennätystä yritetään yhä hirvittävimmin panoksin ja uhrauksin. Kun turvapaikanhakija raiskasi ja hukutti saksalaisen virkamiehen tyttären, tämä vastasi vaatimalla lisää resursseja turvapaikkasirkukseen. Mahtaisiko edes kultainen hiirenloukku olla riittävän vahva symboli tällaisen miehenkuvan palkitsemiseksi täydellisen alistumisen merkkinä? Pelkään, että humanistisessa fantasiassa uhraamisen seuraava ja myös viimeinen (?) askel voi merkitä enää vain jonkinlaisen kiertoilmauksen alla kulkevaa seksiorjakeskitysleirien perustamista, tiedätte kyllä keille ja ketkä poissulkien.
–
Tuhon politiikka on lopetettava vaikka väkisin – enemmistön todellisuus
–
Kosminen aisankannattaminen on vakava uhka yhteiskuntarauhalle. Omankädenoikeus ja umpimähkäisesti suunnatut kostotoimenpiteet ovat enemmän kuin todennäköisiä realiteetteja, mikäli politiikka ei parane nopeasti yleistä oikeustajua vastaavaksi. Humanistisessa kuplassa saatetaan hyvinkin kuvitella, että alistumisfantasia on osa kollektiivista tajunnanvirtaa samalla tavoin kuin Rokka, lauantaimakkara ja
Kekkonen, mutta yleistettynä käsitys on mieletön. Sitä ei tue mikään tutkimustieto.
Ajatus siitä, että kansalaisten enemmistö Suomessa tai muuallakaan (Ruotsi mahdollisena poikkeuksena) tyytyisi ainiaan nieleskelemään oikeutettua vihaansa ja soittamaan kiltisti hiirenloukkubluesia eliitin tahtiin, on täysin todellisuudesta vieraantunut. Kuitenkin koko valtavirtapolitiikka perustuu tälle oletukselle. Järjestelmä on tuomittu romahtamaan. Nyt meidän tuleekin kysyä, mitä olisi tiedettävä ja tehtävä tulevaisuuden kannalta?
Poliittisesti aisankannattaminen saattaa edellyttää autoritaarista persoonallisuutta, sillä vapaaehtoista mukautumista äärikonformismiin on vaikeaa muutenkaan selittää silloin, kun yksilö ei varsinaisesti hyödy millään tavoin oikeaoppisuudestaan
eikä hän myöskään jaa aisankannattajuutta yksilötason perversiona. Monet miehet saattavat kokea hyötyvänsä valkoisen ritarin roolista parisuhdemarkkinoilla, mutta jotakin hyvin säälittävää tällaisessa toiminnassa tietysti on, sillä perustuuhan se enimmäkseen toiveajattelulle ja periaatteellisuuden myymiselle pelkkänä riskisijoituksena, jonka arvo voi osoittautua tosielämässä täydeksi nollaksi. Kaikkein alempitasoisimmat miehet ovat luultavasti valmiita kieltämään koko elämänkatsomuksensa parisuhteen hintana, niin kova on naisenkaipuu.
Aldous Huxley ajatteli vanhoilla päivillään, että ihmisen olisi hyvä etsiä elämässään tervehenkisyyttä. Meidän ei tulisi asettaa itsellemme yhtään vähäisempää tavoitetta.Hyödyllisintä, mitä me voimme juuri nyt tehdä on se, että me puhumme aisankannattajista näiden oikealla nimellä. Velvollisuutemme on tehdä tiettäväksi, että meillä ei ole epäselvyyttä heidän agendastaan. Näin myös suuri yleisö alkaa hiljalleen oppia jakamaan poliitikot ja muut vaikuttajat lampaisiin ja leijoniin, niihin jotka pitävät itsekunnioitusta sairautena ja niihin jotka eivät pidä. Näkyväksi tehty hiirenloukuttaminen palvelee myös aisankannattajien etua, sillä näin heidän hengenheimolaisensa löytävät paremmin tien yhteiseen kotiin – niin äänestäjinä kuin muina tukijoina. Avoimuus on paras vaihtoehto myös vahingollisten vihanpurkausten ehkäisemiseksi. .Äärivasemmistolainen slogan ”Mieluummin raiskaaja kuin rasisti” saattaa muuttua vastapuolella pian muotoon ”Mieluummin rasisti kuin aisankannattaja”. Ihme, ettei niin ole jo tapahtunut. Esitän seuraavaksi pari ajatusta, jotka tulisi mielestäni nostaa esille sekä arkisissa keskusteluissa että politiikassa.
–
Mistä kannattaisi puhua, huutaa ja riidellä
–
Aisankannattajia tulisi kannustaa muuttamaan Afrikan ja Lähi-idän maihin sekä sosiaalisella myötävaikuttamisella että julkisella rahoituksella. Vaikka armon ei pitäisikään antaa käydä oikeudesta näissä tapauksissa, myös maitojuna-optiosta tulisi pitää kiinni. Pettyneet voisivat ainakin hyödyttää yhteiskuntaa opettavaisilla ripittäytymisillään. Siinä olisi varmasti riittävästi rangaistusta, sillä stigma pysyisi taatusti otsassa loppuelämän ajan. En sano tätä vitsinä tai provokaationa, olen täysin vakavissani. Mikäli aisankannattaminen saadaan nostettua julkisessa keskustelussa vakiintuneeksi termiksi, voidaan myös tällaisten ajatusten esittämisestä tehdä täysin normaali osa poliittista puhetta. Tärkeintä on, että kissa nostetaan pöydälle aina kun tarve vaatii, mieluiten konkreettisina ehdotuksina.
Esimerkiksi omankädenoikeuden vaaraa (ja samalla ulkomaalaismiesten rikollisuutta) voidaan joutua jatkossa torjumaan keinoilla, jotka muistuttavat kaikesta muusta kuin tasavertaisuudesta. Nykykehityksen jatkuessa vaihtoehtoa ei kuitenkaan välttämättä enää ole. Kaikissa ratkaisuissa tulisi joka tapauksessa ensin katsoa yhteiskunnan, ei yksilöiden kokonaisetua. Näin ollen en pitäisi esimerkiksi seuraavia tilapäislakeja mitenkään ylimitoitettuina tai “epäinhimillisinä”.
1. Afrikan ja Lähi-idän maista tulevilla turvapaikanhakijamiehillä ei ole oikeutta kommunikoida suomalaisten eikä muiden maassa oleskelevien ulkomaalaisten kanssa muutoin kuin puhuteltaessa. Poikkeuksena asiakaspalvelutilanteet, asioinnit julkisissa virastoissa ja muut samanlaiset tilanteet. Puhutteluoikeus koskee vain täysi-ikäisiä suomalaisia ja muita ulkomaalaisia.
2. Afrikan ja Lähi-idän maista tulevilla turvapaikanhakijamiehillä on ulkonaliikkumiskielto kello 20 eteenpäin kello 7 asti.
3. Afrikan ja Lähi-idän maista tulevilla turvapaikanhakijamiehillä ei ole oikeutta liikkua yli kolmen hengen ryhmissä. Asiaton oleskelu julkisilla paikoilla on ehdottomasti kielletty.
Tällaiset tilapäislait voivat kuulostaa laajoihin yksilönvapauksiin tottuneista suomalaisista hurjilta, mutta kuten olemme nähneet, niiden puuttuminen on johtanut paljon huonompaan lopputulokseen. Ongelma ei ole vain rikollisuudessa ja yleisessä sikailussa, vaan kysymys on myös antamastamme viestistä. Vaikka turvapaikanhakijamiehissä on paljon asiallisesti käyttäytyviäkin yksilöitä, ei heiltä yleisesti kannata toivoa kovinkaan sivistynyttä ulosantia. Miten asia voisikaan olla toisin, etenkin sellaisten tapausten kohdalla, jotka saattavat olla lähes tai täysin luku- ja kirjoitustaidottomia?
Lähtökohtaisesti näiden miesten ei voi odottaa kunnioittavan muuta kuin voimaa. He kokevat oikeudekseen alistaa, mikäli heitä ei ensin alisteta, siihen he ovat kasvaneet ja tottuneet. Primitiivinen psyyke ymmärtää vain vahvemman oikeuden. Meidän on vaikeaa hyväksyä tätä tosiasiaa, sillä sisimmässämme me ajattelemme automaattisesti muiden olevan pohjimmiltaan samanlaisia kuin itse olemme. Kunpa näin olisikin, mutta maailman kauhut eivät ole syntyneet itsestään. Raiskaukset, silpomiset, reviiriajatteluun perustuvat pahoinpitelyt ja muut kuvottavuudet ovat vain heijastusta sellaisesta mentaalisesta rakenteesta, joka mahdollistaa ne. Asiat eivät “vain tapahdu”, ne pannaan tapahtumaan. Ääriesimerkkinä voidaan mainita afrikkalainen tapa
laulaa joukkoraiskauksen yhteydessä. Tällainen käyttäytyminen on meille niin käsittämätöntä, että me mieluummin kiellämme luonnollisen vihamme ja tuskamme ja käännymme takaisin vanhaan ajattelutapaamme ajatella kaikista hyvää. Humanisti mieltää tähän valheeseen palaamisen moraaliseksi valinnaksi, vaikka tosiasiassa kyse on vain itsepetoksen tuomasta psykologisesta mukavuudesta ja turvallisuudentunteesta, joka tuntuu oikeutetulta ja “aidolta” vain siksi, että niin moni muukin päätyy samaan helppoon näennäisen inhimillisyyden umpikujaan. Turha edes mainita, että humanisti rakastaa jokaista rikosta.
–
Lopuksi
–
Olen esittänyt tässä kirjoituksessa varsin kovia mielipiteitä jopa omalla mittapuullani. Toisin kuin yleensä, en väitä tai edes luule olevani erityisen oikeassa. Olen vain yksinkertaisesti päättänyt uskoa esittämääni aisankannattamisen psykologiseen mekanismiin siksi, että mikään muukaan ei tunnu selittävän nykyistä hulluutta yhtä uskottavasti. Jatkan aiheen käsittelemistä kirjoitussarjan seuraavassa osassa, jonka teemana on pornografian kulttuurinen viestintä, miesten ja naisten välisten suhteiden sosiobiologinen tutkimus ja humanistinen pakkomielle kieltää kaikki se, mikä todella määrittelee ihmissuhteidemme laadun.
Kirjoituksen helposti arvattava humanistinen kritiikki kuuluu tietenkin seuraavasti: “Kirjoittaja kertoo tässä enemmän itsestään kuin meistä humanisteista.”Haluaisin mieluusti vastata, että näin on, mutta valitettavasti olen liian ymmälläni sen järkyttävän ja kolossaalisen epäloogisuuden edessä, jolle en keksi parempaakaan selitystä kuin rasismi, rotuperversio, syyllisyys ja samanaikainen jumalaton ylemmyydentunto. Ne ovat yhtä kuin aisankannattaminen. Se on uskonasia. Tiedän vain sen, että ei kannata olla aisuri.
”
Humanistipojat eivät uskaltaneet suuttua. Paitsi, että he olisivat saaneet turpaansa, olisivat tyttöystävät haukkuneet heidät jälkeenpäin rasisteiksi ja sovinisteiksi. En osaa vieläkään päättää, kumpaa nuo etnisesti pukeutuneet onnettomat nuorukaiset vaaleine parranhaivenineen enemmän pelkäsivät, tyttöystäviä vai vähemmistömiesten tuuheita mustia partoja. Nämä samat pojat, jotka myöhemmin perustivat kaikki nuo toisiaan säälittelevät miesryhmät ja lopulta – onnekseen – löysivät feminiinisen puolensa (sensitiivisyytensä) ja uskalsivat tarttua (pitkien luottamuksellisten keskustelujen jälkeen) toistensa peniksiin. Ilman suorituspakkoa… Sanoin, että enimmäkseen syypäitä tällaisiin ongelmiin olivat kyllä juuri ne piirit… Ihmiset, jotka laajensivat suvaitsevaisuutensa ja ymmärryksensä kattamaan kaikki elämänalueet. Ihmiset, jotka olettivat olevansa velvollisia auttamaan ilman ehtoja… Täytyy pitää varansa tai pysyä erossa. Ennakkoluuloja ne ovat myönteisetkin ennakkoluulot.” (Kari Kontio)
–
Kirjallisuus:
Dewey, John: Filosofian uudistaminen. 2011.
Haley, Alex: Malcolm X. 2001.
Houellebecq: Michel: Alistuminen. 2015.
Huxley, Aldous: Uljas uusi maailma. 1944.
Kontio, Kari: Lajinsa viimeinen. 1992.
Machiavelli, Niccolo: Valtiollisia mietelmiä. 1958.
–
–
Tenho Kiiskinen on joensuulainen toimittaja ja akateeminen sekatyöläinen.
Share this:
