...
Päätelmiä
Feministinen pedagogiikka on haitallista tieteelle. Suuntaus tuottaa tieteen sijasta politiikkaa ja politisoi tieteellistä tutkimusta. Se haaskaa opetus- ja tutkimusresursseja, luo tiedevihamielisen ilmapiirin ja nakertaa yliopiston ja koululaitoksen uskottavuutta. Ja mikä pahinta, suuntaus harhaanjohtaa opiskelevaa nuorisoa pois järkiperäisestä argumentoinnista ja tieteeseen kuuluvasta pyrkimyksestä objektiivisuuteen ja eksakteihin menetelmiin. Ei ole suuri kärjistys väittää, että yliopistolla toimii puoluetoimisto tiedekunnan statuksella.
Sama pätee pääosin kaikkeen akateemiseen feminismiin. Se on omaksunut asenteen, että yksilö voi arvioida feminististä tutkimusta vain, jos hän on ensin sisäistänyt poliittiset ajatukset patriarkaalisista etuoikeuksista. Moni on alistunut tähän kuin karitsa boakäärmeen kuristukseen. Etuoikeuksia koskevista feministisistä otaksumista on tullut taidokasta ja opiskelijapolvesta toiseen jatkuvaa johdattelua, joka kykenee sammuttamaan kriittisen mielenlaadun. Osa yliopistotutkijoista ei enää erota tiedollista väitettä poliittisesta väitteestä, vaan he päinvastoin julistavat, että tieto on poliittista.
Sosiaalitieteiden salakavalin vihollinen on kuitenkin johdattelu. Johdattelun takia jokaista havaintoa, jokaista havainnon kuvausta ja kaikkia koejärjestelyitä tulee syynätä äärimmäisen tarkasti. Siinä akateeminen feminismi on epäonnistunut. Se ei ole pystynyt suojaamaan edes tulevia opettajia suggeroitumisen vaaroilta. Tutkijalle johdattelun tulisi olla sama kuin bakteeri on kirurgille. Pöpöltä tulee suojautua, ei tartuttaa sitä tahallaan, kuten feministinen pedagogiikka tekee.
Mikäli pyrkimys patriarkaatin kumoamiseen perustuu johdatteluun tai muihin kyseenalaisiin menetelmiin, ei oikeastaan ole merkitystä, mitä patriarkaatin väitetään sisältävän: seksismiä, toksista maskuliinisuutta, piilosyrjintää, heteronormatiivisuutta, ableismia, rodullistamista tai kaikkia näitä. Tämä on yksi syy, miksi feministinen pedagogiikka on haitallista myös tasa-arvolle. Suuntaus muuttaa tasa-arvopyrkimykset kapeakatseiseksi identiteeteillä politikoinniksi. Näin se vieroittaa – tai feministisessä uuskielessä ”toiseuttaa” – kansalaisia tasa-arvoa ja vapauksia koskevasta keskustelusta.
Pitkällä aikavälillä – kymmenissä tai sadoissa vuosissa – feministinen retoriikka, feministiset teoriat ja feministinen politiikka voivat menestyä vain, jos niiden takana on tosiasioiden antama tuki. Toistaiseksi on vaikea arvioida, miltä aatteen tulevaisuus näyttää. Koska feminismiltä puuttuu selkeä kanta tärkeimpään tasa-arvokysymykseen – minkä verran ja keiden vapauksia tulee sukupuolisen/taloudellisen tasa-arvon nimissä uhrata? – ja koska aate on muuttunut lähinnä psykologiseksi vaikuttamiseksi – miten ihmisistä tehdään ”tiedostavampia”? – ennustan, että feministiksi julistautuminen menee pian pois muodista.
Feminismi saattaa toki jossakin vaiheessa terästäytyä ja uudistaa itsensä täysin. Tätä haitannee se, että Suomeen syntyi vastikään feministinen puolue. Tieteen kannalta feminismin siirtyminen päivänpolitiikkaan voi toisaalta olla hyvä asia. Se kun saattaa rajoittaa tieteen politisoitumista. Vai levittäytyykö muita poliittisia aatteita feminismin vanavedessä kasvatustieteisiin? Näemmekö vielä Keskustalaisen pedagogiikan ABC:n? Tai teoksen Opettajan opas vihervasemmistovalistukseen? Entä miten olisi Kymmenen konstia koulun kokoomuslaistamiseksi?