AAMUYÖLLÄ 30. maaliskuuta 1919 Pietarin asukkaat heräsivät korviahuumaaviin pamauksiin. Päävesilaitoksella ja Pietarinportin vesilaitoksella oli räjähtänyt useita pommeja.
Palokunta ja vartiosotilaat käynnistivät tutkimukset. He löysivät Pietarinportin vesilaitoksen tiloista neliskulmaisen metallilaatikon. Kun punakaartin johtaja ryhtyi tutkimaan epäilyttävää löydöstä, se räjähti.
Putosiko pommi komendantin käsistä vai räjähtikö se itsestään, on tietämätön. Räjähdys oli ankara. Näin Pietarissa ilmestynyt suomalaisten punapakolaisten Wapaus-lehti kuvasi veristä attentaattia.
Tuona maaliskuisena yönä ja aamun tunteina kaupungissa toteutettiin kokonainen sarja terrori-iskuja ja tuhopolttoja.
Mitä oikein oli tapahtunut?
Kukaan ei tuntunut tietävän sitä varmasti, mutta Pietarin tai oikeammin Petrogradin bolševikkihallinto ja sen salainen poliisi Tšeka uhkailivat tekijöitä kuolemanrangaistuksella. Olihan suuri nöyryytys, että vihollinen oli päässyt iskemään nuoren sosialistisen valtion pyhään kaupunkiin, metropoliin, josta vain puolitoista vuotta aiemmin oli kantautunut maailmalle ilosanoma lokakuun vallankumouksesta.
Valkoiset venäläiskenraalit, sosialistivallankumoukselliset, anarkistit ja lännen suurvaltojen salaiset agentit merkittiin epäiltyjen listalle vanhasta muistista. Mutta tällä kertaa kyse ei ollut heistä.
TERRORI-ISKUJEN sarjasta olivat vastuussa Suomen yleisesikunnan tiedustelu-upseerit ja heidän kanssaan liittoutuneet radikaalit oikeistoaktivistit.
Salaliittolaiset olivat toteuttaneet Pietarissa tuhotyöoperaation, joka oli – ja on yhä – ylivoimaisesti tuhoisin suomalaisten koskaan toteuttama terrori-isku. Kyse oli veritöiden sarjasta, raakalaismaisesta terrori-iskusta. Sen rinnalla
Eugen Schaumanin kenraalikuvernööri
Nikolai Bobrikoviin ampumat kolme luotia olivat vain pikkusievä verityö.
Jälkimmäinen attentaatti tunnetaan Suomessa laajasti, mutta maaliskuun 1919 terrori-iskusarja on unohtunut ja haluttu unohtaa.
Iskut toteutettiin Suomen sotilastiedustelun suhteiden avulla, minkä takia ne pysyivät pitkään pimennossa. Unohdusta edisti myös se, ettei viranomaisten järjestämä terrori-isku sopinut suomalaisten omakuvaan. Eihän suomalainen voisi, kuului nationalistinen argumentti.
Miksi suomalaisten pommit räjähtelivät juuri Pietarissa? Vastaus liittyy ”Euroopan toiseen hulluun vuoteen”, vuoteen 1919. Euroopan mantereen mutta erityisesti Venäjän vanhan imperiumin rajat olivat liikkeessä.
”Sivistyneen maailman” katseet kohdistuivat Pietariin, jonka tulevaisuudesta käytiin katkeraa valtakamppailua. Bolševikkien punainen diktatuuri oli kuin kiristysrenkaassa. Suomalaisten heimosoturien, lännen interventionistien ja valkoisten venäläiskenraalien sotavoimat käänsivät kilvan ruuvia tiukemmalle.
Kuumeisissa tunnelmissa julistettiin, että Pietariin ensimmäisenä ehtivästä kenraalista tehtäisiin Venäjän keisari.
MAAILMANSOTA ja Venäjän sisällissota olivat raadelleet Nevan miljoonakaupunkia. Keväällä 1919 inhimillinen katastrofi oli saavuttanut infernaaliset mittasuhteet: ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä, ja oppositiovoimia edustaneet yrittivät pelastautua henkensä kaupalla Suomeen tai minne tahansa.
Suomen yleisesikunnan tiedustelu toimi aktiivisesti Pietarissa. Sillä oli kaupungissa salaisia haaraosastoja, jotka varmistivat sen, ettei vakoilutiedosta ollut pulaa.
Kaupungista saapuneet agentit ja pakolaiset kertoivat yhdensuuntaisesti, että terveysolot olivat täydellisessä rappiotilassa. Jääkylmässä kaupungissa vesiputket halkeilivat ja likakaivot olivat niin täynnä, että sisältö pursusi yli äyräiden ja myrkytti hajullaan kaupungin ilman. Kulkutaudit seurasivat toistaan, ja katukuvassa näkyi yhä enemmän nälästä pöhöttyneitä ihmisiä.
Inhorealistiset kauhukertomukset innostivat Suomen radikaalioikeistoa. Nämä suoran toiminnan nimiin vannoneet aktivistit halusivat ratsastaa maailmanhistorian aallonharjalla ja vaikuttaa Pietarin tulevaisuuteen. Heitä sitoivat yhteen kevään 1918 sisällissodan kokemukset mutta myös Saksassa ensimmäisen maailmansodan aikana vietetyt jääkärivuodet: monet olivat saaneet Saksassa sabotöörin ja vakoilijan koulutuksen ja eläneet jo vuosia maanalaisessa hämärähankkeiden maailmassa,
Konspiratsijassa.
Vasta itsenäistyneessä valkoisessa Suomessa aktivistien poliittinen asema oli vahva. He onnistuivat vuosina 1918–1919 tekemään Suomen yleisesikunnan tiedustelusta salahankkeidensa linnakkeen. Niin sanottu III osasto oli näkösuoja, jonka varjossa aktivistitaustaiset tiedustelu-upseerit toimivat ohi virallisen Suomen.
Aktivistit halveksivat Venäjää ja pitivät sitä viheliäisenä aasialaisena valtiona, jonka paikka ei ollut Euroopassa. He uskoivat venäläisyyden uhkaavan Pohjolaa niin kauan kuin Venäjän virallinen pääkaupunki sijaitsi Nevan suistossa.
Radikaalivoimat aikoivat paitsi pitkittää pietarilaisten kärsimyksiä myös hävittää koko ”Pietarin ruttopaiseen” edessä siintävän Suur-Suomen tieltä. Väkivaltafantasioissa ”ryssäläinen, paha kaupunki” hukutettiin vereen tai upotettiin suohon.
MAALISKUUSSA 1919 pidetyssä aktivistien salaisessa kokouksessa päätettiin ryhtyä toimiin.
Salaliittolaiset perustelivat pommi-iskuja sillä, että punainen Pietari oli luhistumaisillaan. He halusivat lietsoa kaupungin sellaiseen kaaostilaan, etteivät valkoiset venäläiset voisi valita sitä juuri syntymässä olevan uuden valkoisen Venäjän pääkaupungiksi vaan siirtäisivät pääkaupungin suosiolla Moskovaan tai Kiovaan.
Aktivistijohto antoi
Eero Heickellille (myöhemmin Kuussaari) vapaat kädet. Heickell oli paitsi pitkän linjan vapaustaistelija myös keisarillisen Saksan koulima vakoilija ja tuhotöiden ammattilainen. Vuonna 1918 hän lukeutui Suomen yleisesikunnan tärkeimpiin tiedustelujohtajiin, mutta maaliskuussa 1919 hän oli Viron vapaussodan suomalaisten tiedustelupäällikkö.
Aktivistijohtaja
Toivo Kaukorannan hallussa säilyneiden kuittien mukaan Heickell nosti 100 000 markkaa Viron vapaaehtoisen apuretkikunnan kansliasta ja matkusti 15. maaliskuuta Helsingistä Viipuriin hankkimaan aseita.
Heickell otti yhteyttä yleisesikunnan tiedusteluosaston Raudun-alaosaston johtajaan
Juho Aaltoon. Luottomiehensä kautta hän sai yhteyden muutamiin inkeriläispakolaisiin, jotka olivat tottuneet hoitamaan suomalaisten valonarkoja asioita Pietarissa.
Pari päivää myöhemmin Heickell saapui Rautuun järjestämään ja kouluttamaan henkilökohtaisesti 35-henkistä inkeriläisjoukkoa. Maaliskuun 23. päivään mennessä inkeriläisjoukko oli valmisteltu tehtävään, jaettu seitsemään ryhmään ja aseistettu käsiasein, ajastimilla varustetuin pommein ja polttopulloin.
Inkeriläisjoukolle oli myös jaettu väärennettyjä passeja, kymmeniätuhansia ruplia ja tarkat ohjeet siitä, mitä kunkin ryhmän tuli tehdä Pietarissa.
Heickell luki inkeriläisille klassisilla propagandavertauksilla ryyditetyn päiväkäskyn, jonka tarkoituksena oli lietsoa miehet armottomaan väkivaltaan: ”Pietari, jonka omistamiseen ryssät pitävät itseään ainoana oikeutettuna, on kurja mätäpaise inkeriläisessä valtioruumiissa. Se on ryssäläisen saastan keskus, joka ennen pitkää voi tukahuttaa Inkerin tulevaisuuden ja myrkyttää Inkerin kansan elämän.”
Tiedustelupäällikkö Eero Heickell. (KUVA: EERO KUUSSAAREN ARKISTO, PK-2112 / KANSALLISARKISTO)
VAIKKA matka Pietariin oli vaivalloinen ja hermoja piinaava, ryhmät kantamuksineen ujutettiin perille hevosten ja junien avulla.
Keskelle metropolia oli varattu huoneisto salaiseksi toimintakeskukseksi. Siellä eri kaupunginosista vastanneet ryhmänjohtajat pitivät kokouksia, täydensivät aseistusta ja suunnittelivat yksityiskohtia.
Inkeriläiset oleskelivat kaupungissa viikon. Sinä aikana he lahjoivat avustajia, selvittivät vahtien reittejä ja valmistelivat tulipalopesäkkeiden paikkoja.
Tavoitteena oli räjäyttää kaksi kaupungin vesilaitosta, sähkölaitos, teollisia rakennuksia ja virastoja maaliskuun 29. ja 30. päivän välisenä yönä. Kun vedentulo olisi tyrehtynyt ja kaupunki pimentynyt, kaduille ja keskeisiin rakennuksiin piti sytyttää satamäärin tulipaloja. Haaveena oli, että tuli leviäisi räjähdyksenomaisesti pimeässä kaupungissa, jonka palokunnat olisivat voimattomia ilman vettä.
Aktivistivaikuttajille ei ollut epäselvää, minkälaista inhimillistä tuhoa vedenpuhdistamoiden tuhoaminen aiheuttaisi noin miljoonan asukkaan kaupungissa.
OPERAATIO oli valmisteltu huolellisesti, mutta toiminnan aloittaminen kiristi hermot äärimmilleen: pommit – aikalaisten sanoin helvetinkoneet – eivät toimineet suunnitellusti, ja tuhotyöt viivästyivät parilla tunnilla.
Ensimmäinen räjähdys kuultiin aamuneljältä päävesilaitoksella silloisella Špalernajan kadulla. Räjähdys rikkoi ainakin 500 ikkunaa Liteinin alueella.
Petrogradskaja pravdassa esitutkinnanjohtaja
Fišman arvioi tuhotyön olleen seurausta pannuhuoneeseen ”sujautetusta dynamiitista tai pommista”, jonka asettaneet ”heittiöt” olivat ”selvästi kokemattomia ihmisiä eivätkä osanneet toteuttaa katalaa suunnitelmaansa”.
Pari tuntia myöhemmin seurasi jatkoa. Nyt pommit paukkuivat Pietarinportin vesilaitoksella Penkovskajan kadulla.
Inkeriläisterroristit epäonnistuivat nolosti yhdessä tärkeimmistä tavoitteistaan: he eivät kyenneet pimentämään öistä kaupunkia, sillä sähkölaitos jäi räjäyttämättä. Tehtävään tarkkaan valitut pommimiehet eivät löytäneet toisiaan sovitulta kohtauspaikalta ja luistivat suunnitelmasta.
Kahden inkeriläisryhmän jäsenet eivät malttaneet odottaa vesilaitosten räjäyttämistä vaan sytyttivät tulipaloja suunniteltua aiemmin. Palokunnat onnistuivat sammuttamaan osan näistä roihuista, mutta kun tulipaloja sytytettiin lisää ja vedentulo heikkeni, tehtävä muuttui vaikeammaksi.
Pietarin lehdet kirjoittivat iskusarjasta useita uutisia, joissa uhriluvut vaihtelivat suuresti. Pietarin vallanpitäjät halusivat vähätellä ja peitellä tuhoja. Suomalaiset aktivistit puolestaan kaipasivat näyttöjä terrorisotansa tuloksista. Ylpeinä he arvioivat, että pelkästään Pietarinportin vesilaitoksen räjähdyksessä kuoli tai haavoittui 50 ihmistä. Luvussa lienee kuitenkin ilmaa.
Pommiryhmät eivät kärsineet miestappioita Pietarissa vaan palasivat vahingoittumattomina Rautuun. Inkeriläiset olivat yhtä mieltä Heickellin ja muiden suomalaisaktivistien kanssa siitä, että Pietarin elintärkeän infrastruktuurin hävittämistä piti kiihdyttää. Tuhotyölle ei kuitenkaan onnistuttu hankkimaan lisää rahaa Helsingistä, ja Raudun terroristisolu kutistui nopeasti. Suuri osa inkeriläisistä pommimiehistä matkusti Karjalan kannakselta Viroon liittyäkseen siellä Länsi-Inkerin joukkoihin.
Aktivistien terrori- ja sabotaasipolitiikka sai uutta tuulta purjeisiin touko- ja kesäkuussa 1919, kun
Leninin hallinto oli ajettu nurkkaan. Suomen poliittisessa eliitissä puhuttiin avoimesti Pietarin valloittamisesta, ja osa oli valmis hyväksymään jopa tuhotyösuunnitelmia päämäärän edistämiseksi.
Lupaavassa ilmapiirissä valtionhoitaja
Gustaf Mannerheim ja valkoinen venäläinen kenraali
Nikolai Judenitš neuvottelivat Helsingin Seurahuoneella Pietarin tulevaisuudesta, mutta ratkaiseva askel sotaretken aloittamiseksi jäi ottamatta.
Hiekka aktivistien tiimalasissa valui tyhjiin.
Lähteet: Martti Ahti 1987: Salaliiton ääriviivat – Oikeistoradikalismi ja hyökkäävä idänpolitiikka 1918–1919; Aleksi Mainio 2011: Pommeja Pietariin – Aktivistit ja sabotaasi vuosina 1918–1919 (artikkeli teoksessa Suomi–terrorismi–Supo, toim. Anssi Kullberg); Aleksi Mainio 2015: Terroristien pesä – Suomi ja taistelu Venäjästä 1918–1939.
https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006052331.html
