Shell Shock

Olen siinä käsityksessä, että reaktioita eri tilanteisiin ei voi etukäteen tietää. Vasta tositilanne näyttää miten äijän käy.

Näin se on. Yleisellä tasolla voidaan toki katsoa ominaisuuksia, persoonaa, elämänkaarta yms ja vähän päätellä ketkä todennäköisesti pärjäävät kovan paineen alla mutta mikään ei voita tositilannetta. Toisaalta, kyllä sotaan voi valmistautua. Ihminen on kokonaisuus ja pelkästään se että on hyvässä fyysisessä kunnossa auttaa jaksamaan ja sitä kautta parantaa stressin kestoa. Lisäksi koulutus ja sattuma eli se että toivottavasti kävisi niin hyvä mäihä että sodan ensikokemus olisi positiivinen tai edes jotenkin syntyisi kokemus että tilanne on hallinnassa. Voisin uskoa että jos tulikaste olisi aivan helvetillinen kokemus niin, siitä olisi todella vaikea saada koottua itseään jatkoa ajatellen. Tässä on hyvä Suomenkielinen juttu stressistä ja tappamisesta:

http://www.potku.net/index.php?page=artikkeli_tappamisen_psykologia
 
Olisiko jopa Adolf Hitler ollut tämän ilmiön uhri ?

Hitler taisi alunperinkin kuulua väestön parin prosentin psykopaatti porukkaan.

"Swank & Marchandin mukaan 98 % taistelijoista romahtaa oltuaan 60 vuorokautta yhtäjaksoisesti tilanteessa, jossa taistelukosketus viholliseen on jatkuvasti läsnä. Jäljelle jäävät 2 % voidaan heidän mukaansa määritellä aggressiivisiksi psykopaateiksi."
 
Eikö Hitlerkin evakoitu shell-shockissa taakse sairaalaan asti.
Muistelen lukeneeni tällaista, samalla reissulla olisi hoitava lääkäri todennut miehen psykopaatiksi.

Mitä tulee valmistautumiseen, uskon siihen. Katson, että se on mahdollista, joskaan ei tietysti 100% keino.
Kuten sanoin realistinen koulutus auttaa. Amerikkalaiset ja britit ovat alkaneet käyttämään amputoituja sotilaita näyttelijöinä jotka kuvaavat haavoittuneita. Hyvällä maskeerauksella sitten saadaan aikaan kunnon efekti joka totuttaa sotilaan tällaisiin näkyihin. Tämä on tietysti vain yksi keino.
 
Mitä tulee valmistautumiseen, uskon siihen. Katson, että se on mahdollista, joskaan ei tietysti 100% keino.
Kuten sanoin realistinen koulutus auttaa. Amerikkalaiset ja britit ovat alkaneet käyttämään amputoituja sotilaita näyttelijöinä jotka kuvaavat haavoittuneita. Hyvällä maskeerauksella sitten saadaan aikaan kunnon efekti joka totuttaa sotilaan tällaisiin näkyihin. Tämä on tietysti vain yksi keino.
Tulisiko tälläisiä keinoja käyttää laajemminkin varusmiehiä koulutettaessa? Voisiko niistä tulla jotain negatiivisia lieveilmiöitä siviilielämää ajatellen? Saataisiinkohan tuolla tavoin hyödyllisiä tuloksia, sopiiko tuollaiset jutut varusmiesten kouluttamiseen?
 
Toimii varmasti, mutta hiukan epäilen, että koulutus on tehokkainta juuri ennen toimintaan siirtymistä, ns. rotaatio koulutuksessa.
Tietysti joku nuori voisi ahdistua moisesta koulutuksesta, mutta kuvittele kaverin ahdistusta sitten sodassa. Lisäksi joku kukkahattutäti alkaisi tietysti heti huuttamaan invaliidien sortamisesta. Periaattessa tuo on normaalia simulaattorikoulutusta jossa on vain big time lääkintä simulaatio mukana.
Henk.koht. pidän mahdollisimman realistista simulaatttori koulutusta erittäin tehokkaana.

Nykyaikaisen lännsimaisen yhteiskunnan "ongelma" on sairauden ja kuoleman siivoaminen laitoksiin, jolloin ihmiset eivät kohtaa kuolemaa normi elämässään, yhtäkkisesti kohdattuna kuolema ja kuolleet sitten ahdistavat.
Ennen ihmiset syntyivät ja kuolivat kotona ja asia ei ollut niin vieras ihmisille kuin nyt, se ei voi olla näkymättä reaktioissamme.
 
Nykyaikaisen lännsimaisen yhteiskunnan "ongelma" on sairauden ja kuoleman siivoaminen laitoksiin, jolloin ihmiset eivät kohtaa kuolemaa normi elämässään, yhtäkkisesti kohdattuna kuolema ja kuolleet sitten ahdistavat.
Ennen ihmiset syntyivät ja kuolivat kotona ja asia ei ollut niin vieras ihmisille kuin nyt, se ei voi olla näkymättä reaktioissamme.
Kyllä ja ei.
Jos ajatellaan noita aloituspostauksen videoita ja niiden ajankohtaa, niin niiden aikaan ei ollut LiveLeak`ia eikä Youtubea eikä mitään muutakaan nopeaa tiedonsaantia ns. suurelle yleisölle, joten sodan kauhut tulivat monelle sotaan lähteneelle ... shokkina.

Nykyään interneetsistä löytää ja voi katsoa "mieleisiään" kurkunviipaloimis-videoita ja näin ihmiset turruttaa itseään väkivallalla. Sillä erotuksella oikeaan sotatilaan ja eturintamaan, että jos alkaa näky kuvottamaan ATK-laitteen näytöllä, sen voi laittaa sulki. Tilannetta rintamalla ei voi laittaa pause`lle silloin kun siltä tuntuu.

Sähköinen tiedonsaanti on nopeuttanut maailmankuvan ja varsinkin sotien ymmärtämisessä nykypäivänä, mutta se ei ole poistanut rajaa netin ja IRL:n väliltä.
Tarkoitan sitä, että "nojatuolicommando" voi uhoilla netissä pystyvänsä mihin vaan, koska on nähnyt sitä ja tätä juurikin siellä LiveLeakissa, mutta sitten kun se sodan raadollisuus iskee kasvoille eturintamalla, aseveljen menettäessä puolet päästänsä siinä vieressä, paluu todellisuuteen voi ollakin liian karu joillekin.

"LiveLeak-Möttönen" voi mennä täysin lukkoon moisesta kun taasen "K-Kauppias Virtasella" voi olla itsesuojeluvaisto niin suuri, että toimintakyky säilyy tilanteesta huolimatta. Jokainen siis reagoi eritavalla ja väittäisin vielä, että sitä ei voi kukaan tietää etukäteen että kumpi, "möttönen" vai "virtanen" , on vieruskaverina tuolla itärajalla, kun kovapanosammunnat alkaa. Jokaisen pitää ansaita luottamus omilla teoillaan.


Mites Israel?
Voitaneen sanoa, että Israel on koko olemassaolonsa ajan ollut enemmän ja vähemmän sotatilassa arabien kanssa, joten siellä eletään "paineen alla" koko ajan. Miten tämä vaikuttaa yleisesti koko kansakuntaan?
Onko siellä enemmän PTSD-oireyhtymää kuin muissa länsimaissa? Epäilen. Uskon että sotaankin voi kasvaa sisälle, eli sodan keskellä syntyneillä on erilainen näkemys aiheesta ja shell shock on ihan vieras käsite.
 
Mites Israel?
Voitaneen sanoa, että Israel on koko olemassaolonsa ajan ollut enemmän ja vähemmän sotatilassa arabien kanssa, joten siellä eletään "paineen alla" koko ajan. Miten tämä vaikuttaa yleisesti koko kansakuntaan?
Onko siellä enemmän PTSD-oireyhtymää kuin muissa länsimaissa? Epäilen. Uskon että sotaankin voi kasvaa sisälle, eli sodan keskellä syntyneillä on erilainen näkemys aiheesta ja shell shock on ihan vieras käsite.

Israelissa PTSD oireista kärsii yli 10% väestöstä. Toi määrä on jotain kolme kertaa enemmän kuin USA'ssa. En nyt muista lukuja mutta Israelissa on iso huumeongelma yms stressioireita. Kärsimykseen pintatasolla tottuu mutta kärsimys vaikuttaa syvällisesti ihmiseen. Suomessakin moni sotilas palasi WW2'sta periaatteessa ihan terveenä mutta viikonloppuisin vedettiin kännit seuraavat vuosikymmenet ja sota hyvin syvällisesti väkivaltaisti ja heijastui koko Suomalaiseen yhteiskuntaan. Voidaan hyvin sanoa että sodasta toipuminen vie pari sukupolvea, niin järkyttävä kokemus sota on koko yhteiskunalle.
 
Hitler taisi alunperinkin kuulua väestön parin prosentin psykopaatti porukkaan.
"Swank & Marchandin mukaan 98 % taistelijoista romahtaa oltuaan 60 vuorokautta yhtäjaksoisesti tilanteessa, jossa taistelukosketus viholliseen on jatkuvasti läsnä. Jäljelle jäävät 2 % voidaan heidän mukaansa määritellä aggressiivisiksi psykopaateiksi."


Naulan kantaan !
 
Israelissa PTSD oireista kärsii yli 10% väestöstä. Toi määrä on jotain kolme kertaa enemmän kuin USA'ssa. En nyt muista lukuja mutta Israelissa on iso huumeongelma yms stressioireita.
Koko väestö ehkä (en vielä löytänyt tietoa koko väestön osalta), mutta IDF näyttää ottaneen opikseen jostain:
http://www.israelhayom.com/site/newsletter_article.php?id=11911

Study: PTSD in Israeli soldiers among lowest in the world

http://www.israelhayom.com/site/newsletter_article.php?id=11911
 
Viime sotien "tärähtäneistä" kirjoitetussa kirjassa oli yhtenä pointtina muunmuassa, oletko naimisissa vaiko poikamies. Perhettä/ ei perhettä. Tuollaiset seikat vaikutti aikalailla, toki ei kaikissa tapauksissa mutta vaikutusta on.
 
- Hyvä ja realistinen koulutus
- Riittävän nopea kierto lepoon, olen kuulut kahden viikon olevan max aika toiminnassa.
- Riittävän unen määrän turvaaminen myös toiminnan aikana, tarvittaessa lääkkeellisesti.
- Edellä mainitut debriffing ja joukon tukeva henki. Tämänhän ei tarvitse olla kallonkutistajan, hämärässä huoneessa kynttilän valossa pitämä istunto, vaan ihan normaalia keskustelua ja tilanteen läpikäyntiä mukana olleiden kesken.
Defusingin pystyy vetämään kuka tahansa --> yleensä kuitenkin joukon esimies. Pidetään yleensä heti. Suomeksi ihan vaan purkukeskustelu. Defbriefing on tietyn rungon mukaan pidetty isompi "purku", jossa vetäjänä on ammattilaiset. Defbrifing pidetään yleensä 1-3 päivän kuluttua tapahtuneesta. Varsingin defbriefingin on tutkittu vähentävän huomattavasti traumaperäistä stressihäiriötä....
Akuutti strssireaktion oireet kestävät 2 päivästä 4 viikkoon. Jos oireilu kestää pidempään puhutaan stressihäiriöstä.
Olen työssäni huomannut, usean defbriefing-istunnon kokemuksella, että muutaman päivän päästä tapahtuva strukturoitu purku vähentää myöhempää oireilua ja paljon
 
Defusingin pystyy vetämään kuka tahansa --> yleensä kuitenkin joukon esimies. Pidetään yleensä heti. Suomeksi ihan vaan purkukeskustelu. Defbriefing on tietyn rungon mukaan pidetty isompi "purku", jossa vetäjänä on ammattilaiset. Defbrifing pidetään yleensä 1-3 päivän kuluttua tapahtuneesta. Varsingin defbriefingin on tutkittu vähentävän huomattavasti traumaperäistä stressihäiriötä....
Akuutti strssireaktion oireet kestävät 2 päivästä 4 viikkoon. Jos oireilu kestää pidempään puhutaan stressihäiriöstä.
Olen työssäni huomannut, usean defbriefing-istunnon kokemuksella, että muutaman päivän päästä tapahtuva strukturoitu purku vähentää myöhempää oireilua ja paljon

Totuus ei ole ihan noin simppeli. Debrifingin eräissä tapauksissa myös hidastaa toipumista. Kerran kysyin aiheesta poliisikoulun yliopettaja psykologi Lasse Nurmelta että miksi debrifing on niin laajalti käytetty vaikka tiedetään että se saattaa myös hidastaa toipumista. Nurmi vaan totesi mulle että "parempaakaan ei ole keksitty". Tässä vähän Suomenkielistä taustaa kritiikille:

http://files.kotisivukone.com/ttkes...sykologinen_jalkipuinti_tehokas_menetelma.pdf
 
En epäile PJ;n olevan epätäydellinen menetelmä, toistaiseksi ei vain ole parempaakaan.
Esimies ei välttämättä ole se paras vetämään defusingia. Paras vetäjä olisi puolueeton, saman alan konkari jolle defusing olisi koulutettu. Kun hän ei ole ollut juuri tässä samassa tilanteessa, mutta tilanne ja sen vaikutukset ovat tuttuja, voi ymmärtää mistä tunteet kumpuavat, mutta ilman ryhmän sisäistä jännitettä, mallia " Sä käskit...". Samalla täyttyy tarve puhua "alan miesten" kesken.
Sota tilanteessa tämä ei tietysti ole aina mahdollista, mutta paljon on kiinni esimiehen henk.koht. ominaisuuksista kannattaako hänne ottaa puheenjohtajan rooli tilanteessa.

Hassua, mutta tuossa Cold Willin linkitämässä on mainittu asioita joihin olen törmännyt itsekkin. Esim. psykiatrien vastentahtoisuus maallikoiden toimimiseen näissä tilanteissa.
Samoin ihmisten haluttommus avautua psyk. alan ammattilaisille on tuttua. Mielenkiintoinen artikkeli. Itse uskon asioista puhumisen olevan tärkeää, olen itse "selvinnyt" sen avulla.
 
En ole perehtynyt uuteen taistelumalliin, enkä tiedä millaisissa koostumuksissa joukot taistelevat mutta mulla on aavistus että uusi malli on psyykkisesti h...tin stressaava. Jos toiminta on kovin dynaamista, ei ole selustaa jonne voisi mennä lepäämään ja jos joukot toimivat itsenäisinä, ehkä pieninä osastoina niin, ryhmäpsykologian merkitys nousee ihan uudelle tasolle. Ensinnäkin jatkuva dynaaminen taistelutapa ei anna lepoa vaan kun painellaan kohtuu pienellä porukalla pitkin metsiä ja taistelukenttiä niin sotilailla ei ole tukenaan kuin toisensa. Tilanne on vähän sama kuin sukellusveneessä. Toiseksi, paikat joissa voisi kokea olevansa turvassa ja koota itseänsä ovat vähissä. Lisäksi, jos osastot ovat kovin pieniä kooltaan ja heidän oletetaan toimivan itsenäisesti niin, yhdenkin sotilaan psyykkinen tila vaikuttaa paljon koko ryhmän dynamiikkaan.
 
Näin se on. Yleisellä tasolla voidaan toki katsoa ominaisuuksia, persoonaa, elämänkaarta yms ja vähän päätellä ketkä todennäköisesti pärjäävät kovan paineen alla mutta mikään ei voita tositilannetta. Toisaalta, kyllä sotaan voi valmistautua. Ihminen on kokonaisuus ja pelkästään se että on hyvässä fyysisessä kunnossa auttaa jaksamaan ja sitä kautta parantaa stressin kestoa. Lisäksi koulutus ja sattuma eli se että toivottavasti kävisi niin hyvä mäihä että sodan ensikokemus olisi positiivinen tai edes jotenkin syntyisi kokemus että tilanne on hallinnassa. Voisin uskoa että jos tulikaste olisi aivan helvetillinen kokemus niin, siitä olisi todella vaikea saada koottua itseään jatkoa ajatellen. Tässä on hyvä Suomenkielinen juttu stressistä ja tappamisesta:

http://www.potku.net/index.php?page=artikkeli_tappamisen_psykologia


Hyvä artikkeli tappamisen problematiikasta. Hämmästyttävä tulos tuo vain joka viides pystyy ampumaan kohti.

Joka toisessa hirviseurueessa on mies, joka ei pysty ampumaan hirveä. Tilanteita tulee ja mies ei ammu, milloin milläkin verukkeella.
Ihmisen ampuminen, sodassakin, on vielä kovempi kynnys useimmille.

Itselleni elämä ja kuolema on läsnä jo ammattini puolesta paljon enemmän, kuin tavan palkansaajalla. Vasikoita syntyy ja lehmiä sairastuu, joskus siten, että ainoa vaihtoehto on lopettaminen. Nautaeläimelle 12 cal haulipyssy alle viidestä metristä keskelle otsaa on paras, tuskaton ja äkillinen loppu, kuolemaansa ei lehmä ehdi tajuta. Eikä ole pelkoa kimpoavasta luodista.

Jos vihollisen ampumista sotatilanteessa itseltäni vaadittaisiin, kyllä tähtäin olisi rinnassa ja rauhallinen puristus. Lienen psykopaatti, tähän 2 %:n kuuluva, vaan kyllä se näin menee.
 
Ei ihmistä ammuta, vaan vihollisia. Omantunnon kanssa ei kannata alkaa riidellä, jos sotia pitää. Minussa tuskin on psykopaattisia piirteitä, sillä kykenen myötätuntoon. Paitsi viholliselle ei ole empatiaa, ei sille, joka aikoo pahaa maalleni ja kansalleni. Hän on vieras suomaton.
 
Ei ihmistä ammuta, vaan vihollisia. Omantunnon kanssa ei kannata alkaa riidellä, jos sotia pitää. Minussa tuskin on psykopaattisia piirteitä, sillä kykenen myötätuntoon. Paitsi viholliselle ei ole empatiaa, ei sille, joka aikoo pahaa maalleni ja kansalleni. Hän on vieras suomaton.

Hra Vonka, toi on sohvapohdiskelua. Oikeasti sitä ei tiedä kuin tositilanteessa. Voi olla että kuulut siihen pariin psykopaatti prosenttiin etkä todellakaan tappaessasi tunne muuta kuin rynkyn rekyylin mutta muuten on mahdotonta sanoa etukäteen miten reagoit siinä tilanteessa ja varsinkin tilanteen jälkeen. Itse sain nuorena hyvän käytännön opetuksen defenssien ja tunteiden toiminnasta. Olin eräissä hommissa missä jouduin käsittelemään kuoleita ihmisiä. Kerran vierelläni oli ruumis vajaan tunnin ja siinä tehtiin omia hommiamme parin muun henkilön kanssa. Kummarruin kirjoittamaan paperille jotain kun ihmettelin miksi paperille tippui vettä. Pyyhkäisin ohimennen otsaani ja samalla huomasin olevani läpimärkä hiestä. Tästä kului alle sekuntti kun haistoin ruumiin ja veren imelän hajun. Olin vajaan tunnin ollut siinä ja toiminut täysin konemaisesti. Vasta kun huomasin oman hikeni, tulin tietoiseksi muistakin aisteistani. Olin noissa hommissa jonkin aikaa ja vaikka vuosia on sen jälkeen kulunut niin, muistan yhä elävästi monet noista tehtävistä joihin silloin jouduin. Omat kokemukseni ovat opettaneet minulle että etukäteen ei voi tietää miten reagoi.
 
On tietysti niin, että vasta tositilanteessa sen pystyykö ampumaan kohti vai ei, näkisi.
Itselleni tuo ohiampuminen ei ole edes mielessä käynyt vaihtoehto.
Sen tiedon kanssa eläminen, että et ole täyttänyt paikkaasi, kun sinulta kansasi sitä vaatii, olisi luultavasti vaikeampaa kuin ihmisen henki omallatunnolla eläminen.

Itse jouduin kerran tosi pahaan paikkaan. Moottoritehot meni lentoonlähdössä, korkeutta oli alle 100 metriä, pyörävarusteinen kone ja alla vesistö.
Tilanne on pahin mahdollinen, mikä lentäjän kohdalle voi tulla, useimmille ei satu koskaan.
Tiesin, että nyt jos en pysty parhaaseen suoritukseen, kuolo korjaa.

En jähmettynyt kauhusta, lensin konetta loppuun asti, hallittu pakkolasku veteen ja jäin henkiin. Kun vesi alkoi roiskua, ehdin ajatella, että se on nyt 50/50,
vaan suojelusenkelit oli matkassa. Kone päreiksi, itseltä retkahti niskat ja alaselkä oli iskusta pitkään arkana. Olin koneessa yksin.
Sen ymmärtäminen, että olisi saattanut kuolla, vaati kyllä pari yötä asian prosessointia. Sen jälkeen homma ei ole mielessä kummitellut ja viikko kaputin jälkeen lensin toisella koneella ilman mitään pelkotiloja tai muuta.
 
Back
Top