Jäljet on vielä näkyvissä rakennuksissa..
Sotahistoriallinen matkailu
- Viestiketjun aloittaja Huhta
- Aloitus PVM
tulikomento
Supreme Leader
Nonnis, nyt on Ruotsin reissu vireillä. 
Ajankohdaksi ajattelin marraskuuta. Pitkä viikonloppu länsinaapurissa ja kohteena Panssarimuseo Arsenalen. Vielä kun saisi työnantajan puhuttua ympäri myöntämään pari vapaapäivää. Ainakin ylityötunteja on sen verran pankissa että pari päivää pitäisi irrota suht helposti.
Ajankohdaksi ajattelin marraskuuta. Pitkä viikonloppu länsinaapurissa ja kohteena Panssarimuseo Arsenalen. Vielä kun saisi työnantajan puhuttua ympäri myöntämään pari vapaapäivää. Ainakin ylityötunteja on sen verran pankissa että pari päivää pitäisi irrota suht helposti.
tulikomento
Supreme Leader
Japanilaismiehen Simo Häyhä -pyhiinvaellus on nyt suoritettu ja takaisin Nipponiin lähtee tyytyväinen mies.
www.iltalehti.fi
uutisvuoksi.fi
Japanilaismies käveli Helsinki-Vantaalta 300 kilometriä nähdäkseen maailmankuulun tarkka-ampujan Simo Häyhän kiväärin: ”Hän oli isänmaallinen”
Japanilaisharrastajan mukaan Simo Häyhä oli vaatimaton rauhan mies, joka joutui tiukkaan paikkaan ja suoriutui siitä maailmankuululla tavalla.
www.iltalehti.fi
"Tunnen oloni rauhalliseksi" — Tokiolaisen Masatoshi Sasayaman 300 kilometrin kävely tuli päätökseensä
Mies tutustui maanantaina Kollaa ja Simo Häyhä -museoon ja kokeili ampumasimulaattoria. Sasayama aikoo matkustaa takaisin Japaniin 22. päivänä tätä kuuta. Ennen sitä hän haluaisi käydä Suomen kansallismuseossa.
uutisvuoksi.fi
Viimeksi muokattu:
tulikomento
Supreme Leader
Suomussalmi ja Raate
www.hs.fi
Suomussalmella pääsee koskettavalle matkalle lähihistoriaan – ”Isäni aloitti talvisodan täältä 80 vuotta sitten”
Suomussalmi tarjoaa sekä sykähdyttävää historiaa, erikoisia taide-elämyksiä että kansallispuiston rauhaa ja ruskan värejä.
www.hs.fi
tulikomento
Supreme Leader
Mielenkiintoinen juttu Vantaan Honkanummella sijaitsevasta saksalaisten sotilaiden hautuumasta. Toinen vastaavanlainen löytyy Rovaniemen liepeiltä.
www.is.fi
HS Vantaa | Vantaalla on hautausmaa, jonka puutarhuri Heli Hyystinmäki ei ole nähnyt yhtään omaista 20 vuoteen
Saksalaisella sotilashautausmaalla lepää yli kolmesataa sotilasta. Suurin osa on kuollut onnettomien sattumien vuoksi.
www.is.fi
Leaderdog
Kaukopartio
No niin, tulihan käveltyä tänään Immolassa hieman yli 6 km. asiantuntevassa seurassa, liittyen sotahistoriaamme. Erittäin mielenkiintoinen tietopaketti tapahtumista joita tuolla aluella on tapahtunut.
Omalla kohdallani ilmailu ja sissitoiminta on lähellä sydäntä ja juuri noihin kategorioihin sattui tuossa retkessä lähes kaikki tieto ja tarinat osumaan.
Kiitoksia Rajan miehille, nuoremmalle asiantuntijalle ja kaikkea hyvää ja ehkä vielä lennämme yhdessä, sekä "kiireetontä" jatkoa eläkkeelle tuota pikaa siirtyvälle vanhemmalle asiantuntijalle.
Omalla kohdallani ilmailu ja sissitoiminta on lähellä sydäntä ja juuri noihin kategorioihin sattui tuossa retkessä lähes kaikki tieto ja tarinat osumaan.
Kiitoksia Rajan miehille, nuoremmalle asiantuntijalle ja kaikkea hyvää ja ehkä vielä lennämme yhdessä, sekä "kiireetontä" jatkoa eläkkeelle tuota pikaa siirtyvälle vanhemmalle asiantuntijalle.
Viimeksi muokattu:
tulikomento
Supreme Leader
Ensi kuun lopulla olen menossa katsomaan Arsenalen-panssarimuseon. Matkakuumetta nostettakoon näillä esittelyvideoilla.
AKE-ukki
Respected Leader
Viikon päästä täytyy mennä. Taitaa Armee museo ja Wasa-laiva olla kohteet. Tuonne psv-museoon täytyy joskus päästä! Teehän raporttia kohteesta!!Nonnis, nyt on Ruotsin reissu vireillä.
tulikomento
Supreme Leader
Toki. Ei tuota ruottalaisten panssarimuseota ole turhaan kehuttu pohjoismaiden parhaaksi.
tulikomento
Supreme Leader
Huomisaamuna nokka kohti Hki-Vantaata. Lauantaipäivä on pyhitetty tälle kohteelle.
Hieman on tuo Ruotsin panssarimuseo upeampi kuin meikäläisten Hattulassa. Noh, kenties meidän vaunuilla on enempi kuitenkin kerrottavaa. Ja Suomi on köyhä ja köyhäksi jää.
Sotahistoriallista virtuaali toimintaa..
Laserkeilaus paljastaa natsi-Saksan jälkiä Lapista ja muinaisjäännöksiä Pohjanmaalta
Kuvassa näkyy Helsingin Pirkkolan alueen ensimmäisen maailmansodan aikaisia puolustusvarustuksia, joita on visualisoitu laserkeilausaineiston avulla.
Julkaistu: 24.11. 6:18
Suomessa laserkeilauksen hyödyntäminen on mahdollista myös amatööriarkeologeille.
MAINOS (TEKSTI JATKUU ALLA)
MAINOS PÄÄTTYY
Laserkeilaus on tuonut arkeologiaan hyödyllisen keinon löytää ja kartoittaa muinaisjäännöksiä, kuten kivikautisia kyliä. Suomessa menetelmän käyttäminen on poikkeuksellisen helppoa, sillä Maanmittauslaitos tarjoaa korkeusmalleja kaikkien käyttöön.
Arkeologit ovatkin saaneet avukseen harrastajia, jotka ovat löytäneet kartoista kiinnostavan näköisiä kohteita ja ilmoittaneet niitä kenttätutkimuksia varten. Harrastajat ovat paikantaneet esimerkiksi lukuisia kivikautisia asumispainanteita.
Laserkeilaus on voinut jo tulla tutuksi uutisista, joissa kerrotaan viidakoista löydetyistä korkeakulttuureiden raunioista. Kuitenkin myös Suomessa Lidar-aineistoista on tullut arkeologeille lähes jokapäiväinen työväline viime vuosikymmenen aikana.
Laserkeilausta kutsutaan myös Lidar-kaukokartoitukseksi. Siinä pinnanmuodoista otetaan lasersäteiden avulla kolmiulotteisia malleja. Kuvista voidaan suodattaa kasvillisuus pois, jolloin alta paljastuu ihmissilmälle muuten näkymättömiä rakenteita.
Löydöt ulottuvat kivikaudelle
Arkeologi Oula Seitsonen Helsingin ja Oulun yliopistoista on käyttänyt menetelmää jo vuosia. Viime kesänä hän teki Lidar-kartoitusten pohjalta kenttätöitä Kilpisjärvellä, jossa hän tutkii Saksan sodassa jättämiä jälkiä.
– Aluksi laserkeilausaineistoa oli vain harvoilta alueilta kuten Helsingin ympäristöstä. Niissä näkyi hyvin esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan linnoituksia ja sotilaiden majoituspaikkoja.
Sittemmin korkeusmalleja on kuvattu myös muualla maassa. Pohjanmaan rannikoilta on tutkittu esimerkiksi kivikautisia jätinkirkkoja, jotka ovat mäkien päälle rakennettuja kivivalleja. Löytöihin kuuluu myös lukuisia kivikauden kuoppatalojen jäänteitä. Asumispainanteet vaihtelevat parista metristä parikymmenmetrisiin rivitalomaisiin kohteisiin.
Raahessa sijaitseva Pattijoen Kastelli on kuuluisa kivikautinen jätinkirkko. Laserkeilauskuvassa (oik.) erottuu jätinkirkon lisäksi sitä ympäröiviä kuoppataloja ja kiviröykkiöitä.
Laserkeilaus on kivikauden kylien etsimisessä hyödyllinen, sillä muinaisrantojen asuinpaikkoja voi löytää yllättävistä paikoista. Jääkauden jälkeisen maankohoamisen ja vesistöjen pinnanmuutosten takia kohteet voivat olla kymmeniä metrejä nykyrantoja korkeammalla.
Natsi-Saksan jälkiä löytyy runsaasti
Seitsosen väitöskirja Hitlerin arktisen sodan jäljistä julkaistiin viime vuonna. Konfliktien perintö -jatkohankkeessa hän yhdistää Lidar-aineistoa historiallisiin ilmakuviin, joista näkyy myös lumeen kaivettuja sodanaikaisia rakenteita.
Tutkijat ovat kartoittaneet Lapista tuhansia sodanaikaisia kohteita. Kulkureittejä on suunniteltu Lidar-karttojen pohjalta.
MAINOS (TEKSTI JATKUU ALLA)
MAINOS PÄÄTTYY
Lidar-kuvia otetaan lentokoneella, jonka laserkeilain skannaa maastoa tiheillä laserimpulsseilla. Raakadata käsitellään vielä eri mallinnus- ja visualisointimenetelmillä. Nykyään kartoituksia tehdään Seitsosen mukaan myös droneilla. Esimerkiksi Rapolan rautakautisesta linnavuoresta on tuotettu lennokin avulla tarkka korkeusmalli.
Maanmittauslaitoksen tavoitteena on, että koko maa on laserkeilattu kertaalleen vuoteen 2020 mennessä. Dataa käytetään arkeologian lisäksi esimerkiksi maastomallien valmistamiseen ja metsävaratiedon keräämiseen. Metsähallitus on käyttänyt laserkeilausta inventoidessaan alueillaan kulttuuriperintökohteita.
Unohdettu vankileiri näkyi hyvin
Lidar-aineistoa käyttää myös yksityinen historiantutkija Kalevi Mikkonen, joka on kartoittanut Rovaniemen seudun sota-aikaiset saksalaiskohteet. Hän pitää aiheesta myös blogia ja on kirjoittanut tietokirjan Parakkeja ja piikkilankaa.
– Aineistossa näkyy esimerkiksi isompien rakennusten betoniperustuksia, taisteluhautoja ja muita kaivantoja sekä vanhoja tien pohjia.
MAINOS (TEKSTI JATKUU ALLA)
MAINOS PÄÄTTYY
Mikkonen on löytänyt Lidarin avulla metsässä piilossa olevia kohteita, mutta siitä on ollut vielä enemmän hyötyä kohteiden kartoituksessa ja karttojen piirtämisessä. Eräs näistä paikoista on Kemijärven Naarmankairassa sijaitseva vankileiri, jossa Saksa piti venäläisvankeja hakkaamassa polttopuita.
– Paikallisilla oli tietoa alueesta, mutta siellä ei ollut käynyt muita tutkijoita. Leiri näkyi harvinaisen hyvin Lidar-aineistossa.
Mikkonen on toimittanut karttansa ja suuren määrän muuta aineistoa Lapin maakuntamuseoon. Monesta kohteesta ei pian ole mitään muuta jälkeä, sillä sodan jäämistöä häviää joka vuosi esimerkiksi asutuksen ja kulkureittien tieltä.
Karttapaikasta löytyy rinnevarjostuksia
Aloittelijan ei ole välttämättä kovin helppoa tulkita laserkeilauskuvia. Seitsonen vinkkaa, että rinnevarjostuksia voi tutkailla Karttapaikka-sivustosta. Kiinnostuneimmat voivat hakea aineistoja MML:n avoimien aineistojen tiedostopalvelusta.
– Ammattilaiset saavat myös vääriä hälytyksiä aika ajoin. Kiinnostavan näköiset kohteet voivat olla esimerkiksi aineiston prosessoinnin tuottamia ilmiöitä.
Arkeologi Oula Seitsonen seisoo Pirkkolan urheilupuiston lähistöllä Helsingissä sijaitsevassa maalinnoituksessa. Paikalta on kartoitettu ensimmäisen maailmansodan aikaisia jälkiä laserkeilauksella. (KUVA: MIKKO STIG / LEHTIKUVA)
Harrastajat ilmoittavat löydöistään yleensä suoraan jollekin arkeologille tai maakuntamuseoon. Seitsosen mukaan toiveissa kuitenkin on rakentaa kaikille avoin verkkopalvelu, jonka kautta voisi ilmoittaa karttahavaintojen lisäksi myös muista arkeologista löydöistä tai vaikka vanhoista valokuvista. Maastolöydöistä voisi raportoida heti paikan päältä mobiilisovelluksen avulla.
– Palvelua on suunniteltu ensi vaiheessa osaksi sotahistoriallista Sotasampo-portaalia, Seitsonen kertoo. Ratkaista kuitenkin pitäisi, mistä saadaan tarpeeksi ammattilaisia käsittelemään löydettyä aineistoa.
www.is.fi
Laserkeilaus paljastaa natsi-Saksan jälkiä Lapista ja muinaisjäännöksiä Pohjanmaalta
Kuvassa näkyy Helsingin Pirkkolan alueen ensimmäisen maailmansodan aikaisia puolustusvarustuksia, joita on visualisoitu laserkeilausaineiston avulla.
Julkaistu: 24.11. 6:18
Suomessa laserkeilauksen hyödyntäminen on mahdollista myös amatööriarkeologeille.
MAINOS (TEKSTI JATKUU ALLA)
MAINOS PÄÄTTYY
Laserkeilaus on tuonut arkeologiaan hyödyllisen keinon löytää ja kartoittaa muinaisjäännöksiä, kuten kivikautisia kyliä. Suomessa menetelmän käyttäminen on poikkeuksellisen helppoa, sillä Maanmittauslaitos tarjoaa korkeusmalleja kaikkien käyttöön.
Arkeologit ovatkin saaneet avukseen harrastajia, jotka ovat löytäneet kartoista kiinnostavan näköisiä kohteita ja ilmoittaneet niitä kenttätutkimuksia varten. Harrastajat ovat paikantaneet esimerkiksi lukuisia kivikautisia asumispainanteita.
Laserkeilaus on voinut jo tulla tutuksi uutisista, joissa kerrotaan viidakoista löydetyistä korkeakulttuureiden raunioista. Kuitenkin myös Suomessa Lidar-aineistoista on tullut arkeologeille lähes jokapäiväinen työväline viime vuosikymmenen aikana.
Laserkeilausta kutsutaan myös Lidar-kaukokartoitukseksi. Siinä pinnanmuodoista otetaan lasersäteiden avulla kolmiulotteisia malleja. Kuvista voidaan suodattaa kasvillisuus pois, jolloin alta paljastuu ihmissilmälle muuten näkymättömiä rakenteita.
Löydöt ulottuvat kivikaudelle
Arkeologi Oula Seitsonen Helsingin ja Oulun yliopistoista on käyttänyt menetelmää jo vuosia. Viime kesänä hän teki Lidar-kartoitusten pohjalta kenttätöitä Kilpisjärvellä, jossa hän tutkii Saksan sodassa jättämiä jälkiä.
– Aluksi laserkeilausaineistoa oli vain harvoilta alueilta kuten Helsingin ympäristöstä. Niissä näkyi hyvin esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan linnoituksia ja sotilaiden majoituspaikkoja.
Sittemmin korkeusmalleja on kuvattu myös muualla maassa. Pohjanmaan rannikoilta on tutkittu esimerkiksi kivikautisia jätinkirkkoja, jotka ovat mäkien päälle rakennettuja kivivalleja. Löytöihin kuuluu myös lukuisia kivikauden kuoppatalojen jäänteitä. Asumispainanteet vaihtelevat parista metristä parikymmenmetrisiin rivitalomaisiin kohteisiin.
Raahessa sijaitseva Pattijoen Kastelli on kuuluisa kivikautinen jätinkirkko. Laserkeilauskuvassa (oik.) erottuu jätinkirkon lisäksi sitä ympäröiviä kuoppataloja ja kiviröykkiöitä.
Laserkeilaus on kivikauden kylien etsimisessä hyödyllinen, sillä muinaisrantojen asuinpaikkoja voi löytää yllättävistä paikoista. Jääkauden jälkeisen maankohoamisen ja vesistöjen pinnanmuutosten takia kohteet voivat olla kymmeniä metrejä nykyrantoja korkeammalla.
Natsi-Saksan jälkiä löytyy runsaasti
Seitsosen väitöskirja Hitlerin arktisen sodan jäljistä julkaistiin viime vuonna. Konfliktien perintö -jatkohankkeessa hän yhdistää Lidar-aineistoa historiallisiin ilmakuviin, joista näkyy myös lumeen kaivettuja sodanaikaisia rakenteita.
Tutkijat ovat kartoittaneet Lapista tuhansia sodanaikaisia kohteita. Kulkureittejä on suunniteltu Lidar-karttojen pohjalta.
MAINOS (TEKSTI JATKUU ALLA)
MAINOS PÄÄTTYY
Lidar-kuvia otetaan lentokoneella, jonka laserkeilain skannaa maastoa tiheillä laserimpulsseilla. Raakadata käsitellään vielä eri mallinnus- ja visualisointimenetelmillä. Nykyään kartoituksia tehdään Seitsosen mukaan myös droneilla. Esimerkiksi Rapolan rautakautisesta linnavuoresta on tuotettu lennokin avulla tarkka korkeusmalli.
Maanmittauslaitoksen tavoitteena on, että koko maa on laserkeilattu kertaalleen vuoteen 2020 mennessä. Dataa käytetään arkeologian lisäksi esimerkiksi maastomallien valmistamiseen ja metsävaratiedon keräämiseen. Metsähallitus on käyttänyt laserkeilausta inventoidessaan alueillaan kulttuuriperintökohteita.
Unohdettu vankileiri näkyi hyvin
Lidar-aineistoa käyttää myös yksityinen historiantutkija Kalevi Mikkonen, joka on kartoittanut Rovaniemen seudun sota-aikaiset saksalaiskohteet. Hän pitää aiheesta myös blogia ja on kirjoittanut tietokirjan Parakkeja ja piikkilankaa.
– Aineistossa näkyy esimerkiksi isompien rakennusten betoniperustuksia, taisteluhautoja ja muita kaivantoja sekä vanhoja tien pohjia.
MAINOS (TEKSTI JATKUU ALLA)
MAINOS PÄÄTTYY
Mikkonen on löytänyt Lidarin avulla metsässä piilossa olevia kohteita, mutta siitä on ollut vielä enemmän hyötyä kohteiden kartoituksessa ja karttojen piirtämisessä. Eräs näistä paikoista on Kemijärven Naarmankairassa sijaitseva vankileiri, jossa Saksa piti venäläisvankeja hakkaamassa polttopuita.
– Paikallisilla oli tietoa alueesta, mutta siellä ei ollut käynyt muita tutkijoita. Leiri näkyi harvinaisen hyvin Lidar-aineistossa.
Mikkonen on toimittanut karttansa ja suuren määrän muuta aineistoa Lapin maakuntamuseoon. Monesta kohteesta ei pian ole mitään muuta jälkeä, sillä sodan jäämistöä häviää joka vuosi esimerkiksi asutuksen ja kulkureittien tieltä.
Karttapaikasta löytyy rinnevarjostuksia
Aloittelijan ei ole välttämättä kovin helppoa tulkita laserkeilauskuvia. Seitsonen vinkkaa, että rinnevarjostuksia voi tutkailla Karttapaikka-sivustosta. Kiinnostuneimmat voivat hakea aineistoja MML:n avoimien aineistojen tiedostopalvelusta.
– Ammattilaiset saavat myös vääriä hälytyksiä aika ajoin. Kiinnostavan näköiset kohteet voivat olla esimerkiksi aineiston prosessoinnin tuottamia ilmiöitä.
Arkeologi Oula Seitsonen seisoo Pirkkolan urheilupuiston lähistöllä Helsingissä sijaitsevassa maalinnoituksessa. Paikalta on kartoitettu ensimmäisen maailmansodan aikaisia jälkiä laserkeilauksella. (KUVA: MIKKO STIG / LEHTIKUVA)
Harrastajat ilmoittavat löydöistään yleensä suoraan jollekin arkeologille tai maakuntamuseoon. Seitsosen mukaan toiveissa kuitenkin on rakentaa kaikille avoin verkkopalvelu, jonka kautta voisi ilmoittaa karttahavaintojen lisäksi myös muista arkeologista löydöistä tai vaikka vanhoista valokuvista. Maastolöydöistä voisi raportoida heti paikan päältä mobiilisovelluksen avulla.
– Palvelua on suunniteltu ensi vaiheessa osaksi sotahistoriallista Sotasampo-portaalia, Seitsonen kertoo. Ratkaista kuitenkin pitäisi, mistä saadaan tarpeeksi ammattilaisia käsittelemään löydettyä aineistoa.
Laserkeilaus paljastaa natsi-Saksan jälkiä Lapista ja muinaisjäännöksiä Pohjanmaalta
Suomessa laserkeilauksen hyödyntäminen on mahdollista myös amatööriarkeologeille.
www.is.fi
tulikomento
Supreme Leader
Mediaketjussa on nyt muutama kymmenen kuvaa museolta.
Rinnevarjostuskarttaa minä käytin kun etsin Virosta vanhoja 1 MS aikaisia rannikkotykkiasemia. Tällä paikalla kävin vuosia sitten. Oli metsässä tiheän pusikon peitossa.
tulikomento
Supreme Leader
Tilat viimesen päälle hienot. Lähes sata ajoneuvoa ja panssaria näyttelyssä. Muutamien ympärille oli rakennettu hieno dioraama. Näki kyllä hyvin että Ruotsissa sotilasmuseot operoi ihan eri resursseilla kuin meikäläiset sotamuseot. Parolan museo ei voi mitenkään kilpailla tilojen suhteen mutta meidän kalustoa on käytetty tositoimissa.
Leo Onkamo on löytänyt lähes 80 vainajaa – mutta ei vielä häntä, jonka kohtalo ajoi rovaniemeläisen kirvesmiehen etsimään sodassa kadonneita
Leo Onkamon eno Lauri Ollila oli täyttänyt juuri 21 vuotta kadotessaan kesällä 1944 Laatokan Karjalassa.
KUVA: Jussi Leinonen
https://www.kaleva.fi/uutiset/pohjo...vesmiehen-etsimaan-sodassa-kadonneita/830913/
Leo Onkamon eno Lauri Ollila oli täyttänyt juuri 21 vuotta kadotessaan kesällä 1944 Laatokan Karjalassa.
KUVA: Jussi Leinonen
https://www.kaleva.fi/uutiset/pohjo...vesmiehen-etsimaan-sodassa-kadonneita/830913/
Pohjois-Suomi 26.11.2019 9:21
Risto Pyykkö
Etsintäryhmä Kelsinkäinen
Rekisteröity tänä vuonna.
Mukana sotavainajien etsijöitä Ivalosta Kemiin. Osa ryhmästä kuului aiemmin Sallan sotavainajien etsintäryhmään.
Vetäjänä rovaniemeläinen Leo Onkamo.
Luovutti pyhäinpäivänä 2. marraskuuta Sallan raja-asemalla venäläisille jäänteet neljästä puna-armeijan sotilaasta, jotka olivat kaatuneet talvisodassa Kemijärvellä Joutsijärvellä 1939–1940, sekä yhdestä lentäjästä, joka oli syöksynyt alasammuttuna Kemijärven Kuusivaaraan kesällä 1941.
Pyrkii ensi kesänä etsimään suomalaisia vainajia muun muassa Nokikukkuloilta Petsamon suunnalta, vanhan Sallan Kelsinkäisestä sekä mahdollisesti Joutsijärveltä, josta Kursuun päin on yhä kateissa kymmenkunta talvisodassa kaatunutta suomalaista.
Tiedätkö enemmän sotavainajista, jotka ovat yhä maastossa Lapin alueella? Etsintäryhmä ottaa vihjeitä vastaan sähköpostitse, [email protected]
Onkamo on kulkenut sotavainajien jäljillä lähes 20 vuotta ja nähnyt sodan mielettömyyden. Järkyttävin tapaus on silti meidän ajaltamme.
Raippamäntyä puskevalla rämeellä metallinpaljastin oli vinkaissut lupaavasti.
Sotavainajien etsijät olivat laskeneet reput selästään, ottaneet lapiot ja alkaneet kaivaa. Ensin reilusti, sitten varovaisemmin, lopuksi pelkin käsin.
Juurien, varpujen ja ohuen kuntan alta oli alkanut ilmestyä nappeja, patruunoita ja huopikkaita.
Ja kaksi budjonnovkaa; piippalakkia, joiden otsassa oli yhä kiinni punatähti.
Viimeistään ne varmistivat etsijöille sen, minkä vinkin antanut maanomistajakin oli kertonut: Vuosamonselän reunassa Kemijärvellä, Joutsijärven kylältä kappaleen matkaa koilliseen, makaa yhä talvisodassa kaatuneita venäläisiä.
Nelisen kuukautta myöhemmin joukko Sotavainajien etsintäryhmä Kelsinkäisen jäseniä seisoo tullin tarkastushallissa Sallan raja-asemalla ja odottaa.
Lattialla on kolme säkkiä, jotka on tuotu Sallan seurakunnan tiloista. Ne kätkevät kesäkuisen löydön: sen mitä neljästä talvisodan taistelukentälle jääneestä venäläisestä on jäljellä.
Vielä vähemmän on pienessä pahvilaatikossa säkkien vierellä. Sen kannessa lukee: Venäläinen lentäjä (jäänteitä). Kuusivaara, Kemijärvi. Kone Peltjakov Pe-2. Ammuttu alas kesäkuu 1941.
Kantalahden etsintäryhmän vetäjä Andrei Sizov (oik.) sekä suomalaiset etsijät Viktor Tuhkala, Veli-Pekka Saariniemi, Ari-Antti Aska ja Vesa Tuutijärvi ovat arkuttaneet viiden vainajan jäänteet ja siirtävät ne kuljetettavaksi edelleen Venäjän puolelle. KUVA: Pekka Aho
Ikkunan takana soljuu pyhäinpäivän vilkas rajaliikenne.
Kohta ovelle peruuttaa pakettiauto. Kantalahdesta ajanut sotavainajien etsintäryhmän vetäjä Andrei Sizov nousee kättelemään suomalaiset kollegansa, joista monet ovat tuttuja yhteisiltä maastokeikoilta.
Halliin nostetaan puinen, punaiseksi verhoiltu arkku.
Siinä viisi toistaiseksi tunnistamatonta puna-armeijan sotilasta palaa pian Venäjälle.
Viimeistäkään ei jätetä
Lähes 80 sotavainajaa löytänyt rovaniemeläinen kirvesmies Leo Onkamo, 59, tietää päivän merkityksellisyyden.
Sodissa kaatuneita suomalaisia on yhä kateissa tuhatmäärin, paljon myös pohjoisen itärajan takana, Sallan ja Petsamon rintaman taistelumaastoissa. Heidätkin yritetään löytää näin – etsijöiden yhteistyöllä ja vastavuoroisuudella yli valtionrajojen.
– Jokainen meikäläinen kotiin, Onkamo linjaa tavoitteen, jonka tietää mahdottomaksi.
– Mutta siihen pitää pyrkiä.
Miksi? Sotavainajien etsijöillä on tapana sanoa, että he maksavat näin velkaansa. Niin myös Onkamo.
– Jos joku on antanut henkensä Suomen puolesta, niin vähintä on yrittää saada hänet kotikunnan sankarihautaan.
Se ei ole ainoa syy.
Vaikka sodista on yli seitsemän vuosikymmentä, tuhansia kadonneita odotetaan yhä. Jos ei leski, niin sisarus, lapsi, lapsenlapsi, sukulainen tai tuttava.
– Heiltä sota ei olekaan ohi, vaan tavallaan jatkuu niin kauan, kun omaisen jäänteet ovat löytyneet. Se voi seurata taakkana elämän loppuun.
Sen tunteen Onkamo tietää liiankin hyvin.
Hän kaivaa kansiostaan vanhan, vähän nuhjaantuneen valokuvan. Siitä katsoo lähes lapsenkasvoinen sotilas.
Osin hänen vuokseen Onkamo on etsinyt sotavainajia melkein 20 vuotta.
Kelsinkäinen kätkee suomalaisia
Sotahistoria on kiinnostanut Leo Onkamoa niin kauan kuin hän muistaa. Syntyminen Kursun kylään Sallaan antoi siihen hyvät edellytykset.
Talvisodassa suomalaiset polttivat Kursun siltä varalta, että puna-armeijan hyökättyä seutu jäisi pysyvästi venäläisille. Jatkosodassa saksalaiset rakensivat kylään suuren huoltokeskuksen.
Kun entiset aseveljet vetäytyivät vihollisina syksyllä 1944, he miinoittivat myös Kursun seudun raskaasti. Räjähteitä on löydetty vielä 1990-luvulla.
Saksalaiset jättivät paljon muutakin, kuten kiväärin, jonka Leo Onkamo löysi pikkupoikana metsästä.
Koska aseessa ei ollut lukkoa, löytäjä sai pitää sen.
– Mauser oli aivan ykköshomma poikien sotaleikkeihin.
Vähän vanhempana Onkamo kuunteli hievahtamatta, jos joku sukulaisista tai kyläläisistä muisteli sota-aikaa.
Sotavainajien jäljille hänet houkutteli vielä kokeneempi etsijä, Ivalossa asuva Pekka Heikkilä.
Parin vuosikymmenen aikana miehet ovat olleet löytämässä ainakin 160 vainajaa.
Tosin Onkamo ei ota liikoja itselleen, koska "tämä jos mikä on tiimityötä".
– Vaikka yksi tai kaksi löytäisikin, siihen on tarvittu aina joukko muita ihmisiä.
Leo Onkamo maastotöissä Venäjän puolelle jääneellä Kelsinkäisellä, jossa kaatui kesällä 1941 parisataa suomalaista "jänkäjääkäriä".
Tänä vuonna rekisteröidyssä Sotavainajien etsintäryhmä Kelsinkäisessä on parikymmentä jäsentä.
Nimi juontuu tunturiin, joka oli ennen sotia osa Suomea ja Sallaa. Kelsinkäisessä kaatui satamäärin suomalaisia, eniten jatkosodan hyökkäysvaiheessa kesällä 1941.
Monet heistä ovat siellä yhä, kuten etsintäryhmän jäsenen Vesa Tuutijärven isoisän veli.
Ryhmä Kelsinkäinen suunnannee ensi kesänä nimikkomailleen. Moni etsijöistä tuntee tunturin vanhastaan, koska kuului aiemmin Sallan sotavainajien etsintäryhmään.
Onkamo odottaa uudelta ryhmältä paljon.
– Ammattimiehiä, jotka osaavat hommansa ja ovat sitoutuneita, hän kiittelee ja poimii esimerkin viereltään.
Sallalainen Ari-Antti Aska haravoi Joutsijärven maastoja etsintäporukassa viime kesänä. Onkamo arvioi, ettei kukaan alalla käytä metallinetsintä taitavammin kuin Aska.
– Hiuspinnikin löytyy, tai vähintään sitä suuremmat.
Mutta ennen kuin metallinetsin piippaa, takana on vaivalloinen työ.
Välillä taistelijan nahoissa
Kaikki alkaa kotiläksyistä.
Etsintäryhmä kerää perimätietoa sotavuosilta, haastattelee maastossa liikkuneita, tutkii karttoja ja syynää sotapöytäkirjoja.
Usein paikallisten vihjeet ovat ratkaisevia, kuten Joutsijärvellä viime kesänä. Maanomistaja Juha Karakko tiesi kertoa kaatuneista, joita kukaan ei ollut aikanaan hakenut pois, vaikka niistä oli ilmoitettu viranomaisillekin.
Sotavainajien etsijät Viktor Tuhkala (vas.), Leo Onkamo ja Pekka Heikkilä Joutsijärven maastossa viime kesäkuussa. KUVA: Leo Myllylä
Maastossa ryhmä haravoi aluetta ketjussa systemaattisesti, aari aarilta ja tunti tunnilta, ja seuraavana päivänä uudestaan. Telttamajoitus ja maastoruokailu kuuluvat luontaisetuihin.
Harjaantunut maastosilmä on yhtä tärkeä kuin metallinetsin.
Tärkeää on tunnistaa, miltä näyttää ihmisen jäänteitä kätkevä maa. Usein pinta on painunut ja paikalla kasvaa koivupöheikkö, Onkamo kuvailee.
Kun kohdetta on rajattu pienemmäksi, etsijät asettuvat taistelevan sotilaan nahkoihin. Jos ilmassa alkaisi viheltää uhkaavasti, mihin suojaudut? Useampi vainaja on löytynyt kivenlohkareen vierestä.
Suomalaiset poikkesivat monista sotaa käyvistä kansoista siinä, että taistelujen rauhoituttua oli tapana haudata kaatuneet, joita ei voitu kuljettaa pois – niin omat kuin viholliset.
– Ihan jo hygieniasyistä, tautivaaran torjumiseksi, Onkamo tietää.
Venäläissotilaan emalimuki ehti olla maan kätkössä lähes 80 vuotta, ennen kuin löytyi viime kesänä Joutsijärveltä. KUVA: Pekka Aho
Taistelevia joukkoja seuranneet työkomppaniat hoitivat työn perusteellisuudella, joka ihmetyttää joskus sotavainajien etsijöitä. Kaatuneita haudattiin huomattavan syvälle, vaikka maa olisi ollut kivinen ja jäässä.
Taannoin Onkamo löysi Kursun Päävaaran laelta 27 venäläissotilaan joukkohaudan, joka paljastui vasta sen jälkeen, kun maata oli kaivettu aina 2,5 metriin.
– Niin syvää hautaa ei tehdä rakkamaahan muuten kuin räjäyttämällä.
Palkka tulee tunteena
Jokaisen löydetyn sotavainajan takana on keskimäärin satoja, ellei tuhansia työtunteja.
Etsijät tekevät vapaaehtoistyötä: lähes yksinomaan omin kustannuksin, omin varustein ja omalla ajalla.
Vapaaehtoiset etsijät tekevät Suomessa dokumentit vainajista, jotka palautetaan Venäjälle. Useimmat haudataan siellä tunnistamattomina. KUVA: Pekka Aho
Monet heistä ovat eläköityneitä rajamiehiä. Yhteistä on paitsi maasto-osaaminen ja kiinnostus sotahistoriaan, myös kutsumus.
– Palkka on siinä, että vainajia löytyy ja heidät saadaan asiallisesti haudattua, sallalainen Leo Myllylä katsoo.
Bonuksena seuraa toistuva muistutus sodan hulluudesta.
20 vuoden aikana myös Leo Onkamo on nähnyt entisillä taistelupaikoilla "monenlaista kohtaloa".
– Tämän tästä tulee mieleen, että kunpa tulevat sukupolvet osaisivat elää toisin, tappelematta ja sotimatta.
Hänen etsintäuransa hätkähdyttävin tapaus on silti meidän ajaltamme.
Jatkosodan alussa 1941 puna-armeijan pommikone syöksyi Rovaniemen Kerojänkään ja katosi miehistöineen vuosikymmeniksi. Vuonna 1995 lappilainen miesjoukko nosti hylyn, ryösti sen ja hautasi kaksi koneen miehistöstä uudelleen – vietyään heiltä ensin kaiken.
Etsijät selvittivät johtolankoja vuosia, kunnes Onkamo löysi kesällä 2009 kaksi vainajaa Kerojängästä ja toimitti Venäjälle haudattavaksi.
Hylkyrosvoja ei saatu vastuuseen, eikä hylyn osia sen enempää kuin konetta lentänyttä luutnanttia ole löytynyt.
– Tapaus on sen verran karsea, että saisi ratketa lopullisesti, Onkamo sanoo.
Mutta vielä enemmän hän haluaisi löytää sotilaan, joka katsoo vanhasta valokuvasta.
Eno jäi sinne jonnekin
Punainen arkku on suljettu ja nostettu Sallan tullin tarkastushallista pakettiautoon.
Kohta se ajetaan Venäjälle ohi kunniavartioiden, joita seisoo molempien maiden rajalla. Sitten matka jatkuu Alakurttiin. Samaa reittiä he tulivatkin Suomeen lähes 80 vuotta sitten, silloin vihollisina valtaamaan Lappia.
Venäjän puolella odottaa myös Murmanskin television kuvausryhmä.
Suomalaiset etsijät muistavat takavuosilta, miten naapuri saattoi hakea vainajansa muovisäkeissä. Vladimir Putinin aikana palauttamisesta on tehty juhlallisempaa osana valtakoneiston propagandaa.
Lauri Ollilan äiti uskoi vielä kauan sodan jälkeenkin, että poika palaisi elävänä kotiin. KUVA: Jussi Leinonen
Ryhmä Kelsinkäinen odottaa yhteistyön auttavan löytämään lisää suomalaisia.
Syksyllä 2007 Leo Onkamo ja Pekka Heikkilä kantoivat tällä rajanylityspaikalla Suomen puolelle kaksi valkoista arkkua: Kelsinkäisessä kaatuneet sotamiehet Alpo Hirttiö ja Mauri Hiukka palasivat kotiin.
Onkamo muistaa hetken yhä elävästi.
– Arkku painoi käsissä enemmän kuin luiden verran.
Toista vainajista odotti sisko, joka sai veljensä Rovaniemen sankarihautaan yli 65 vuotta sodan päättymisen jälkeen.
Leo Onkamon äidille sitä hetkeä ei koskaan suotu.
Hänen veljensä Lauri Ollila oli juuri täyttänyt 21 vuotta kadotessaan viimeisenä sotakesänä 1944 Laatokan Karjalan Suojärvellä.
Leo Onkamo muistaa, miten tämän äiti toivoi loppuun asti, että poika palaisi vielä elävänä kotiin Pelkosenniemen Kairalaan.
– Oma äitinikin kantoi murhetta mielessään. Kun olin menossa etsintäreissulle vanhaan Sallaan, hän saattoi kimmahtaa: "Miksi sinne! Menisit Karjalaan hakemaan Lauria!"
Ajatus ei ole jättänyt Leo Onkamoa rauhaan.
– Jossain takaraivossa kolkuttelee, että otan joku päivä yhteyttä Karjalan etsintäryhmään ja pyydän päästä mukaan.
Sen hän on jo kuullut enonsa sotakaverilta, että Lauri Ollilan sotareissu olisi päättynyt poteron laidalla räjähtäneen kranaatin sirpaleeseen Vuontelen kylässä. Vihollinen painoi päälle kaikella raivollaan, eivätkä perääntyvät suomalaiset voineet pelastaa kuin omat nahkansa.
Leo Onkamo arvelee, että enon löytyminen vaatisi pienen ihmeen.
– Mutta minun pitää ainakin yrittää. Sen olen velkaa.
Risto Pyykkö
Etsintäryhmä Kelsinkäinen
Rekisteröity tänä vuonna.
Mukana sotavainajien etsijöitä Ivalosta Kemiin. Osa ryhmästä kuului aiemmin Sallan sotavainajien etsintäryhmään.
Vetäjänä rovaniemeläinen Leo Onkamo.
Luovutti pyhäinpäivänä 2. marraskuuta Sallan raja-asemalla venäläisille jäänteet neljästä puna-armeijan sotilaasta, jotka olivat kaatuneet talvisodassa Kemijärvellä Joutsijärvellä 1939–1940, sekä yhdestä lentäjästä, joka oli syöksynyt alasammuttuna Kemijärven Kuusivaaraan kesällä 1941.
Pyrkii ensi kesänä etsimään suomalaisia vainajia muun muassa Nokikukkuloilta Petsamon suunnalta, vanhan Sallan Kelsinkäisestä sekä mahdollisesti Joutsijärveltä, josta Kursuun päin on yhä kateissa kymmenkunta talvisodassa kaatunutta suomalaista.
Tiedätkö enemmän sotavainajista, jotka ovat yhä maastossa Lapin alueella? Etsintäryhmä ottaa vihjeitä vastaan sähköpostitse, [email protected]
Onkamo on kulkenut sotavainajien jäljillä lähes 20 vuotta ja nähnyt sodan mielettömyyden. Järkyttävin tapaus on silti meidän ajaltamme.
Raippamäntyä puskevalla rämeellä metallinpaljastin oli vinkaissut lupaavasti.
Sotavainajien etsijät olivat laskeneet reput selästään, ottaneet lapiot ja alkaneet kaivaa. Ensin reilusti, sitten varovaisemmin, lopuksi pelkin käsin.
Juurien, varpujen ja ohuen kuntan alta oli alkanut ilmestyä nappeja, patruunoita ja huopikkaita.
Ja kaksi budjonnovkaa; piippalakkia, joiden otsassa oli yhä kiinni punatähti.
Viimeistään ne varmistivat etsijöille sen, minkä vinkin antanut maanomistajakin oli kertonut: Vuosamonselän reunassa Kemijärvellä, Joutsijärven kylältä kappaleen matkaa koilliseen, makaa yhä talvisodassa kaatuneita venäläisiä.
Nelisen kuukautta myöhemmin joukko Sotavainajien etsintäryhmä Kelsinkäisen jäseniä seisoo tullin tarkastushallissa Sallan raja-asemalla ja odottaa.
Lattialla on kolme säkkiä, jotka on tuotu Sallan seurakunnan tiloista. Ne kätkevät kesäkuisen löydön: sen mitä neljästä talvisodan taistelukentälle jääneestä venäläisestä on jäljellä.
Vielä vähemmän on pienessä pahvilaatikossa säkkien vierellä. Sen kannessa lukee: Venäläinen lentäjä (jäänteitä). Kuusivaara, Kemijärvi. Kone Peltjakov Pe-2. Ammuttu alas kesäkuu 1941.
Ikkunan takana soljuu pyhäinpäivän vilkas rajaliikenne.
Kohta ovelle peruuttaa pakettiauto. Kantalahdesta ajanut sotavainajien etsintäryhmän vetäjä Andrei Sizov nousee kättelemään suomalaiset kollegansa, joista monet ovat tuttuja yhteisiltä maastokeikoilta.
Halliin nostetaan puinen, punaiseksi verhoiltu arkku.
Siinä viisi toistaiseksi tunnistamatonta puna-armeijan sotilasta palaa pian Venäjälle.
Viimeistäkään ei jätetä
Lähes 80 sotavainajaa löytänyt rovaniemeläinen kirvesmies Leo Onkamo, 59, tietää päivän merkityksellisyyden.
Sodissa kaatuneita suomalaisia on yhä kateissa tuhatmäärin, paljon myös pohjoisen itärajan takana, Sallan ja Petsamon rintaman taistelumaastoissa. Heidätkin yritetään löytää näin – etsijöiden yhteistyöllä ja vastavuoroisuudella yli valtionrajojen.
– Jokainen meikäläinen kotiin, Onkamo linjaa tavoitteen, jonka tietää mahdottomaksi.
– Mutta siihen pitää pyrkiä.
Miksi? Sotavainajien etsijöillä on tapana sanoa, että he maksavat näin velkaansa. Niin myös Onkamo.
– Jos joku on antanut henkensä Suomen puolesta, niin vähintä on yrittää saada hänet kotikunnan sankarihautaan.
Se ei ole ainoa syy.
Vaikka sodista on yli seitsemän vuosikymmentä, tuhansia kadonneita odotetaan yhä. Jos ei leski, niin sisarus, lapsi, lapsenlapsi, sukulainen tai tuttava.
– Heiltä sota ei olekaan ohi, vaan tavallaan jatkuu niin kauan, kun omaisen jäänteet ovat löytyneet. Se voi seurata taakkana elämän loppuun.
Sen tunteen Onkamo tietää liiankin hyvin.
Hän kaivaa kansiostaan vanhan, vähän nuhjaantuneen valokuvan. Siitä katsoo lähes lapsenkasvoinen sotilas.
Osin hänen vuokseen Onkamo on etsinyt sotavainajia melkein 20 vuotta.
Kelsinkäinen kätkee suomalaisia
Sotahistoria on kiinnostanut Leo Onkamoa niin kauan kuin hän muistaa. Syntyminen Kursun kylään Sallaan antoi siihen hyvät edellytykset.
Talvisodassa suomalaiset polttivat Kursun siltä varalta, että puna-armeijan hyökättyä seutu jäisi pysyvästi venäläisille. Jatkosodassa saksalaiset rakensivat kylään suuren huoltokeskuksen.
Kun entiset aseveljet vetäytyivät vihollisina syksyllä 1944, he miinoittivat myös Kursun seudun raskaasti. Räjähteitä on löydetty vielä 1990-luvulla.
Saksalaiset jättivät paljon muutakin, kuten kiväärin, jonka Leo Onkamo löysi pikkupoikana metsästä.
Koska aseessa ei ollut lukkoa, löytäjä sai pitää sen.
– Mauser oli aivan ykköshomma poikien sotaleikkeihin.
Vähän vanhempana Onkamo kuunteli hievahtamatta, jos joku sukulaisista tai kyläläisistä muisteli sota-aikaa.
Sotavainajien jäljille hänet houkutteli vielä kokeneempi etsijä, Ivalossa asuva Pekka Heikkilä.
Parin vuosikymmenen aikana miehet ovat olleet löytämässä ainakin 160 vainajaa.
Tosin Onkamo ei ota liikoja itselleen, koska "tämä jos mikä on tiimityötä".
– Vaikka yksi tai kaksi löytäisikin, siihen on tarvittu aina joukko muita ihmisiä.
Tänä vuonna rekisteröidyssä Sotavainajien etsintäryhmä Kelsinkäisessä on parikymmentä jäsentä.
Nimi juontuu tunturiin, joka oli ennen sotia osa Suomea ja Sallaa. Kelsinkäisessä kaatui satamäärin suomalaisia, eniten jatkosodan hyökkäysvaiheessa kesällä 1941.
Monet heistä ovat siellä yhä, kuten etsintäryhmän jäsenen Vesa Tuutijärven isoisän veli.
Ryhmä Kelsinkäinen suunnannee ensi kesänä nimikkomailleen. Moni etsijöistä tuntee tunturin vanhastaan, koska kuului aiemmin Sallan sotavainajien etsintäryhmään.
Onkamo odottaa uudelta ryhmältä paljon.
– Ammattimiehiä, jotka osaavat hommansa ja ovat sitoutuneita, hän kiittelee ja poimii esimerkin viereltään.
Sallalainen Ari-Antti Aska haravoi Joutsijärven maastoja etsintäporukassa viime kesänä. Onkamo arvioi, ettei kukaan alalla käytä metallinetsintä taitavammin kuin Aska.
– Hiuspinnikin löytyy, tai vähintään sitä suuremmat.
Mutta ennen kuin metallinetsin piippaa, takana on vaivalloinen työ.
Välillä taistelijan nahoissa
Kaikki alkaa kotiläksyistä.
Etsintäryhmä kerää perimätietoa sotavuosilta, haastattelee maastossa liikkuneita, tutkii karttoja ja syynää sotapöytäkirjoja.
Usein paikallisten vihjeet ovat ratkaisevia, kuten Joutsijärvellä viime kesänä. Maanomistaja Juha Karakko tiesi kertoa kaatuneista, joita kukaan ei ollut aikanaan hakenut pois, vaikka niistä oli ilmoitettu viranomaisillekin.
Maastossa ryhmä haravoi aluetta ketjussa systemaattisesti, aari aarilta ja tunti tunnilta, ja seuraavana päivänä uudestaan. Telttamajoitus ja maastoruokailu kuuluvat luontaisetuihin.
Harjaantunut maastosilmä on yhtä tärkeä kuin metallinetsin.
Tärkeää on tunnistaa, miltä näyttää ihmisen jäänteitä kätkevä maa. Usein pinta on painunut ja paikalla kasvaa koivupöheikkö, Onkamo kuvailee.
Kun kohdetta on rajattu pienemmäksi, etsijät asettuvat taistelevan sotilaan nahkoihin. Jos ilmassa alkaisi viheltää uhkaavasti, mihin suojaudut? Useampi vainaja on löytynyt kivenlohkareen vierestä.
Suomalaiset poikkesivat monista sotaa käyvistä kansoista siinä, että taistelujen rauhoituttua oli tapana haudata kaatuneet, joita ei voitu kuljettaa pois – niin omat kuin viholliset.
– Ihan jo hygieniasyistä, tautivaaran torjumiseksi, Onkamo tietää.
Taistelevia joukkoja seuranneet työkomppaniat hoitivat työn perusteellisuudella, joka ihmetyttää joskus sotavainajien etsijöitä. Kaatuneita haudattiin huomattavan syvälle, vaikka maa olisi ollut kivinen ja jäässä.
Taannoin Onkamo löysi Kursun Päävaaran laelta 27 venäläissotilaan joukkohaudan, joka paljastui vasta sen jälkeen, kun maata oli kaivettu aina 2,5 metriin.
– Niin syvää hautaa ei tehdä rakkamaahan muuten kuin räjäyttämällä.
Palkka tulee tunteena
Jokaisen löydetyn sotavainajan takana on keskimäärin satoja, ellei tuhansia työtunteja.
Etsijät tekevät vapaaehtoistyötä: lähes yksinomaan omin kustannuksin, omin varustein ja omalla ajalla.
Monet heistä ovat eläköityneitä rajamiehiä. Yhteistä on paitsi maasto-osaaminen ja kiinnostus sotahistoriaan, myös kutsumus.
– Palkka on siinä, että vainajia löytyy ja heidät saadaan asiallisesti haudattua, sallalainen Leo Myllylä katsoo.
Bonuksena seuraa toistuva muistutus sodan hulluudesta.
20 vuoden aikana myös Leo Onkamo on nähnyt entisillä taistelupaikoilla "monenlaista kohtaloa".
– Tämän tästä tulee mieleen, että kunpa tulevat sukupolvet osaisivat elää toisin, tappelematta ja sotimatta.
Hänen etsintäuransa hätkähdyttävin tapaus on silti meidän ajaltamme.
Jatkosodan alussa 1941 puna-armeijan pommikone syöksyi Rovaniemen Kerojänkään ja katosi miehistöineen vuosikymmeniksi. Vuonna 1995 lappilainen miesjoukko nosti hylyn, ryösti sen ja hautasi kaksi koneen miehistöstä uudelleen – vietyään heiltä ensin kaiken.
Etsijät selvittivät johtolankoja vuosia, kunnes Onkamo löysi kesällä 2009 kaksi vainajaa Kerojängästä ja toimitti Venäjälle haudattavaksi.
Hylkyrosvoja ei saatu vastuuseen, eikä hylyn osia sen enempää kuin konetta lentänyttä luutnanttia ole löytynyt.
– Tapaus on sen verran karsea, että saisi ratketa lopullisesti, Onkamo sanoo.
Mutta vielä enemmän hän haluaisi löytää sotilaan, joka katsoo vanhasta valokuvasta.
Eno jäi sinne jonnekin
Punainen arkku on suljettu ja nostettu Sallan tullin tarkastushallista pakettiautoon.
Kohta se ajetaan Venäjälle ohi kunniavartioiden, joita seisoo molempien maiden rajalla. Sitten matka jatkuu Alakurttiin. Samaa reittiä he tulivatkin Suomeen lähes 80 vuotta sitten, silloin vihollisina valtaamaan Lappia.
Venäjän puolella odottaa myös Murmanskin television kuvausryhmä.
Suomalaiset etsijät muistavat takavuosilta, miten naapuri saattoi hakea vainajansa muovisäkeissä. Vladimir Putinin aikana palauttamisesta on tehty juhlallisempaa osana valtakoneiston propagandaa.
Ryhmä Kelsinkäinen odottaa yhteistyön auttavan löytämään lisää suomalaisia.
Syksyllä 2007 Leo Onkamo ja Pekka Heikkilä kantoivat tällä rajanylityspaikalla Suomen puolelle kaksi valkoista arkkua: Kelsinkäisessä kaatuneet sotamiehet Alpo Hirttiö ja Mauri Hiukka palasivat kotiin.
Onkamo muistaa hetken yhä elävästi.
– Arkku painoi käsissä enemmän kuin luiden verran.
Toista vainajista odotti sisko, joka sai veljensä Rovaniemen sankarihautaan yli 65 vuotta sodan päättymisen jälkeen.
Leo Onkamon äidille sitä hetkeä ei koskaan suotu.
Hänen veljensä Lauri Ollila oli juuri täyttänyt 21 vuotta kadotessaan viimeisenä sotakesänä 1944 Laatokan Karjalan Suojärvellä.
Leo Onkamo muistaa, miten tämän äiti toivoi loppuun asti, että poika palaisi vielä elävänä kotiin Pelkosenniemen Kairalaan.
– Oma äitinikin kantoi murhetta mielessään. Kun olin menossa etsintäreissulle vanhaan Sallaan, hän saattoi kimmahtaa: "Miksi sinne! Menisit Karjalaan hakemaan Lauria!"
Ajatus ei ole jättänyt Leo Onkamoa rauhaan.
– Jossain takaraivossa kolkuttelee, että otan joku päivä yhteyttä Karjalan etsintäryhmään ja pyydän päästä mukaan.
Sen hän on jo kuullut enonsa sotakaverilta, että Lauri Ollilan sotareissu olisi päättynyt poteron laidalla räjähtäneen kranaatin sirpaleeseen Vuontelen kylässä. Vihollinen painoi päälle kaikella raivollaan, eivätkä perääntyvät suomalaiset voineet pelastaa kuin omat nahkansa.
Leo Onkamo arvelee, että enon löytyminen vaatisi pienen ihmeen.
– Mutta minun pitää ainakin yrittää. Sen olen velkaa.