Beerfect
Eversti
Pohjustus:
http://maanpuolustus.net/threads/ta...ä-ta-parin-varusteet.1852/page-14#post-204196
(...ja vastaukset siitä alaspäin)
Loksahti haavi auki tuolla toisessa ketjussa kun väläyttelin mm. sotavankien laittamista haudankaivuutöihin. Sain niskoilleni soosoottelua, hyssyttelyä ja paheksuntaa. Melkein sotarikolliseksi leimattiin. Geneve sitä, Geneve tätä. Myönnän tosin että väläyttelin samalla myös PTSD:n aiheuttamista tarkoituksella, jota oikeastaan kadun jälkeenpäin. Mieltymykseni haavoittamiseen (tappamisen sijaan) tulkittiin virheellisesti jonkinlaiseksi tarkoitushakuiseksi sadismiksi. Voin luvata että kärsimyksen aiheuttaminen hyökkäävälle viholliselle ei ole ensisijainen tavoitteeni mutta siltä on mahdoton välttyä. Pitkän aikavälin tarkoituksenani on opettaa empatiaa ja saada vihollinen inhoamaan sotaa, sillä sotainho ja empatia ovat peruspalikoita kestävälle rauhalle. Vihollinen inhoaa sotaa, ja hän voi opettaa jälkipolvensa inhoamaan sotaa, vain jos hän jää eloon kertomaan siitä. Tiedostan samalla, että osa sotilaista on sellaisia, ettei heitä voi enää ikinä käännyttää rauhanhakuisuuteen, vaan he pitävät aiheuttamastaan kärsimyksestä ja tuhosta, ollen kyvyttömiä asettumaan uhrien asemaan (psykopaatit), tai sitten vaihtoehtoisesti he ovat täysin kyvykkäitä eläytymään kohteen asemaan ja tuottamaansa kauhuun, pitäen siitä (sadistit). Meidän olisi tehtävä kaikkemme, jotta huomaisimme nämä tapaukset normaaleista ihmisistä.
Tie rauhaan sodasta voi olla inhottava. En itsekään pidä sotavankien tarkoituksellisesta massakiinniottamisesta ajatuksena. Se on käytännössä vaikeaa toteuttaa ja vaikeaa ylläpitää. Mutta milloinkas sotilas tekisi mitään vain koska se on helppoa? Eikö se ole rakentavampaa yrittää napata vihollinen elävänä ja lähettää takaisin rakentavan puhuttelun jälkeen? En enää ehdota sotavankien tarpeetonta kaltoinkohtelua mutta jossain vaiheessa on voitava näyttää kaapatulle sotavangille tykinammuksen tappaman suomalaislapsen ruumis, ja kerrottava sotavangille lapsen elämästä ja tämän vanhemmista, sekä laitettava hänet vähintään kaivamaan kuoppa lapselle, jos ei kantamaan lapsen veristä ruumista kääreliinassa. Meidän puolestaan on oltava valmis näkemään miten kyseinen sotilas viskaa lapsen ruumiin huonostikaivettuun hautaan ja sylkäisee perään. Meidän on oltava valmis pidättämään välitön viha, ja asettelemaan ruumis nätisti kuoppaan. Minä haluan kohdella sotavankeja hyvin. Minä haluan kohdella heitä niin hyvin, että ne, keillä on ripauskin ihmisyyttä jäljellä, saataisiin lopulta lamaantumaan hiljaisiksi, miettimään valintojaan ja mentaliteettiaan. Jos se on mahdoton tehtävä, niin OK, annetaanko periksi ja tapetaanko kaikki sitten samantein? Niskalaukaukset antautuville sotilaillekin? Mitä hyvää on lähettää elävä vihollinen takaisin muuttumattomana, vai voidaanko olettaa, että sota itsessään olisi muuttanut jo häntä tarpeeksi parempaan suuntaan?
Miksi noudattaa vanhoja sopimuksia kun niitä voitaisiin KEHITTÄÄ? Sotatila on inhottava tila mutta se on myös ainutlaatuinen koekenttä ja tilaisuus yrittää luoda jotain hyvää. Kakasta ne kukatkin kasvavat. Minusta meidän pitäisi tarkistaa sotavankien kohteluohjeet, ja miettiä saataisiinko venäläiset sotavangit muuttumaan paremmiksi ihmisiksi humaanein menetelmin. Se on se mitä minä haen takaa. Älkää antako vaikean ryssävihani peittää todellisia tarkoitusperiäni.
Se mitä PR:ään tulee, eikö se olisi parempaa PR:ää Suomelle, jos me rikkoisimmekin Geneveä PAREMPAAN suuntaan? Kokeellisuus on tässä se vaikea avainsana. Geneven sopparia ei voida kehittää 2000-luvulla ilman 2000-luvun metodein suoritettuja kenttäkokeita. Me voimme maksimoida vihollistappiot mutta me voisimme yrittää myös maksimoida rautaisten tunteiden muokkaamiskyvyn niiden käydessä kuumimmillaan sodan aikana. Onko tunteita taottava kun ne käyvät kuumimmillaan? Puhuminen ei ole sotilaiden tehtävä sinänsä, vaan se on psykologien, tulkkien ja kukkahattujen leipälaji mutta sotilaita tarvitaan kiinniotossa ja ensiavussa ensimmäisinä. Oikeastaan, saattaisi se auttaakin jos saataisiin sotilas puhumaan vihollissotilaalle kunnon taistelun jälkeen mutta vain sillä ehdolla, että suomalaissotilas osaa pitää tilanteessa päänsä kylmänä, sanoi katkera ja nöyryytetty ryssä mitä tahansa. Se voi olla vaikeaa mutta milloinkas sotilas menisi siitä mistä aita on matalin... Vertauskuvallisesti: Ryssä ei saata muuttua voissa paistamalla mutta entä jos paistaminen on alunalkaenkin väärä keino?
En silti syytä ketään ajatuksen hylkäämisestä. Meitä ei ole koulutettu puhumaan taitavasti eikä ryssää ole koulutettu kuuntelemaan järkeä.
http://maanpuolustus.net/threads/ta...ä-ta-parin-varusteet.1852/page-14#post-204196
(...ja vastaukset siitä alaspäin)
Loksahti haavi auki tuolla toisessa ketjussa kun väläyttelin mm. sotavankien laittamista haudankaivuutöihin. Sain niskoilleni soosoottelua, hyssyttelyä ja paheksuntaa. Melkein sotarikolliseksi leimattiin. Geneve sitä, Geneve tätä. Myönnän tosin että väläyttelin samalla myös PTSD:n aiheuttamista tarkoituksella, jota oikeastaan kadun jälkeenpäin. Mieltymykseni haavoittamiseen (tappamisen sijaan) tulkittiin virheellisesti jonkinlaiseksi tarkoitushakuiseksi sadismiksi. Voin luvata että kärsimyksen aiheuttaminen hyökkäävälle viholliselle ei ole ensisijainen tavoitteeni mutta siltä on mahdoton välttyä. Pitkän aikavälin tarkoituksenani on opettaa empatiaa ja saada vihollinen inhoamaan sotaa, sillä sotainho ja empatia ovat peruspalikoita kestävälle rauhalle. Vihollinen inhoaa sotaa, ja hän voi opettaa jälkipolvensa inhoamaan sotaa, vain jos hän jää eloon kertomaan siitä. Tiedostan samalla, että osa sotilaista on sellaisia, ettei heitä voi enää ikinä käännyttää rauhanhakuisuuteen, vaan he pitävät aiheuttamastaan kärsimyksestä ja tuhosta, ollen kyvyttömiä asettumaan uhrien asemaan (psykopaatit), tai sitten vaihtoehtoisesti he ovat täysin kyvykkäitä eläytymään kohteen asemaan ja tuottamaansa kauhuun, pitäen siitä (sadistit). Meidän olisi tehtävä kaikkemme, jotta huomaisimme nämä tapaukset normaaleista ihmisistä.
Tie rauhaan sodasta voi olla inhottava. En itsekään pidä sotavankien tarkoituksellisesta massakiinniottamisesta ajatuksena. Se on käytännössä vaikeaa toteuttaa ja vaikeaa ylläpitää. Mutta milloinkas sotilas tekisi mitään vain koska se on helppoa? Eikö se ole rakentavampaa yrittää napata vihollinen elävänä ja lähettää takaisin rakentavan puhuttelun jälkeen? En enää ehdota sotavankien tarpeetonta kaltoinkohtelua mutta jossain vaiheessa on voitava näyttää kaapatulle sotavangille tykinammuksen tappaman suomalaislapsen ruumis, ja kerrottava sotavangille lapsen elämästä ja tämän vanhemmista, sekä laitettava hänet vähintään kaivamaan kuoppa lapselle, jos ei kantamaan lapsen veristä ruumista kääreliinassa. Meidän puolestaan on oltava valmis näkemään miten kyseinen sotilas viskaa lapsen ruumiin huonostikaivettuun hautaan ja sylkäisee perään. Meidän on oltava valmis pidättämään välitön viha, ja asettelemaan ruumis nätisti kuoppaan. Minä haluan kohdella sotavankeja hyvin. Minä haluan kohdella heitä niin hyvin, että ne, keillä on ripauskin ihmisyyttä jäljellä, saataisiin lopulta lamaantumaan hiljaisiksi, miettimään valintojaan ja mentaliteettiaan. Jos se on mahdoton tehtävä, niin OK, annetaanko periksi ja tapetaanko kaikki sitten samantein? Niskalaukaukset antautuville sotilaillekin? Mitä hyvää on lähettää elävä vihollinen takaisin muuttumattomana, vai voidaanko olettaa, että sota itsessään olisi muuttanut jo häntä tarpeeksi parempaan suuntaan?
Miksi noudattaa vanhoja sopimuksia kun niitä voitaisiin KEHITTÄÄ? Sotatila on inhottava tila mutta se on myös ainutlaatuinen koekenttä ja tilaisuus yrittää luoda jotain hyvää. Kakasta ne kukatkin kasvavat. Minusta meidän pitäisi tarkistaa sotavankien kohteluohjeet, ja miettiä saataisiinko venäläiset sotavangit muuttumaan paremmiksi ihmisiksi humaanein menetelmin. Se on se mitä minä haen takaa. Älkää antako vaikean ryssävihani peittää todellisia tarkoitusperiäni.
Se mitä PR:ään tulee, eikö se olisi parempaa PR:ää Suomelle, jos me rikkoisimmekin Geneveä PAREMPAAN suuntaan? Kokeellisuus on tässä se vaikea avainsana. Geneven sopparia ei voida kehittää 2000-luvulla ilman 2000-luvun metodein suoritettuja kenttäkokeita. Me voimme maksimoida vihollistappiot mutta me voisimme yrittää myös maksimoida rautaisten tunteiden muokkaamiskyvyn niiden käydessä kuumimmillaan sodan aikana. Onko tunteita taottava kun ne käyvät kuumimmillaan? Puhuminen ei ole sotilaiden tehtävä sinänsä, vaan se on psykologien, tulkkien ja kukkahattujen leipälaji mutta sotilaita tarvitaan kiinniotossa ja ensiavussa ensimmäisinä. Oikeastaan, saattaisi se auttaakin jos saataisiin sotilas puhumaan vihollissotilaalle kunnon taistelun jälkeen mutta vain sillä ehdolla, että suomalaissotilas osaa pitää tilanteessa päänsä kylmänä, sanoi katkera ja nöyryytetty ryssä mitä tahansa. Se voi olla vaikeaa mutta milloinkas sotilas menisi siitä mistä aita on matalin... Vertauskuvallisesti: Ryssä ei saata muuttua voissa paistamalla mutta entä jos paistaminen on alunalkaenkin väärä keino?
En silti syytä ketään ajatuksen hylkäämisestä. Meitä ei ole koulutettu puhumaan taitavasti eikä ryssää ole koulutettu kuuntelemaan järkeä.
