Copypastasin tänne kun atk-vammaisena en muuten osaa. Poliisien jaksamisesta ja kyrpiintymisestä nykytilanteeseenhan siinä:
Maailman paras poliisi horjuu
Pekka Juntti
05.10.2019 14:25
Kuva: Krista Kuusela
Tunnen ison joukon poliiseja. Osa heistä on sukulaisia, osa kavereita, osa hyvän päivän tuttuja tai työn puolesta jututtamiani. Viime vuosina heidän juttunsa ovat olleet tylyä kuultavaa.
Mitta alkaa olla täynnä. Poliisi väsyy eikä viihdy enää työssään.
Toisin oli vielä parikymmentä vuotta sitten. Poliisin työ oli silloinkin raskasta, mutta poliisit pitivät sitä arvossaan. He olivat kansan arvostamia ja kansainvälisten vertailujen kermaa millä tahansa mittarilla. Maailman parhaita, sanottiin.
– Eivät ole kauaa, tokaisi yksi poliisimies kesällä. Hän oli erittäin pettynyt työhönsä, johtamiseen, poliitikoihin ja turvapaikkapolitiikkaan, koko palettiin.
Hän sanoi olevansa valmis lähtemään poliisista koska tahansa.
Konstaapelin tarina on hämmentävän yleinen. Yksi jos toinenkin parhaassa työiässä oleva poliisi kertoo kuikuilevansa sivuilleen, löytyisikö elämästä jokin muu tapa elättää itsensä. Moni on sen jo löytänyt.
Poliisin rakennehallintouudistus PORA myllersi poliisihallinnon uuteen uskoon takavuosina. Poliisilaitoksia harvennettiin. Poliisien määrä on vähentynyt yhdeksässä vuodessa 800:lla ja nyt poliiseja on noin 7000. Asukaslukuun suhteutettuna määrä on ylivoimaisesti Euroopan alhaisin.
Vaikka Suomen poliisi on edelleen tehokas ja ahkera, joku raja on nyt tullut vastaan. Päivittäistutkinnassa juttuja nakellaan mappi Ö:hön surutta. Yhden poliisin pöydällä voi olla toista sataa avointa juttua.
Eräs poliisi kertoi poliisijohtajan neuvoneen alaisilleen, ettei tutkinnan laatu ole niin tärkeää, valmistuneiden juttujen määrä ratkaisee. Jos tarina on tosi, kyse on paitsi vääryydestä rikoksen uhriksi joutunutta kansalaista kohtaan, myös vatipäisestä johtamisesta, jolla tapetaan alaisten loppukin motivaatio.
Poliisit tajuavat varsin hyvin, että kansalainen joutuu poliisin pakeille rikoksen uhrina tavallisesti vain kerran elämässään. Siksi he haluaisivat palvella ihmistä parhaansa mukaan. Nyt se ei onnistu.
Kenttäpoliisin stressitasoja voi vain aavistella, kun hän paahtaa tunnin pikataipaleen keikalle syrjäpitäjään, josta oma partio on viety pois tai kun hän joutuu sivuuttamaan kiirettömämmän keikan kiireellisempien tieltä tietäen, että siellä se yksi kansalainen odottaa, että poliisi joskus saapuisi.
Poliisin ongelmat näkyvät jo työyhteisössä. Uutiset kertovat vakavista työilmapiiriongelmista, kiusaamisista. Eikä kaikkia kupruja todellakaan vuodeta ulos. Maailman paras horjuu ja hoippuu.
Kysyin erään kriittisen keskustelun päätteeksi yhdeltä poliisilta, onko nyt niin, että poliisien laajasti kritisoima PORA alkaa viimein tehota.
– Todellakin, naurahti poliisimies. Hänkin oli jättämänsä työnsä heti, kun uusi ura urkenee.
Jos kuulemani tunnelmat heijastelevat yhtään laajempaa kuvaa, korjausliikkeillä alkaa olla hoppu. Mätää poliisia me viimeiseksi kaipaamme.
Kirjoittaja on tomittaja.