Suomalaisen väkivallan historia
Ihminen on väkivaltaan taipuvainen olento, mutta väkivallan määrä yhteiskunnassa on vaihdellut rajusti. Syitä on etsitty alkoholista lyijybensiiniin ja aborttilainsäädännöstä sotien läheisyyteen. Tämä pitkä historiajuttu kertoo, millaiset tekijät ovat vaikuttaneet väkivallan yleisyyteen Suomessa. Onko pitkään jatkunut hyvä kehitys päättymässä?
Pekka Vahvanen
25.6.2023 6:30
Tilaajille
Ihminen on väkivaltainen otus. Mielemme on täynnä väkivaltaisia ajatuksia. Tutkimusten mukaan suurin osa ihmisistä on joskus jopa fantasioinut toisen ihmisen surmaamisesta.
Mutta miltei kaikkia murhafantasioijia yhdistää kuitenkin yksi asia: he eivät toteuta vastenmielisiä haaveitaan.
Evoluution muovaamana ihminen on oppinut käyttämään väkivaltaa, koska tietyissä tilanteissa se on ollut selviytymisen kannalta välttämätöntä. Modernit yhteiskunnat on kuitenkin pyritty rakentamaan niin, että väkivalta ei kannattaisi. Välillä tässä on onnistuttu huonommin, ja silloin väkivalta on lisääntynyt. Mutta välillä on onnistuttu hyvin, ja väkivalta on vähentynyt.
Suomalaisen väkivaltarikollisuuden kehityksestä löytyy tutkimustietoa satojen vuosien ajalta. Parin viime vuosisadan ajalta on havaittavissa kolme väkivaltarikospiikkiä, joista suurin oli 1900-luvun alussa.
Millaiset yhteiskunnalliset tekijät ovat historian saatossa vaikuttaneet väkivallan yleisyyteen Suomessa?
Yksi merkittävimmistä muutoksista Euroopan historiassa alkoi keskiajalla ja huipentui 1600-luvulla. Niin sanottu oikeudellinen vallankumous vähensi tuolloin väkivaltaa merkittävästi.
1600-luvulla myös Ruotsin kruunu voimisti valtaansa Suomessa. Valtion väkivaltamonopoli kehittyi merkittävästi; rankaisuvalta keskitettiin valtiolliselle oikeuslaitokselle. Hovioikeuksien perustaminen teki oikeudenkäytöstä ennustettavampaa, ja valtion instituutioihin alettiin luottaa aiempaa enemmän.
”Yksittäisten ihmisten tarve ratkoa maariitojaan ja kunniakiistojaan väkivalloin väheni, kun oikeuslaitos pystyi ratkomaan konflikteja paikallisista valtasuhteista riippumatta”, kertoo historioitsija
Anu Koskivirta Jyväskylän yliopistosta.
Koskivirran mukaan 1600-luku oli ihmisille raskasta aikaa suurvaltasotien ja ankaran verotuksen takia, mutta vuosisadan alkupuolella luotujen valtion instituutioiden ansiosta asukkaiden oikeusturva kuitenkin lisääntyi.
Rikoksista alettiin langettaa meidän aikamme näkökulmasta raakoja, Mooseksen kirjojen innoittamia rangaistuksia. Päänsä saattoi menettää pyövelin kirveen alla paitsi taposta ja murhasta, myös esimerkiksi aviorikoksesta, noituudesta, ryöstöstä ja eläimeen sekaantumisesta.
Saksalaissosiologi
Norbert Eliasin esittämän teorian mukaan yhtä aikaa oikeudellisen vallankumouksen kanssa tapahtui muutos myös huomattavasti yksityisemmässä tilassa: ihmisen psyykessä. Valtion kontrollin lisääntymisen seurauksena ihmiset alkoivat sisäistää käsityksiä sivilisoituneesta käytöksestä.
Tavat kehittyivät, ja itsekurista tuli aikaisempaa tärkeämpi psyyken mekanismi.
”Ihmisten piti alkaa hillitsemään väkivaltaisia impulssejaan pysyäkseen yhteiskunnan täysivaltaisina jäseninä”, Koskivirta kertoo.
Väkivaltaista käytöstä ei hyväksytty niin kuin aikaisemmin. Asenteet muuttuivat ensin ylemmissä yhteiskuntaryhmissä, sitten pikkuhiljaa alemmissa. Väkivalta alettiin mieltää ensisijaisesti alaluokan ongelmaksi. Sukujen välinen verikosto oli jo aikaisemmin jäänyt pois muodista, mutta varhaismodernilla ajalla esimerkiksi kaksintaisteluihin alettiin suhtautua ankaran kielteisesti. Varhaismodernin ajan henkirikostilastot eivät ole yhtä luotettavia kuin 2000-luvun luvut, mutta melko paljon henkirikosten tasosta tiedetään.
Kriminologit mittaavat henkirikosten määrää vuoden aikana suhteutettuna 100 000 ihmiseen. Tutkija
Mona Rautelin on käynyt läpi Pohjanmaan ja Pohjois-Karjalan henkirikokset vuosilta 1640–1699. Hän on laskenut, että tuolloin tehtiin 3,7 henkirikosta 100 000 ihmistä kohti vuodessa.
1500-luvun alkupuolella henkirikoksia tehtiin paikoitellen huomattavasti enemmän, joskin maakuntien välinen ero oli suuri. Emeritusprofessori
Heikki Ylikankaan tutkimusten mukaan esimerkiksi Hämeessä ja Satakunnassa henkirikollisuuden taso oli jopa yli 20 uhria 100 000 ihmistä kohti vuodessa. Toisaalta samaan aikaan Varsinais-Suomessa henkirikollisuuden taso oli 3–6.
Vertailun vuoksi: 2000-luvun Suomessa ja läntisessä Euroopassa sama luku on ollut yleisesti yhden ja kahden välillä. Yhdysvalloissa se on nykyisin 6,5. Vuoden 2017 tietojen mukaan korkein henkirikollisuustaso maailmassa oli El Salvadorissa, noin 62.
Ruislyhteet vieneellä torppari Konttisella kävi huono tuuri.
Verityö sai alkunsa siitä, kun torppari
Olli Konttinen anasti 870 ruislyhdettä Pärnäsen pellon puolelta.
Matti Pärnänen päätti kohdata ongelman silmästä silmään ja meni valittamaan ruislyhderyöstöstä. Torppari Konttinen puolusti omaa ja isäntänsä etua kiihkeästi. Hän suuttui Pärnäselle pahemman kerran ja pikaistuksissaan keihästi tämän heinäseipäällä. Pärnänen kuoli verenvuotoon.
Riidan syy oli vanha epäselvyys siitä, kenelle peltojen sadot kuuluivat. Elettiin vuotta 1785 Kerimäellä Etelä-Savossa, Venäjän ja Ruotsin valtakuntien rajamailla. Itäisessä Suomessa maanomistusoikeudet olivat 1700-luvun loppupuolella ja 1800-luvun alussa hyvin sekavat. Ruotsin ja Venäjän vuonna 1743 allekirjoittaman Turun rauhansopimuksen mukaan viljelijät säilyttivät oikeuden käyttää rajan taakse jääneiden peltojensa antimia hyväkseen. Kiistat peltojen käyttöoikeuksista lisäsivät väkivaltarikollisuutta alueella merkittävästi.
”Toinen syy oli rangaistusjärjestelmän yleinen tehottomuus”, Anu Koskivirta kertoo.
Syyllisiä ei usein saatu tuomittua, ja vankiloista karkasi paljon väkeä. Kun oikeutta ei saanut valtion määräämänä, sitä haettiin oman käden kautta.
Osassa Kerimäkeä kummankaan maan laki ei ulottunut kaikkiin alamaisiin, mutta ruislyhteet vieneellä Olli Konttisella kävi huono tuuri: hänen tapauksensa käsiteltiin sekä ruotsalaisessa että venäläisessä alioikeudessa. Konttinen tuomittiin kuolemaan, ja hänet teloitettiin Kesälahdella.
Järjestysvallan ongelmista kärsittiin myös 1800-luvulla Etelä-Pohjanmaalla. Tuon ajan puukkojunkkariväkivallan vaikutus valtakunnallisiin henkirikostilastoihin oli 1700-luvun lopun Itä-Suomea suurempi.
Suomen henkirikollisuustaso oli 1800-luvulla noin kolme surmattua 100 000 ihmistä kohti. Vaasan läänissä, johon Etelä-Pohjanmaa tuolloin kuului, se oli noin 7.
Yhtenä puukkojunkkariväkivallan selittäjänä on pidetty niin sanottua alenevaa säätykiertoa. Etelä-Pohjanmaalla väestö kasvoi nopeasti 1800-luvulla. Ongelmia tuli, kun talouskasvu ei enää pysynyt mukana.
”Syntyi pettymyksen patouma, joka purkautui väkivaltaa ihannoivana alakulttuurina.”
Monet talollisten nuoremmat pojat joutuivat kokemaan, kuinka heidän sosiaalisen statuksensa laski, kertoo
Miikka Vuorela, joka on yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa. Hän on erikoistunut juuri historialliseen kriminologiaan.
”Nuoret turhautuivat siihen, että maa, joka näytti olevan täynnä toivoa, tulevaisuutta ja vaurautta, ei enää heidän aikuistuessaan vastannut odotuksia. Tästä syntyi pettymyksen patouma, joka purkautui maskuliinisuutta, väkivaltaa ja riskejä ihannoivana elämäntapana ja alakulttuurina”, Vuorela sanoo.
Heikki Ylikangas on kirjoittanut puukkojunkkareiden tavallisesta tarinasta näin: ”Kaikki alkoi juopottelulla, hillittömällä viinankäytöllä, joka aluksi keskittyi viikonvaihteeseen, mutta valtasi sitten alaa arkiselta työnteolta. Viinan jälkeen tulivat järjestyshäiriöt, ilkivalta ja tappelut sekä heti perään vähäisemmät omaisuusrikokset ja rauhanloukkaukset. Terrori nousi väkivallan saattomieheksi ja vapautti häjyt oikeudellisilta sanktioilta.”
Lähes puolet Pohjanmaalla tuona aikana tehdyistä henkirikoksista jäi selvittämättä. Puoliviralliset sosiaalisen kontrollin järjestelmät eivät onnistuneet, ja viranomaiskoneisto oli täysin riittämätön.
Tilanne alkoi korjautua, kun Pohjanmaalle tuotiin uusia nimismiehiä ja poliiseja. Kontrollin vahvistaminen johti siihen, että puukkojunkkarien isoja nimiä alettiin tuomita ja vangita. Kansanlaulussa kerrotaan ”Kauhavan rumasta vallesmannista”
Adolf Hägglundista, joka oli vangitsemassa tunnettuja häjyjä,
Antti Isotaloa ja
Antti Rannanjärveä.
Kontrollin vahvistumisen lisäksi uudet taloudelliset mahdollisuudet vähensivät Etelä-Pohjanmaan väkivaltaongelmaa. Rautatie tuli Etelä-Pohjanmaalle 1880-luvulla ja vei nuoria miehiä tehdasammatteihin etelään. Jotkut lähtivät Amerikkaan. Puukkojunkkariajan katsotaan kestäneen Etelä-Pohjanmaalla noin vuodet 1790–1885.
Kuva: Tuomas Kärkkäinen
Aamuyöllä 5. elokuuta 1924 olympiavoittaja
Ville Ritola löysi autonkuljettajansa
Paavo Allosen kanssa hirvittävän yllätyksen. Huviajelulla Tampereen lähellä Messukylässä ollut kaksikko kiinnitti huomiota henkilöautoon, joka oli törmännyt sähköpylvääseen.
Autosta löytyi kaksi kuoliaaksi ammuttua miestä,
Selinin veljekset Isak ja
Frans. Rikostutkinnassaan poliisi teki alkeellisia virheitä. Ruumiit esimerkiksi siirrettiin ennen kuin rikospaikkaa oli ehditty tutkia kunnolla. Murha jäi pitkäksi aikaa ratkaisematta. Vasta vuonna 1929 eräs nainen kertoi poliisille tavanneensa Orimattilasta kotoisin olleen
Yrjö Lintupään, joka oli pirtupäissään kehuskellut tehneensä murhat. Poliisin kuulusteluissa Lintupää aluksi kielsi syyllisyytensä mutta lopulta tunnusti molemmat murhat.
Aamulehti kirjoitti 22. syyskuuta 1929: ”Tunnustuksen hän teki vapaaehtoisesti, ilman pakotusta, ja tapahtui se itkien murtuneessa mielentilassa.”
Vuosia 1905–1932 on kuvailtu väkivallan hyökyaalloksi.
Lintupää oli palvellut Viron vapaussodassa (1918–1920) suomalaisessa komppaniassa. Lintupää kertoi, että ampuessaan Selinit hän oli nähnyt harhoja sotakokemuksiinsa perustuen: hän oli kuvitellut olevansa sodassa ja näkevänsä vihollisia.
Lintupää teki murhat alkoholin vaikutuksen alaisena. Lääkäri kuvasi lausunnossaan Lintupään tilaa ”patologiseksi humalaksi”. Kangasalan välikäräjillä Lintupää todettiin syyntakeettomaksi. Kuritushuoneen sijaan häntä pidettiin mielisairaalassa lokakuuhun 1934. Vapautumisensa jälkeen Lintupää ehti muun muassa taistella talvisodassa.
Edesmennyt kriminologi
Martti Lehti kuvasi väitöskirjassaan vuosia 1905–1932 ”väkivallan hyökyaalloksi”. Silloin henkirikollisuustaso oli Suomessa korkeimmillaan 1500-luvun jälkeen. Vaikka vuoden 1932 jälkeen henkirikosten määrä laski, se pysyi kuitenkin huomattavasti tavallista korkeammalla tasolla aina jatkosodan jälkeiseen aikaan saakka.
Messukylän murhassa tiivistyy kaksi väkivaltapiikkiä edesauttanutta asiaa: kieltolaki ja sodan siviilielämälle langettama varjo.
Kieltolaki tuli voimaan vuonna 1919. Laki kääntyi pian alkuperäistä tarkoitustaan vastaan, sillä alkoholin kulutuksen arvioidaan nousseen sen voimassaoloaikana. Lisäksi kieltolakivuosina kulutettu alkoholi oli tavallista voimakkaampaa: oluen sijaan juotiin paloviinaa. Kriminologian yliopistonlehtorin Miikka Vuorelan mukaan kieltolain merkitys väkivallan lisääjänä oli huomattava.
”Suomen korkeimman henkirikollisuuden kausi päättyi käytännössä kieltolain kumoamiseen vuonna 1932. Silloin loppui alkoholiin liittyvä rikollinen alakulttuuri ja väkevien alkoholijuomien kulutus väheni. Parissa vuodessa henkirikollisuus väheni lähes puolella.”
Sota usein raaistaa siihen osallistuneita ja altistaa väkivallalle siviilissäkin – kuten tulee esiin Lintupään tapauksesta.
Mutta sodalla on myös vahva esimerkkivaikutus. Martti Lehti teki tutkimuksissaan yllättävältä tuntuvan havainnon: henkirikollisuus ei lisääntynyt eniten niiden miesten keskuudessa, jotka olivat itse kokeneet sodan, vaan heidän veljiensä ja poikiensa keskuudessa.
”Syntyy helposti väkivaltaa ihannoiva kulttuuri. Sodan vaikutuksesta väkivalta nähdään helpommin tavaksi ratkaista myös yksityiselämän ongelmia”, Miikka Vuorela sanoo.
Vuosisadan alkupuolella henkirikostasoa nosti myös se, että sisällissodan jälkeen liikkeellä oli paljon ampuma-aseita. Sellaiset rikokset, jotka olisivat tavallisesti olleet ehkä törkeitä pahoinpitelyjä, muuttuivat nyt herkästi tapoiksi tai murhiksi, koska aseistus oli järeämpää – nyrkkien tai puukon tilalla oli käsiase tai kivääri.
Väkivallan hyökyaallossa suuri osa teoista selittyi myös poliittisella radikalisoitumisella. Lähtölaukauksen antoi vuoden 1905 suurlakko ja kenraalikuvernööri
Nikolai Bobrikovin murha. Poliittinen radikalisoituminen huipentui vuoden 1918 sisällissotaan, jossa kuoli kaikkiaan noin 38 000 ihmistä. Henkirikostilastojen mukaan Suomessa tehtiin samana vuonna yli 1 800 henkirikosta.
”On kuitenkin hyvin vaikeaa arvioida, ketkä näistä olivat sisällissodan aikana teloitettuja ja ketkä henkirikoksen uhreja”, Vuorela kertoo. ”Siksi vuotta 1918 ei tavallisesti oteta lainkaan henkirikostilastoihin mukaan.”
Ilman sisällissotaakin itsenäisyyden alkuaika oli poikkeuksellisen väkivaltaista. Henkirikollisuuden taso oli 1920-luvulla yleisesti yli kahdeksan uhria 100 000 ihmistä kohti vuodessa.
Heinäkuun 11. päivänä vuonna 1971 23-vuotias
Salme Metsänikula lähti kotiseudultaan Anjalasta opiskelupaikalleen Turkuun. Bussi vei Korialle saakka. Hän sanoi äidilleen liftaavansa loppumatkan. Mutta Salme ei koskaan päässyt Turkuun asti.
Kuukautta myöhemmin 17-vuotiaat
Ritva Raijas ja
Pirjo Laiho lähtivät Helsingin Pitäjänmäeltä Hyvinkäälle. Heidän oli tarkoitus mennä tätinsä luokse liftaamalla. Hekään eivät päässeet perille, ja heistä julkaistiin pian katoamisilmoitus.
Elokuun lopussa sienestämässä ollut perhe löysi Inkoon Degerbyn metsästä muovipressuun käärityn ruumiin. Se osoittautui Metsänikulan ruumiiksi. Muutamaa päivää myöhemmin hyvinkääläiseltä hiekkakuopalta löydettiin Raijaksen ja Laihon ruumiit.
Tutkimuksissa Raijaksen ja Laihon kuolinsyyksi todettiin häkämyrkytys. Poliisi löysi uhreille kuuluneista tavaroista vieraan sormenjäljen. Se yhdistettiin 41-vuotiaaseen kaivinkoneenkuljettajaan
Ensio Koivuseen, joka oli aikaisemminkin ottanut liftareita kyytiin. Syyttäjän mukaan Koivunen oli ohjannut letkulla autonsa pakokaasut takakontin kautta matkustamoon uhrien ollessa autossa.
Tapaus eteni korkeimpaan oikeuteen, jossa Koivunen tuomittiin 25 vuoden kuritushuonerangaistukseen kolmesta vapauden riistämisestä, törkeästä pahoinpitelystä, törkeästä kuolemantuottamuksesta sekä yhdestä väkisinmakaamisesta.
Viimeisin merkittävä väkivaltarikollisuuden nousu tapahtui 1960-luvun lopusta 1990-luvun alkuun. Yhtenä selityksenä on pidetty kulttuurin muutosta: alkoi individualismin aikakausi. Itsensä toteuttaminen nousi keskeiseksi hyvässä ja pahassa. Oma vapaus oli tärkeämpää kuin yhteiskunnan pidäkkeet.
Mutta ehkä suurin syy väkivallan nousulle oli vanha tuttu, kuningas alkoholi. Vuonna 1969 keskioluen myyntiä vapautettiin, mikä vaikutti merkittävästi väkivallan lisääntymiseen. Suomessa alkoholi näyttelee poikkeuksellisen suurta roolia väkivaltarikollisuudessa. Henkirikoksista noin 80 prosenttia tehdään päihtyneenä. Meillä alkoholin kulutuksen nousut ja laskut korreloivat erittäin voimakkaasti väkivaltarikollisuuden nousuihin ja laskuihin.
Missään verrokkimaassa alkoholi ei selitä väkivaltaa läheskään yhtä hyvin.
”Ruotsalainen saattaa juoda joka päivä lasin viiniä, kun taas suomalainen juo pullon Koskenkorvaa kerran viikossa. Tämä epäterve juomakulttuuri yhdistettynä ilmeisesti geneettiseen taipumukseen humalaiselle häiriökäyttäytymiselle johtaa siihen, että alkoholi on meille iso ongelma”, Miikka Vuorela sanoo.
Henkirikosten lisäksi pahoinpitelyrikokset lisääntyivät merkittävästi 1970-luvun mittaan. Osittain pahoinpitelyiden lisääntyminen selittynee niiden kirjaamisella. Kun aikaisempaa suurempi osa pahoinpitelyistä tapahtui baareissa ja ravintoloissa, ne päätyivät helpommin poliisin tietoon.
Vaikka henkirikoksissa on viime vuosikymmeninä tapahtunut pääosin merkittävää vähenemistä, poliisin tietoon tulleet pahoinpitelyt ovat lisääntyneet viime vuosiin asti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että pahoinpitelyjä tapahtuisi aikaisempaa enemmän.
Poliisin tietoon tulleiden rikosten määrän kasvu voi olla hyväkin asia.
Tämä tiedetään niin sanottujen uhritutkimusten ansiosta. Niitä alettiin tehdä Suomessa 1980-luvulla. Näiden anonyymien kyselyiden tarkoituksena on selvittää juuri todellista rikollisuuden tasoa esimerkiksi pahoinpitelyiden ja seksuaalirikosten osalta. Suuri osa näistä rikoksista ei nimittäin koskaan päädy rikosilmoituksiksi ja poliisin tilastoihin. Pahoinpitelyistä peräti noin 90 prosenttia ei päädy poliisin tietoon.
Viime vuosikymmeninä pahoinpitelyjen tapaan seksuaalirikoksista tehtyjen rikosilmoitusten määrä on lisääntynyt melko tasaisesti. Uhritutkimukset kuitenkin näyttävät paremman todellisuuden: pahoinpitely- ja seksuaalirikokset eivät ole lisääntyneet 1980-luvulta tähän päivään.
”Poliisin tietoon tulleiden rikosten määrän kasvu on hyvä asia, kunhan uhrikokemukset eivät lisäänny. Silloin suurempi osa tapahtuneista rikoksista tulee viranomaisten tietoon ja tekijät joutuvat useammin vastuuseen”, Miikka Vuorela sanoo.
Monessa länsimaassa on todistettu samankaltaista kehitystä: kun yhteiskunnat muuttuvat turvallisemmiksi, aikaisempaa lievempiä tekoja aletaan pitää väkivaltana tai rikoksina. Sama pätee sekä pahoinpitelyihin että seksuaalirikoksiin.
Ja erityisesti näin on sellaisissa väkivaltarikoksissa, jotka tapahtuvat kodeissa, kertoo parisuhdeväkivaltaa väitöskirjassaan tutkiva
Maiju Tanskanen kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutista.
”Historiallisesti parisuhdeväkivalta on hyvin pitkään ymmärretty rikosasian sijaan yksilöiden ja perheiden yksityiselämän piiriin kuuluvaksi.”
Viimeaikaisten tutkimusten mukaan noin 22 prosenttia fyysistä parisuhdeväkivaltaa elämänsä aikana kokeneista naisista on ilmoittanut asiasta poliisille, miehistä vain seitsemän prosenttia.
Lainsäädännön muutoksilla on viime vuosikymmeninä yritetty lisätä väkivallan päätymistä oikeusprosessiin. Esimerkiksi yksityisasunnoissa tapahtuvat pahoinpitelyt ja lähisuhteissa tapahtuvat lievät pahoinpitelyt ovat tulleet yleisen syytteen alaisiksi rikoksiksi vasta tämän vuosituhannen aikana. Kansainvälisten tutkimusten mukaan Suomessa ja muissa Pohjoismaissa naiset kokevat parisuhdeväkivaltaa enemmän kuin EU-maissa keskimäärin.
”Mielestäni on aika kiistanalaista, kuinka paljon tämä heijastelee vain suurempaa alttiutta tunnistaa väkivaltaa ja miten paljon kyse on todellisista eroista parisuhdeväkivallan esiintyvyydessä”, Maiju Tanskanen sanoo.
Joka tapauksessa tutkimukset antavat viitteitä siitä, että varsinkin naisiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan määrä olisi vähentynyt viime vuosikymmeninä.
Tanskanen uskoo, että kyse saattaa olla ennen muuta kahdesta asiasta: asenneilmapiiri on muuttunut huomattavasti tuomitsevammaksi parisuhdeväkivallan tekijöitä kohtaan. Negatiivisia sosiaalisia reaktioita pelätään enemmän. Mahdollisesti myös alempi kynnys avioerolle saattaa olla vaikuttanut parisuhdeväkivaltaa vähentävästi, Tanskanen arvelee.
Kuva: Tuomas Kärkkäinen
Viime vuosikymmeninä länsimaissa on ihmetelty juuri näitä hyviä uutisia: väkivaltarikollisuuden määrä on lähes kaikkialla vähentynyt 1990-luvun puolivälistä lähtien.
Henkirikoksissa muutos on ollut merkittävin. Kriminologit ovat esittäneet useita selitysmalleja tapahtuneelle. Ensinnäkin Suomessa alkoholinkulutus on vähentynyt, joten sillä lienee oma merkittävä osuutensa.
Kehitys- ja käyttäytymishäiriöitä aiheuttava lyijy poistettiin polttoaineista Euroopassa 1990-luvulla, mikä johti lyijylle altistumisen vähenemiseen. Jotkut tutkijat uskovat, että tämä ympäristö- ja terveysteko vähensi myös väkivaltaa.
Väkivaltaa on saattanut hillitä myös lisääntynyt valvonta; kameroita on kaikkialla ja vartijoitakin aikaisempaa enemmän.
Yhdysvalloissa osa tutkijoista pitää todennäköisenä, että vankien määrän dramaattinen lisääntyminen maassa on osaltaan vähentänyt rikollisuutta. Vakavia rikoksia tekee lopulta melko pieni osa populaatiosta, ja kun suuri osa vaarallisista rikollisista on vankilassa, rikollisuuden määrä vähenee, argumentti kuuluu. Suomessa väkivaltarikollisuus on kuitenkin laskenut 2000-luvulla myös aikoina, joina vankien määrä on vähentynyt.
Yhden paljon huomiota saaneen teorian ovat esittäneet taloustieteilijä
Steven Levitt ja toimittaja
Stephen Dubner. Tämän selitysmallin mukaan abortin laillistaminen 1970-luvulla olisi johtanut siihen, että vaikeisiin olosuhteisiin on syntynyt 1990-luvulta lähtien vähemmän sellaisia epätoivottuja lapsia, joiden riski päätyä rikollisille poluille olisi ollut tavallista suurempi.
Näyttää kuitenkin siltä, että haavoittuvimmassa asemassa olevat äidit eivät usein turvaudu aborttiin. Itse asiassa esimerkiksi köyhille, yksinhuoltajille ja etnisille vähemmistöille on syntynyt keskimäärin enemmän lapsia abortin laillistamisen jälkeen kuin ennen sitä – ainakin Yhdysvalloissa.
Väestön ikääntyminen voi myös hieman selittää väkivallan vähenemistä. Väkivaltarikollisuus on tavallisesti nuorten miesten laji. Tähän vaikuttaa esimerkiksi aivojen otsalohkojen hidas kehitys. Otsalohkot vastaavat ihmisen käyttäytymisen kontrollista, ja ne kypsyvät aina 25 vuoden ikään saakka.
Lisäksi monet kriminologit korostavat, että evoluutio on suosinut sellaisia miehiä, jotka ovat olleet nuorena valmiita ottamaan isoja riskejä ja käyttäytymään aggressiivisesti. Mutt–a toisaalta evoluutio on yhtä lailla suosinut sitä, että ennen kolmeakymmentä ikävuotta miehet ovat rauhoittuneet perheenisiksi, jotka ovat pitäneet huolta lapsistaan.
Nuorten miesten aggressiivisuuden ilmenemismuotoja on kuitenkin karsinut viime vuosina tapahtunut kulttuurinen muutos.
”Nuorten arjen rakenne on muuttunut. Kotona vietetty aika on lisääntynyt esimerkiksi sosiaalisen median ja älylaitteiden seurauksena”, kertoo kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin tutkijatohtori
Markus Kaakinen.
Samalla on vähentynyt hengailu eli nuorten kokoontuminen valvomattomiin tilanteisiin, joissa ei ole varsinaista tekemistä. Ja hengailu voi altistaa väkivallalle.
”Juuri tällaisissa tilanteissa nuorten riski käyttää alkoholia on korkeampi, ja siellä on läsnä useampia rikollisesti käyttäytyviä nuoria. Siksi nämä tilanteet altistavat myös muita rikolliselle käyttäytymiselle”, Kaakinen sanoo.
Eli vaikka älylaitteiden runsas käyttö saattaa toisaalta vähentää empatiakykyä, laitteet usein pitävät nuoret poissa tilanteista, joissa empatian puute kanavoituisi väkivallaksi.
”Mitä luottavaisemmin ihmiset suhtautuvat tulevaisuuteen, sitä vähemmän he tekevät rikoksia.”
Miikka Vuorela kuitenkin pelkää, että väkivaltarikollisuuden hyvä trendi on kääntymässä pahoille teille. Vuonna 2020 henkirikosten määrä Suomessa oli lähes 20 prosentin kasvussa, mutta kyse voi olla myös satunnaisvaihtelusta. Vuorela korostaa, että nuorilla on ollut murehdittavana koronakriisiä ja taloudellisten näkymien heikkenemistä. Ja vaikka alkoholin kulutus on nuorten keskuudessa vähentynyt, pienellä ryhmällä kovien huumeiden käyttö on lisääntynyt.
Suurimmaksi uhkaksi Vuorela nostaa nuorten näköalattomuuden.
”Mitä luottavaisemmin ihmiset suhtautuvat tulevaisuuteen, sitä vähemmän he tekevät rikoksia. Kyse on yksinkertaisesta talousmatematiikasta, jota meistä jokainen osaa päässään tehdä.”
”Jos tulevaisuus näyttää hyvältä ja elinikä pitkältä, ihmiset ovat yleensä haluttomia ottamaan riskejä. Sen sijaan jos tulevaisuus näyttää toivottomalta, riskien ottaminen lisääntyy”, Vuorela sanoo.
Nuorten väkivaltaa tutkiva Markus Kaakinen on osittain samoilla linjoilla.
”Joskus meillä tutkijoilla ja aikalaiskommentoijilla voi kuitenkin olla taipumusta liioitella juuri senhetkisiä kriisejä. Lähihistoriassa on esimerkkejä kriiseistä – kuten eurokriisi ja siitä seurannut nuorten työttömyyden lisääntyminen – jotka eivät ole suoraan näkyneet nuorten väkivaltarikollisuuden tasossa.”
Kyselytutkimusten mukaan nuorten keskuudessa väkivalta on viimeisen vuosikymmenen aikana pääsääntöisesti vähentynyt.
Nyt positiivinen kehitys saattaa olla pysähtymässä, mutta aika näyttää, kääntyykö väkivaltarikollisuus uudestaan nousuun, Markus Kaakinen sanoo.
