Jari Tervo saa luun kurkkuunsa ihan valtamediassa. Tämä ja Nergin ulostulo samana päivänä? Jo on aikoihin eletty.
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016092422365999_uu.shtml
Näkökulma: Poliitikko Jari Tervo puhuu puutaheinää
Sunnuntai 25.9.2016 klo 06.17
Jari Tervo ratsastaa inkeriläisten kärsimyksellä. Hän on aikamme satusetä Topelius, rusikoi Iltalehden toimittaja Olli Ainola.
- Kirjailija Tervossa on aineksia Suomen Kiplingiksi. Väkisin pitää löytää meillekin valkoisen miehen taakkaa. Hän on ainakin aikamme Topelius ja jatkaa satusetien pitkää perinnettä, kirjoittaa Olli Ainola. (EVE TEIVAINEN)
Kirjailija
Jari Tervo käskee meitä suomalaisia häpeämään, sillä olemme hänen mielestään lianneet itsemme kansanmurhan verellä.
Tervon väittämä rikos tapahtui kolmessa vaiheessa.
Rikos alkoi keskellä sotaa 1943, kun Suomi ja Saksa siirsivät Leningradin alueella asuneita inkeriläisiä Viron kautta Suomeen. Rikos jatkui sodan jälkeen 1944. Silloin Suomi käynnisti inkeriläisten palauttamisen Neuvostoliittoon. Rikoksen kolmas osa käynnistyi kylmän sodan päättyessä 1990, kun Suomi avasi ovet inkeriläisille ja otti heidät Suomen kansalaisiksi.
Siirtelyiden jälkeen yhtenäistä inkeriläistä kansaa ei enää ole olemassakaan.
Tervo väittää, että inkeriläisille tehtiin "nykyaikainen, onnistunut kansanmurha".
Suomi karkotti heimolaisiaan Neuvostoliittoon, Tervo kertoi Ylen haastattelussa. Yhteisön hajottaminen viimeistelee kansanmurhan, hän sanoi
Helsingin Sanomissa tarkoittaen paluumuuttoa Suomeen 1990-luvulla.
Suomi on Tervon syytteiden valossa kansallissosialistisen Saksan sekä Neuvostoliitto-Venäjän rinnalla kanssasyyllinen rikoksista pahimpaan, rikokseen ihmiskuntaa vastaan. Tervo väittää, että tästä häpeästä ei kukaan halua silmiin katsoen puhua.
Tervo on tosissaan. Hän ei ole tässä asiassa mikään
Uutisvuodon ilveilijä. Nyt hän todella tarkoittaa mitä sanoo.
Tervo on perehtynyt inkeriläisten historiaan. Hän on kirjoittanut uuden
Matriarkka-romaaninsa ja ripustanut sen inkeriläisten kohtaloihin.
Kirja on ihan hyvä. Tervon väite suomalaisten syyllisyydestä kansanmurhaan on hölynpölyä.
Suomi ei vaiennut
Toisin kuin Tervo väittää, Suomi on hävennyt. Sodan jälkeen tehdystä pakkosiirrosta Suomi vieläpä on puhunut suoraan silmiin katsoen.
Kaksi keskusvirastoa, Kansallisarkisto ja Suomen Akatemia ovat tutkineet palautuksia aivan avoimesti. Tutkimuksesta syntynyt
Toivo Flinkin kirja
Kotiin karkotettavaksi kuvasi inkeriläisten kohtaloita koruttomalla tavalla. Kirja käännettiin venäjäksi, jotta tragedia tulisi esille myös Venäjällä.
Suomi ja Saksa olivat toisen maailmansodan aikana internoineet Suomeen noin 60 000 Leningradin lähistöllä asunutta etnistä suomalaista eli inkeriläistä.
Suomalaisilla oli myös itsekkäitä motiiveja. Inkeriläisiä tarvittiin lastentekijöiksi.
Arvo Ylppö selitti, että he synnyttäisivät paljon aitoja suomalaisia lapsia sodassa kaatuneiden jättämää väestökuoppaa paikkaamaan.
Mikä olisi ollut vaihtoehto internoinnille? Inkeriläiskylät sijaitsivat Leningradin piiritysrenkaan alla, inkeriläiset olisivat jauhautuneet sodan jalkoihin.
Suomi pelkäsi
Välirauhanehtojen perusteella Suomen tuli palauttaa inkeriläiset takaisin Neuvostoliittoon.
Heidät petettiin. Vastuuvirkamiesten kuten
Johannes Virolaisen oli helpompi valehdella inkeriläisille kuin ottaa heidät kiinni ja survoa pakolla karjavaunuihin. Moni ei päässyt kotiinsa, vaikka niin oli lupailtu. Neuvostoliitto karkotti heitä Keski-Venäjälle.
Olisiko Suomi voinut uhmata Stalinia ja livetä rauhanehdoista?
Valvontakomissio ei tietenkään olisi katsonut tapahtunutta läpi sormien. Neuvostoliitto oli supervalta, joka hallitsi liki koko Itämeren aluetta, ja sillä oli joukkoja jopa Pohjois-Norjassa. Neuvostoliitto olisi sanonut, että Suomi petti ja söi sanansa. Porkkala saattaisi yhä olla venäläisten tukikohta. Suomen miehittäminenkään ei olisi ollut poissuljettu seuraamus.
Ruotsi ei olisi huolinut pakolaislaumaa riesakseen. Sodan jälkeen Ruotsi palautti Neuvostoliiton kansalaisia, myös inkeriläisiä takaisin Neuvostoliittoon. Ihmisiä raahattiin Gävlessä väkivaltaa käyttäen laivoihin matkalle julmaan määränpäähän.
Ruotsi pelkäsi Neuvostoliittoa ja toimi siksi kaksinaamaisesti. Ruotsi kauppasi pakolaisryhmiä saadakseen myönnytyksiä toisaalla. Ruotsi oli hädissään, se puolusti itsenäisyyttään.
Muutkin länsimaat palauttivat. Yli viisi miljoonaa neuvostoliittolaista pakolaista, sotavankia tai karkuria kuskattiin tai palasi vapaaehtoisesti takaisin kotimaahansa.
Koiviston motiivi
Aivan erityisesti Tervoa kalvaa inkeriläisten paluumuutto Suomeen 1990-luvulla.
Inkeriläisiä alkoi muuttaa Suomeen, kun tasavallan presidentti
Mauno Koivisto sanoi keväällä 1990, että inkeriläiset ovat paluumuuttajia, ja Suomi huolii heidät kansalaisikseen.
Poliitikot, viranomaiset, tutkijat, media ja jopa presidentin lähimmät miehet ovat uskoneet ja luulevat yhä vielä, että presidentti halusi näin maksaa kunniavelkaa sodan jälkeisistä palautuksista.
Tervo ei usko tuota selitystä, ja ontto se onkin. Tervo on yrittänyt kaivaa esiin Koiviston todellista motiivia mutta on joutunut luovuttamaan löytämättä vastausta.
Kirjassaan Tervo leikittelee ajatuksella, jonka mukaan Suomi saattoi auttaa Neuvostoliittoa etnisessä puhdistuksessa. Paluumuutto olisi siis propagandatarkoituksiin keksitty tekosyy.
Kerron nyt, mikä oli Koiviston ponnin.
Koivisto soitti vuonna 1998 kollegalleni
Martti Backmanille paljastaen vaikuttimensa. Työskentelimme Backmanin kanssa pienessä MOT-toimituksessa Ylessä.
Backman oli tehnyt ohjelman paluumuuttajista. Hän oli pyytänyt Koivistolta haastattelua.
Vasta juuri ennen ohjelman lähetystä eläkeläispresidentti tarttui puhelimeen. Ohjelma oli kuitenkin jo leikattu eikä sitä voinut enää muuttaa. Koivisto antoi lausunnon, mutta hänen vastauksensa tuli liian myöhään.
Koivisto kertoi, että häntä on painanut suomalaisten ajattelematon toiminta Tarton rauhanneuvotteluissa vuonna 1920. Suomen neuvotteluvaltuuskuntaa johtivat
J.K. Paasikivi ja
Väinö Tanner.
Koivisto oli lukenut venäläisen kirjan Neuvostoliiton reuna-aluepolitiikasta. Kirjan mukaan venäläiset olivat ottaneet pahakseen sen, että Suomen neuvottelijat - käyttämällä hyväkseen Neuvosto-Venäjän hetkellistä heikkouden tilaa - pakottivat Neuvostoliiton myöntämään inkeriläisille kulttuuriautonomian. Autonomia oli kirjattu rauhanvaltuuskuntien yleisistunnon pöytäkirjaan, ja neuvostovaltuuskunnan johtaja
Jan Berzin oli lukenut julistuksen ääneen allekirjoitustilaisuudessa.
Neuvosto-Venäjän hetkellinen heikkous johtui yllättävästä käänteestä Puolan ja Venäjän sodassa elokuun puolivälissä 1920. Puolan huimapäinen sotapäällikkö
Pilsudski oli murtautunut kahden neuvostodivisioonan selustaan. Venäläiset olivat hätää kärsien perääntymässä. Pilsudskin voitolla ratsastaen Suomen valtuuskunta lisäsi painetta Tarton neuvotteluissa, ja Neuvostoliitto taipui.
Kulttuuriautonomian tunnustamisen seurauksena kansallistunne voimistui Inkerinmaalla, ja sitä ruvettiin osoittamaan monella tavalla. Neuvosto-Venäjä ei pitänyt siitä. Neuvostovaltion voimistuttua 1920-luvun lopulla seurasi rangaistus, kun Moskova käynnisti inkeriläisiin kohdistuneen vainon.
Koiviston mielestä Suomi oli tyhmyyksissään rohkaissut ja nostattanut inkeriläistä nationalismia, eikä pystynyt mitenkään auttamaan tai suojaamaan, kun sen seurauksena inkeriläiset joutuivat kärsimään. Siitä oli Koiviston mielestä syntynyt Suomen valtiolle velka inkeriläisille, ja sitä hän halusi maksaa avaamalla inkeriläisille oven Suomeen.
Tervon virhe
Antoiko Suomi 25 vuotta sitten katteettomia lupauksia inkeriläisille, jotta nämä jättäisivät Venäjän? Varmasti monella muuttajalla oli ruusuisempi kuvitelma tulevaisuudesta kuin miksi arkinen elämä lamaan sukeltavassa Suomessa lopulta osoittautui. Ketään ei kuitenkaan erityisesti houkuteltu. He tulivat parempaa elämää etsimään.
Olisiko Suomen pitänyt tukea inkeriläistä kansaa Venäjällä? Ainakaan nykytiedon valossa tuossa ei olisi ollut mitään järkeä.
Inkeriläisten tragedia on Tervon keppihevonen, jolla hän tekee härskisti politiikkaa.
Tunteita kuohuttaen Tervo haluaa muuttaa Suomen maahanmuuttopolitiikan. Hän vaatii lempeämpää, inhimillisempää politiikkaa.
Poliitikko Tervo haksahtaa karkeaan ajatusvirheeseen. Inhimillisyys ei riipu kansallisuudesta, mutta Tervolle inkeriläiset ovat tärkeitä nimenomaan siksi, että he ovat suomalaisia, samat luterilaiset arvot jakavia, samaa heimoa ja verta kuin me ja heidän juurensa ovat suomalaisessa maaperässä.
Veri ja maa, Blut und Boden. Liippaa häkellyttävän läheltä natsimytologiaa.
Kirjailija Tervossa on aineksia Suomen
Kiplingiksi. Väkisin pitää löytää meillekin valkoisen miehen taakkaa. Hän on ainakin aikamme
Topelius ja jatkaa satusetien pitkää perinnettä.
OLLI AINOLA
[email protected]
Eikös se ole maan tapa niputtaa kaikki samassa tapahtumassa olleet samaan sakkiin 
