Mielenosoitukset rasismia vastaan ja niiden todelliset tarkoitusperät
BY
TAPIO LINNA http://www.tapiolinna.com/maahanmuu...-vastaan-ja-niiden-todelliset-tarkoitusperat/
ON
25.9.2016
IN
MAAHANMUUTTO,
SANANVAPAUS
Eiliseen Peli poikki -mielenosoitukseen Helsingissä ja vastaavanlaisiin tapahtumiin Tampereella, Kuopiossa ja muualla osallistui joitakin kymmeniä tuhansia ihmisiä. Se on nyky-Suomessa ihan kunnioitettava määrä. Nykyaikana ihmisiä ei ole helppo saada liikkeelle yhteiskunnallisen toiminnan merkeissä.
Paitsi jos kysymyksessä on jokin niin ympäripyöreä, hyvältä kuulostava ja yhteiskunnan eliitin voimakkaasti tukema asia kuin ”rasismin vastustaminen”.
Tai jos mielenosoittajat eivät edusta niinkään tavallisia kansalaisia vaan erilaisia järjestöjä tai niitä, joilla oli oman taustansa takia asiaan liittyviä erityisintressejä.
Eilisissä mielenosoituksissa oli selvää, että huomattava osa mielenosoittajista oli erilaisia järjestöihmisiä sekä niitä, joilla oli omia etuja turvattavanaan – siis muualta muuttaneita, pakolaistaustaisia tai ei-eurooppalaisen puolison tai lapsen omaavia.
Tarkoitan huomiollani sitä, että mielenosoittajat eivät edustaneet lukumäärästään huolimatta mitään ”hiljaista enemmistöä”,
kuten pääministeri Sipilä heitä luonnehti, vaan erilaisia intressitahoja, joilla on luonnollisesti paremmat valmiudet saada omaan piiriinsä kuuluvia liikkeelle kuin yksittäisiä kansalaisia kokoon kutsuvilla tilapäisorganisaatioilla.
Mielenosoituksiin osallistuneista intressitahoista näkyvimpiä olivat järjestöt, joista monet ovat puolivirallisia, valtion tai kunnan rahoitusta nauttivia organisaatioita, kuten puolueet ja niiden alaiset järjestöt, evankelis-luterilainen kirkko, Suomen punainen risti ja Ihmisoikeusliitto – vain joitakin mainitakseni. Jo yksinomaan näiden tahojen mukanaolo takaa tuhansien järjestöaktivistien osallistumisen tapahtumaan kuin tapahtumaan.
Toinen selvästi mukana olleista erottunut intressitaho olivat erilaiset ulkomaalaistaustaiset ihmiset: pakolaisina maahan saapuneet, ulkomaalaisen kanssa avioituneet kantasuomalaiset ja ei-eurooppalaisen lapsen omaavat ihmiset. Nämä mielenosoittajat eivät ole ehkä organisoituneita kuin edellä mainitut järjestöaktiivit, mutta heillä on voimakkaita henkilökohtaisia intressejä mielenosoitukseen osallistumiseen.
Kaduilla ei eilen siis marssinut mikään ”hiljainen enemmistö”, vaan pikemminkin kovaääninen ja hyvin mobilisoitunut – ja osin julkisesti rahoitettu – vähemmistö.
En väitä, etteikö mielenosoittajien joukossa olisi ollut aivan tavallisia, järjestöihin kuulumattomia tai omia erityisintressejä asiassa omaamattomia yksittäisiä kansalaisia. Vuosikymmeniä jatkunut julkinen kiihotustyö rasismin vastustamisen nimissä on pakostakin jättänyt jälkensä – Helsingin asema-aukion tapahtumiin liittyvästä viime viikon mediaraivosta puhumattakaan. On luonnollista, että ihmisiä tempautuu tällöin mukaan liikehdintään, jonka puolesta poliittinen ja kulttuurillinen eliitti voimakkaasti rummuttavat.
1980-luvulla mieltä osoitettiin rauhan puolesta
Reilut kolmisenkymmentä vuotta sitten vastaavanlainen joukkohysteria koettiin ns. rauhanliikkeen muodossa. Suomessa kuten muuallakin Euroopassa marssittiin silloin rauhan puolesta sotaa ja ydinaseita vastaan laajimmin joukoin kuin koskaan sen jälkeen. Puolueet ja järjestöt tehtailivat tuolloin kilvan julkilausumia rauhan puolesta. Poliitikot puhuivat ja artistit esiintyivät rauhan puolesta järjestetyissä mielenosoituksissa.
Noina aikoina poliitikko tai kuka tahansa muu yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistunut, joka ei omalta osaltaan ottanut kantaa rauhan puolesta, näyttäytyi suorastaan epäilyttävässä valossa. Niinpä rauhan asiaa toisteltiin noina vuosina poliitikkojen puheissa ja lehtien pääkirjoituksissa kuin mantraa. Suomalaisena erityispiirteenä korostettiin samaan hengenvetoon tietysti myös ystävällismielisten naapurussuhteiden ylläpitämistä Neuvostoliiton kanssa.
Rauhan marssille osallistujia Helsingin Hakaniemen torilla 1981.
Mistä rauhanliikkeessä oikeasti oli kysymys?
Joku voi tietysti kysyä, mitä pahaa rauhan puolesta puhumisessa ja sodan ja ydinaseiden vastustamisessa on? Kukapa nyt sotaa ehdoin tahdoin haluaisi – tuskin kukaan. Siksi niin monen oli helppo liittyä mukaan marssimaan rauhan puolesta.
Oikeasti olisi tietysti pitänyt kysyä, mitä rauhan puolustamisella ja sodan vastustamisella oikeastaan tarkoitettiin. 1980-luvun rauhanliike syntyi 60- ja 70-lukujen vasemmistoradikalismin jatkumona ja sen muodollisena laukaisijana toimi Yhdysvaltain presidentiksi valitun
Ronald ReaganinNeuvostoliittoa vastaan suunnatut asevarustelutoimet. Rauhanliike nousi erityisesti vastustamaan Eurooppaan sijoitettavia Yhdysvaltain uusia keskimatkan ydinohjuksia – joilla tosin vain korvattiin vanhat vastaavanlaiset aseet – sekä pelkäksi projektiksi jäänyttä ohjustentorjuntajärjestelmää eli ns. tähtien sota -hanketta.
Huomattava on, että suurvaltasuhteet kiristänyt Neuvostoliiton Afganistaniin tunkeutuminen tai Neuvostoliiton uudet, Eurooppaan suunnatut keskimatkan SS-20-ohjukset eivät rauhanliikettä erityisemmin kiinnostaneet, vaan sen huomion kohteena olivat korostetusti Yhdysvaltain toimet.
Rauhanliikkeen kova ydin, äärivasemmisto, ei nähnyt mitään ristiriitaa siinäkään, että samalla kun se puhui rauhan puolesta ja sotaa vastaan ja piti viime sotiemme muistelemista sotakiihkoiluna, se tuki kolmannen maailman vasemmistolaisia sissiliikkeitä ja terroristijärjestöjä. Ja miksipä se olisi nähnytkään, koska sen kannalta kyse oli vain kyynisestä poliittisesta manööverista oman vasemmistolaisen agendan edistämiseksi yleisesti positiiviseksi mielletyn sanoman varjolla.
Samalla kun lelukaupat Suomessa vetivät rauhanliikkeen vaatimuksesta sotaleluja hyllyiltä ja aseistakieltäytyjäliike nosti päätään, Neuvostoliitossa lapsille annettiin sotilaskoulutusta kouluissa.
1980-luvun rauhanliike hiipui vuosikymmenen puoliväliin tultaessa, kun Neuvostoliitto uuden johtajansa Mihail Gorbatshovin myötä luopui jyrkästä vastakkainasettelusta Yhdysvaltain kanssa ja supervallat aloittivat taas keskinäisen vuoropuhelun. Se merkitsi samalla myös Neuvostoliiton ja sen satelliittimaiden tuen loppumista läntiselle rauhanliikkeelle, joka ei niiden kannalta ollut saavuttanut päämääriään.
Rauhanliikkeen reinkarnaatio?
Mitä tekemistä 1980-luvun rauhanliikkeellä ja tämän päivän rasismin vastaisella liikehdinnällä on keskenään? On huomiota herättävää, miten paljon eilisessä ”Peli poikki” ja muissa vastaavissa mielenosoituksissa oli mukana samoja toimijoita kuin 1980-luvun rauhanliikkeessäkin. Kantavia voimia silloin kuten nykyäänkin ovat äärivasemmisto ja sen arvot jakava järjestökenttä sekä media- ja kulttuurieliitti. Liikkeellä ovat osin aivan samat järjestöt, vaikka tietenkin maahanmuuttajat ja heidän etujärjestönsä ovatkin uusi elementti.
Peli poikki -mielenosoitus Helsingissä 24.9. Tässä
Tiedonantaja-lehden kannesta väsättyä kylttiä kantaa PAND-taiteilijat rauhan puolesta ry:n edellinen puheenjohtaja JP Väisänen, joka nykyisin on Suomen Kommunistisen puolueen (SKP) puheenjohtaja.
Kun katsotaan vaikkapa sellaisen 1980-luvun rauhanliikkeen kantavan voiman kuin Suomen rauhanpuolustajien toimintaa tänä päivänä, huomaa jo pelkästään verkkosivuja silmäilemällä, että rasismin vastustus ja monikulttuurisuuden puolustaminen ovat suurelta osin korvanneet rauhan asian heidän agendallaan. Sama havainto voidaan tehdä mm. rauhanliikkeen huippuvuonna 1983 perustetusta PAND – taiteilijat rauhan puolesta ry:n toiminnasta.
Ja samalla tavoin kuin 1980-luvullakin, jolloin rauhanliike kaksinaismoraalisesti tuomitsi nimenomaan Yhdysvaltain ydinaseet ja katsoi Neuvostoliiton toimintaa läpi sormien, kieltäytyy tämän päivän rasismin vastainen liike näkemästä suomalaisiin tai valkoihoisiin kohdistuvaa etnistä syrjintää ja vihan lietsontaa.
Tuomitessaan ”poliittisen väkivallan” kuten eilisessä Peli poikki -mielenosoituksessa, sen tuomio kohdistuu vain yhteiskunnan eliitin vihollisenaan pitämän poliittisen suuntauksen toimijoiden harjoittamaan väkivaltaan.
Ja samalla tavoin kuin 1980-luvun rauhanliikkeen kohdallakin, meidän tulisi kysyä nykyisen rasismin vastaisen liikkeen osalta, mitä tavoitteita se oikeasti ajaa.
Anarkistit kannattavat avoimesti poliittista väkivaltaa ja yhteiskuntajärjestelmän muuttamista ulkoparlamentaarisin keinoin.
Mitä rasismin vastainen liike tarkoittaa vastustaessaan rasismia?
Rasismista ei ole olemassa yhtä ja yleispätevää määritelmää, mutta yleisessä kielenkäytössä sen mielletään tarkoittavan ”rotusyrjintää” tai ”rotuvihaa”. Nämäkään käsitteet eivät ole sisällöltään aivan yksiselitteisiä, mutta on mielestäni kyseenalaista, onko tällaisia asioita ajavia tahoja lainkaan olemassa – ainakaan Suomessa.
Ei ole tietenkään uutinen, että vihervasemmistolaisesti virittynyt rasismin vastainen liike näkee rasismia ja rasisteja kaikkialla. Vihervasemmisto haluaa rasismin vastaisen liikkeen ajaman lainsäädännön avulla päästä itse määrittelemään rasismin ja rasistit ja vainoamaan tämän lainsäädännön ja sen muodostaman rangaistusuhan avulla poliittisia vastustajiaan. Tai mikä ehkä vielä tärkeämpää, se haluaa päästä määrittelemään poliittisen keskustelun rajat siten, että ne palvelisivat sen omaa agendaa. Ja kriittinen keskustelu maahanmuutosta ei tietenkään palvele vasemmiston agendaa.
Vasemmisto on aina ollut sananvapauden vihollinen, paitsi silloin, kun sen omaa sananvapautta on rajoitettu. Vasemmiston kanssa saman arvomaailman jakavat vihreät ja muut arvoliberaalit ovat omaksuneet saman asenteen.
On tietysti selvää, että järjestäytyneessä yhteiskunnassa ei voida hyväksyä poliittista väkivaltaa sen enempää kuin muutakaan väkivaltaa. Poliittista väkivaltaa ei kuitenkaan voida tuomita, jos yhteiskunta samalla rajoittaa poliittista mielipiteen ilmaisua olennaisella tavalla. Maahanmuutto on toki itsestään selvästi poliittinen kysymys, mutta samaa voidaan sanoa myös ns. ihmisoikeuksista. Jos asiallista keskustelua ja mielipiteiden esittämistä näistä asioista aletaan lainsäädännöllä vakavasti rajoittamaan, mitä mahdollisuuksia asioiden muuttamiseksi jää? Tavoitteina sananvapauden rajojen kaventaminen ja poliittisen väkivallan vastustaminen ovat siten keskenään ristiriidassa.
Olen jo aiemmin verrannut vihreiden nuorten aloittamaa kampanjaa järjestäytyneen rasismin vastaisen lain puolesta vasemmiston 1970-luvun alussa ajamaan ns. rauhan laki -aloitteeseen, jonka todellisena tarkoituksena oli, kuten nykyisin yleisesti tunnustetaan, kieltää Neuvostoliiton ja sen yhteiskuntajärjestelmän arvostelu. Nyt halutaan rasismin vastustamisen nimissä kieltää maahanmuuton ja monikulttuurisen yhteiskuntamallin arvostelu.
Liikkeenä rasismin vastainen liike muistuttaa kuitenkin enemmän 1980-luvun rauhanliikettä kuin 1970-luvun vasemmistoliikkeitä. Se nauttii media- ja kulttuurieliitin jakamatonta suosiota ja poliittinen eliittikin mielistelee sitä parhaansa mukaan. Sen kautta voi osoittaa olevansa oikein ajatteleva kelpo kansalainen ja ns. fiksu ihminen – tuntea ehkä jopa itsekin kuuluvansa eliittiin.
On mahdollista, että rasismin vastainen liike hiipuu kuten 1980-luvun rauhanliikekin taustavaikuttajiensa yhteiskuntaunelman ajauduttua umpikujaan. Valitettavasti pidän kuitenkin todennäköisempänä, että se ennen hiipumistaan onnistuu ajamaan yhteiskuntamme sekasortoiseen umpikujaan.
Tämä pitäisi olla Iltavapaiden puolella 
