Tuodaanpa ripaus suhteellisuutta tähän keskusteluun.
Muutama kysymys tähän ikävään aiheeseen:
Mikä se mielenterveyspalveluiden saannin taso sitten on Suomessa? Kuinka vaikea on päästä hoitoon? Kokemuksia/kertomuksia/kuulopuheita?
Kuinka suuri ongelma mielenterveysongelmaisten henkirikollisuus on Suomessa tänä päivänä? Kuinka monta sataa miljoonaa pistetään sellaiseen hoitoon, joka ei kumminkaan takaa, että mielenterveysongelmaisten henkirikollisuus laskisi merkittävästi, saatika loppuisi.
Alkuun voisin lätistä joutavia siitä kuinka laissa määritellään hoitovelvoitteet, mutta sanotaan nyt ihan suoraan, että Suomessa mielenterveyspalveluiden taso ja laatu vaihtelevat varsin paljon, aivan kuten vaihtelee muunkin hoidon laatu ja taso siitä huolimatta, että laissa on määritelty kohtuullisen tarkkaan kuntien/sairaanhoitopiirien hoitovelvoitteet alueen asukkaille.
Tämän ohella on sitten huomioitava se, että psykiatrinen hoito jakautuu useammalle tasolle eli karkeasti voidaan todeta, että on lapsi- ja nuorisoprykiatria, aikuispsykiatria ja psykogeriatria (eli vanhuksille suunnattu psykiatrinen hoito, huomioiden ikääntymiseen liittyvät erityislaatuiset sairaudet). On kuitenkin todettava, että esim. psykogeriatriassa vallitsee kaiken aikaa akuutti paikkapula eli psykogeriatrian potilaat, jotka kaipaisivat erikoishoitoa sairauksiinsa, ovat usein sijoitettuna samoille osastoille/palvelutaloihin esim. dementikkojen tai muiden laitoksissa asuvien vanhusten kanssa. Mutta en nyt pidä järkevänä ruotia tässä asiayhteydessä kovinkaan tarkkaan psykogeriatrian tilaa Suomessa, joten jätetään tämä osa-alue tähän.
Lapsi ja nuorisopsykiatriassa monilla paikkakunnilla/sairaanhoitopiireissä tehdään jako lasten ja nuorten välille - kyse on lähinnä oranisatoriisesta erottelusta, pyrkimys kuitenkin on se, että jos lapsi päätyy lapsipsykiatrian palveluiden piiriin hän tarvittaessa siirtyisi jouhevasti myöhemmin nuorisopsykiatrian puolelle, ja sieltä aikuispsykiatriaan (jos tarvetta ilmenee). Alueelliset vaihtelut hoitojonojen suhteen voivat olla suuriakin, jokunen vuosi sitten suuressa suomalaisessa kaupungissa lapsipsykiatrian puolella hoitojonot olivat yli ½-vuotta eli hoitoon hakeutumisen jälkeen kesti yli ½-vuotta kunnes varsinainen hoito kyettiin aloittamaan edes jollain tasolla. Ikävä kyllä lasten ja nuorten kohdalla ½-vuotta on aivan liian pitkä aika olla jonossa puutteellisessa/olemattomassa hoidossa. Se on kenen tahansa kohdalla liian pitkä aika. Ikävä kyllä lainhenki ei toteudu.
Useat kunnat ja kuntayhtymät säästävät huolestuttavalla tapaa peruskoululaisten terveydenhuollossa (hoitajia, kuraattoreja, lääkäreitä - kaikkea on liian vähän) ja samalla oireilevien lasten määrä etenkin tietyillä alueilla on kasvanut hälyyttävän korkeaksi. 90-luvun laman jälkeen asetelma ei ole korjautunut kunnolla juuri missään, ei edes 2000-luvun nousukaudella, jolloin investointiin olisi ollut varaa.
Foorumilla on varmasti opettajiakin tai kasvatusalan ammattilaisia, moni heistä joutunee painimaan tuskastuttavan paljon erilaisten akuuttien ongelmien parissa, omien kokemusteni perusteella moni opettaja kokee jääneensä liian yksin ja samalla pitäisi kantaa vastuuta lapsista kun lasten vanhemmat eivät siihen kykene. Osa kunnista on tehnyt mielestäni lyhytjänteisiä päätöksiä vähentäessään erilaisten avustajien määrää luokkahuoneissa, samalla ongelmalasten määrä on monin paikoin kasvanut hälyttävästi - ikävä tässä kuviossa on sitten se, että jopa saman kunnan sisällä erot voivat olla todella suuria. On kouluja, joissa ongelmat ovat hallinnassa, toisaalla on kouluja joissa luokkahuoneessa joka neljäs lapsi oirehtii vakavasti (huom. monissa kunnissa erityisluokkia on vähennetty tai jopa lakkautettu kokonaan - kenen idea tämäkin aikaan oli... retorinen pohdinta, tiedänhän minä tämän kuvion.)
Omien havaintojeni mukaan 90-luvun lama on eräänlainen taitepiste, sen aikana ja sen jälkeen syntyneet ja koulunsa aloittaneet lapset ovat usein joutuneet entistäkin eriarvoisempaan asemaan - paine kouluyhteisöihin on ollut huomattavan suuri. 90-luvun alkupuolella syntyneet aloittivat koulunsa vuosituhannen taitteessa, he kävivät koulua aikana jolloin elettiin nousukautta mutta jolloin suuressa osassa maamme kuntia terveydenhoitosektori hoippui savijaloilla, koulutoimi painiskeli entistä suurempien ongelmien parissa. Huomattavan monessa kunnassa kouluterveydenhuolto rapistui, lapsi- ja nuorispsykiatria oli romahdustilassa, yhteiskunnallinen erityminen kasvoi - käytännössä nämä lapset ja nuoret putosivat kelkasta, harva pääsi enää takaisin sen kyytiin.
Aikuisen on kyettävä kantamaan vastuu teoistaan, häneltä on voitava vaatia sitoutumista ja asennetta, mutta jos ammatillisesti pohdin tilannetta, niin mitä voi vaatia aikuiseksi kasvaneelta joka on oirehtinut lapsesta saakka, mutta kukaan ei ole kyennyt ohjaamaan häntä "
oikealle tielle"? Jos hän on eri tahojen laiminlyönnin (myös vanhempiensa) tähden kasvanut aikuisuuteen saamatta koskaan asiantuntevaa kasvatusta ja hoivaa, vaikka sellaista olisi tarvinnut? Huom: tämä on yleisluontoista pohdintaa, ei siis minkään sortin puolustelua sille, mitä Imatralla tapahtui. Ennemminkin pohdintaa, että mitä yhteiskunta voi tehdä varhaisessa vaiheessa jos lapsi on kujalla ja vanhempansa vielä enemmän?
Oikeastaan aikuispsykiatriassa tilanne on sama kuin lapsi- ja nuorisopsykiatrian puolella, alueelliset erot ovat suuret. Toisaalta ne aikuiset jotka ovat työelämässä, ovat työterveyshuollon piirissä ja usein sitä kautta on mahdollista saada nopeammassa tahdissa akuuttia terapiapalvelua, joka voi auttaa sen ajan yli kunnes pääsee jatkuvampaan kunnalliseen terapiaan. Mutta tämä on käytännössä laastaria haavalle, se ei paranna koko vammaa. Aikuispsykiatrian puolella ongelmallinen tilanne on sitten pitkäaikaissairailla, työkyvyttömillä, työttömillä joiden ainoa mahdollisuus on usein se kunnallinen terveydenhoito, osassa kuntia/sairaanhoitopiirejä on erilaisia akuuttipalveluja, joihin pääsee jopa hyvinkin tiiviillä aikataululla, sen sijaan pitkäkestoiseen ja pysyvään hoitoon pääseminen voi sitten viedä aikaa jopa kuukausia - huomattava ongelma on sitten se, mihin ketjussa jo viitattiinkin, eli aivan liian moni mt-kuntoutuja ei ole pysyvässä hoitosuhteessa yhden ja saman lääkärin/terapeutin kanssa vaan tapaa satunnaisesti useampaa lääkäriä/hoitajaa - joista osa voi olla keikkalaisia ja osa ulkomaalaislääkäreitä. (Tässä kohdin puutteellisella kielitaidolla varustettu erikoislääkäri/terapeutti on käytännössä yhtä tyhjän kanssa, itse asiassa hän voi jopa olla haitaksi mt-kuntotujalle ja synnyttää negatiivisen hoitokokemuksen, josta voi seurata kohtalainen takapakki hoitoon).
Tällä hetkellä hoitoonpääsy on ainakin osassa sairaanhoitopiirejä paremmalla tolalla aikuispsykiatriassa kuin viitisen vuotta sitten, akuuttihoitoon pääsee viikoissa - no vastaavasti laitospaikkojen määrä on entistä vähäisempi kuin vuosikymmen sitten. Puhumattakaan 90-luvun alkupuolesta, jolloin laitospaikkojen alas ajo todenteolla alkoi. Päättäjät eivät tunnu ymmärtävän sitä, että joillekin mt-kuntoutujille paras ja turvallisin paikka on suljettu rauhallinen osasto, jossa on 24 h/vrk ammattitaitoiset hoitajat paikalla.
Kenelle mielenterveyskuntoutuja sitten on vaarallinen? Kuten eräs alan kokenut ammattilainen on minulle todennut 99. tapauksessa 100:sta mt-kuntoutuja on vaarallinen vain ja ainoastaan itselleen. Mikä on aivan oikea havainto. Eniten mt-kuntoutuja haluaa satuttaa itseään - jos hoitohenkilökuntaa/omaishoitajaa ei lasketa lukuun, hyvin harvoin sivullinen joutuu väkivallan kohteeksi. Toisinaan sitten joutuu, ikävin seurauksin - tässäkin toki on syytä muistaa pitää mielessä se, että aina ja kaikissa tapauksissa teon syynä ei ole mt-ongelma. Tekijä voi jopa tahallisesti kertoa "äänien" käskeneen tappaa saadakseen lievemmän tuomion tms.
Tässä nyt hiukan tästä aiheesta - kevyt raapaisu pinnasta.
vlad
Ei mahdu minun pieneen päähän ollenkaan tuollainen asia. Minulle on ihan yhdentekevää mihin tuollaiset yksilöt varastoidaan, mutta kaduilla niiden paikka ei todellakaan ole.
