Mitä toimittajan tulee tietää terrorismin ja median symbioosista
Lontoon ja Manchesterin terrori-iskujen jälkeen julkisuudessa on alkanut viritä jälleen tervettä ja kriittistä keskustelua hankalasta asiasta, nimittäin median ja terrorismin kiusallisesta symbioosista.
Esimerkiksi brittitoimittaja Simon Jenkins sanoi BBC:n Newsnight-ohjelmassa Westminsterin iskun jälkeen, että media antaa terroristien rikoksille liian suuren painoarvon, mikä on pelaamista terroristien pussiin. ”Terrorismi on vain keino saada julkisuutta”, Jenkins lausui.
Manchesterin iskun jälkeen Sveitsin yleisradiokanava SRF-1 päätti, ettei se tee iskusta aamulla erikoislähetystä. Normaalia uutisointia, taustoitusta ja analyysia kyllä, mutta ei suoria erikoislähetyksiä tapahtumapaikalta. Perustelu oli se, ettei kanava halua tanssia terroristien pillin tahtiin ja osallistua pelon levittämiseen.
Terrorismin ja median symbioottinen suhde on hankala pala toimittajille. Asiassa ei sinänsä ole mitään uutta. Kansainväliset terroristijärjestöt ovat jo vähintään 1970-luvulta lähtien ymmärtäneet, että on tehokkaampaa marssia suoraan ihmisten olohuoneisiin kuin kyykkiä kalashnikovin kanssa pusikossa. Siviileihin kohdistuvissa terrori-iskuissa (toisin kuin esimerkiksi poliittisissa salamurhissa) varsinainen kohde onkin aina yleisö. Amerikkalainen terrorismiasiantuntija Brian Michael Jenkins muotoili asian vuonna 1974 näin:
”Terrorismi kohdistuu katselevaan yleisöön, ei varsinaisiin uhreihin. Terrorismi on teatteria.”
Terrorismin tutkijoiden parissa vallitseekin melko suuri yksimielisyys siitä, että äärijärjestöt tekevät iskuja saadakseen mediahuomiota. Kun huomio on kiinnitetty, terroristit pyrkivät injektoimaan viestinsä massojen tietoisuuteen. Esimerkiksi jihadistijärjestö Isisin viestit ovat tiivistettynä: olemme suuria ja pelottavia, olemme läsnä kaikkialla, olemme Jumalan asialla ja kyseessä on kaikkia muslimeja velvoittava jihad vääräuskoisia vastaan.
Kaikki lähihistorian menestyneet terroristijärjestöt ja aseelliset kapinaliikkeet ovat ymmärtäneet median tärkeyden. Maailmassa on myös jihadistiliikkeitä, joista emme ole koskaan kuulleetkaan, koska ne eivät ymmärrä mediapeliä. Isis ja al-Qaida ovat kehitelleet nykyaikaisista uskonnollisista terroristijärjestöistä pisimmälle sen, miten sosiaalinen media ja valtavirtamedia voidaan muokata aseiksi.
Kirjoitan tähän alle muutamia irtonaisia taustahuomiota siitä, mitä jokaisen toimittajan (ja mikä ettei myös median seuraajan) pitäisi tietää globaalien jihadistijärjestöjen mediastrategioista. Ranskalaiset viivat perustuvat lukuisiin kirjoihin ja asiantuntijahaastatteluihin. Kirjoitan aiheesta laajemmin ja tarkemmin pienessä tutkielmassani, joka valmistuu heinäkuussa.
Globaalit jihadistit ovat jo Afganistanin sodasta (1979-1989) alkaen pyrkineet kaikin keinoin toisaalta saamaan valtavirtamedian huomion, toisaalta rakentamaan oman ”riippumattoman” mediansa omille kohdeyleisöilleen.
Terroristijärjestö al-Qaidan huomattavin strategikko, Abu Musab al-Suri, oli 1990-luvulla ennen kaikkea mediamies. Hän jopa avusti valtavirtamedioita kuten CNN:ää ja brittiläistä Channel4-kanavaa saamaan Osama bin Ladenin haastateltavaksi Afganistanissa. Haastattelut nostivat al-Qaidan kansainväliseen kuuluisuuteen. Mutta koska länsimainen media ei toiminut juuri niin kuin al-Qaida olisi halunnut sen toimivan, al-Suri suuttui. Hän pitääkin teksteissään länsimaista mediaa ja erityisesti satelliittikanavia yhtenä oikeutettuna iskujen kohteena.
Al-Surin strategisissa teksteissä, jotka yhä leviävät jihadistien foorumeilla, on huomattavan paljon huomiota liittyen mediasotaan. Al-Suri neuvoo jihadisteja luomaan oman vastamedian, jonka tehtävänä on levittää uskontoa ja jihadistien ääri-ideologiaa, ja lietsoa muslimeja globaaliin jihadiin. Viestintä pitää kohdistaa massoille, ei jihadistien eliitille. Toisaalta al-Suri ymmärtää, että eri kohdeyleisöille pitää kohdistaa erilaisia viestejä. Esimerkiksi länsimaiselle yleisölle voidaan korostaa muslimeihin kohdistuvia ihmisoikeusloukkauksia, koska viesti vetoaa heihin ja auttaa voittamaan sydämiä.
Myös Isisin ”käsikirjaksi” kuvatussa manifestissa ”The Management of Savagery” on huomattavan paljon merkintöjä mediasotaan liittyen. Teoksessa neuvotaan jihadisteja perehtymään vihollisten mediatoimintoihin ja tekemään taktisesti iskuja tai sieppauksia mediahuomion saamiseksi.
Isis ehti luoda kymmeniä erilaisia omia mediakanavia, jotka tuottivat tauotta mediasisältöjä erilaisille kohderyhmille: ”Kalifaatin” asukkaille, arabimaissa asuville Isisin kannattajille, länsimaissa asuville Isisin kannattajille. Isisin videoimilla julmuuksilla kuten mestauksilla on kahtalainen tavoite: tavoitella kansainvälistä valtavirran mediajulkisuutta ja toisaalta kiihottaa radikalisoituneita mukaan jihadiin, toisin sanoen värvätä uusia jihadisteja. Isisin-vastainen liittouma on kohdistanut iskuja tarkoituksella Isisin mediatoimintoihin, mikä on käytännössä rampauttanut jihadistijärjestön propagandan.
Isis on glorifioinut ”mediajihadin”. Isisin omassa mediakäsikirjassa rinnastetaan mediaoperaatioissa toimiminen ja propagandan levittäminen aseelliseen jihadiin.
Isisin propagandistit pitävät valtavirtamediaa tehokkaana aseena, jonka kanssa järjestö uskoo voivansa pelata omaa peliään niin, että se pääsee terrori-iskujen saattelemana sanelemaan viestinsä miljoonayleisölle. Vaikka sosiaalinen media on jihadisteille tärkeä, ja vaikka jihadistit pitävät valtavirtamediaa lähtökohtaisesti ”valemediana”, valtavirran uutislähetyksiin pääsy saa heidät tuntemaan itsensä suuriksi.
(Kahdesta viimeisestä ranskalaisesta viivasta kiinnostuneille suosittelen Charlie Winterin artikkelia ”Media Jihad: The Islamic State’s Doctrine for Information Warfare”.)
Korostan, että yllä olevat huomiot koskevat ennen kaikkea Isisin (ja al-Qaidan) ylemmän tason strategista ajattelua. Esimerkiksi Saksassa ja Britanniassa viime kuukausina iskuja tehneillä ”yksinäisillä susilla” ei välttämättä ole ymmärrystä tämän tason ajattelusta.
Nämä terrorismiin houkutellut yksinäiset sudet ovat usein melko nuoria (esimerkiksi Saksassa viime kesänä iskujen tekijöiden joukossa oli 15-vuotias ja 17-vuotias), joilla on jokin psykologinen tai sosiaalinen ongelma, ongelmia perheessä tai koulussa sekä rutkasti vihaa ympäröivää yhteiskuntaa kohtaan. Salafi-jihadistit etsivät tietoisesti tällaisia yksilöitä musliminuorten joukosta, netissä ja kaduilla, ja tarjoavat heille simppeliä pakettiratkaisua kaikkiin ongelmiin: islamilaista ääri-ideologiaa. Terroristijärjestön koukkuun tarttuvia nuoria taas voi motivoida asia, joka liittyy niin ikään mediaan, nimittäin narsistinen toive päästä julkisuuteen. Itsemurhaiskuihin suostuvia tai painostettuja hivelee ajatus siitä, että heistä tulee post-mortem-julkkiksia. Siksi uutisvälineissä pitäisikin miettiä tarkkaan, kenen asialla liikutaan, kun mediassa julkaistaan itsemurhaiskijöiden kuvia ja nimiä. Post-mortem-julkkiksia hyödynnetään myöhemmin uusien itsemurhapommittajien värväyksessä.
***
Miten median ja journalistien pitäisi siis suhtautua terrori-iskuihin? Tässä joitakin alustavia ajatuksiani:
Journalistien pitää kertoa rehellisesti siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Uutissulkuja terrori-iskuihin liittyen ei voi avoimessa yhteiskunnassa tehdä. Täydellinen uutissulku voisi sitä paitsi johtaa vain entistä ”näyttävimpiin” iskuihin. Painotuksia kannattaa silti miettiä uudelleen.
Journalistien pitää olla tietoisia siitä, millä tavoin terrorismin ongelma kytkeytyy julkisuuteen ja mediaan ja millaisia mediastrategioita terroristijärjestöt noudattavat. Tähän ongelmavyyhtiin liittyy sekin seikka, että sama pelko, jota terroristit pyrkivät levittämään, on käyttökelpoinen kapistus myös monelle poliitikolle. Esimerkiksi Euroopan äärioikeisto elää symbioottisessa suhteessa jihadistien kanssa. Molemmat pyrkivät tietoisesti polarisoimaan muslimien ja valtaväestön välit. Isis on hyvin perillä Euroopan sisäisistä poliittisista kysymyksistä ja tekee kaikkensa sen eteen, että äärioikeisto ajaisi muslimit nurkkaan, jotta heidän olisi pakko valita puolensa.
Laatumedia ei päästä terroristien propagandaa sellaisenaan läpi, ei avusta terroristijärjestöjä (tai muita ääriliikkeitä) pelon lietsonnassa, ei vaikka pelko möisi. Laatumedia ymmärtää, että terroristit yrittävät tehdä mediasta aseen, ja että aseen piippu on kohdistettu yleisöä kohti. Hyvä journalismi poistaa aseesta luodit taustoittamalla ja analysoimalla ja tekemällä terroristien laajemmat suunnitelmat näkyviksi. Laatumedia ymmärtää, että terrorismi on vakava asia ja siihen liittyvistä turvallisuushuolista pitää puhua, mutta ei radikaalien ehdoilla.
Jihadistinen ideologia on uskonnollista ääriajattelua, mutta terrorismi versoo myös yhteisestä melskeisestä historiastamme ja nykyajan vastakkainasetteluista. Niinpä hyvä journalisti ymmärtää senkin, ettei terrorismi-ansan purkaminen ole pelkästään muslimien ongelma tai velvollisuus, vaan siihen pitää kaikkien osallistua, myös valtavirtamedian.
