YYA-ajan kiihottamisella oli seurauksensa, Tauno Tiusanen kertoo ikävistä kokemuksistaan ja häneen kohdistuneesta ahdistelusta YYA-ajan Suomessa. Siis siltä ajalta jollaista eräät täällä katsovat hyvällä samalla vähätellen kansakunnan henkisen ilmapiirin tasoa.
Usari teki
jutunkin aiheesta.
Vihapuhetta nyt ja ennen
Helsingin sanomat (18.2.2016) julkaisi lähes sivun mittaisen artikkelin otsikolla ”Vihapuhe tukkii monen tutkijan suun”. Erittäin mielenkiintoisen kirjoituksen voi summata muutamalla lainauksella. Sosiaalipsykologi Sirkku Varjonen toteaa, että viime vuosina vihapuheen ja suoranaisten uhkailujen määrä on selvästi lisääntynyt. Väkivaltaisista viesteistä sikiävä pelon ilmapiiri on tukkinut joidenkin tutkijoiden suun. On ymmärrettävää, että ihmiset eivät halua alistua tieten tahtoen loanheitolle… Uskon että vihapuhe vaikuttaa myös päinvastoin ja tuo uutta sisua ja voimistaa ihmisten halua kertoa näkemyksiään, sillä vihapuheille ja rasismille ei haluta alistua.”
Kyseinen kirjoitus toi mieleeni elävästi oman työhistoriani pahimmalla suomettumisen kaudella, jolloin stalinismi oli hallitseva ideologia ns. ”älymystön” keskuudessa. Asuin 1966-1975 ulkomailla (Länsi-Saksassa, Sveitsissä, Skotlannissa ja Itävallassa), joten olin valitettavasti ehtinyt tottua sananvapauteen sen varsinaisessa merkityksessä.
Ennen muuttoani Suomeen oli sopinut ETLA:n kanssa siitä, että ryhdyn tutkimaan kommunistimaiden talouksia. Olin toimittanut heille etukäteen yksityiskohdat asiantuntemuksestani ”vertailevan taloustieteen” alalla. Vertaileva taloustiede käsitti laajasti määriteltynä keskusjohtoisten suunnitelmatalouksien ja hajautettujen markkinatalouksien keskinäisen paremmuuden vertailua sen suhteen, miten ne loivat hyvinvointia kansalaisilleen. Mitkään objektiiviset tosiasiat eivät viitanneet suunnitelmatalouden ylivoimaisuuteen.
Kuin ilmoittauduin vuonna 1976 ETLA:aan töihin, huomasin että toimitusjohtaja oli vaihtunut, kuten myös teollisuusjohtajien mielipiteet koskien talousjärjestelmien vertailua. Patruunat tiesivät voittaneensa taloudellisen kilpailun, mutta eivät halunneet, että asia sanottaisiin kommunisteille ääneen. Moskova oli heille hyvä asiakas, jolle ei kannattanut näyttää pitkää nenää. Tarinan kulun kertoo Max Jakobson kirjassaan Vallanvaihto (Otava, 1992).
Jakobsonin avulla ryhdyin kuvaamaan suomalaisille reaalisosialismia, en siis sosialismin ihannekuvaa. Se, että ihannekuvassa oli tiettyjä merkittäviä säröjä, joita toin julki, oli pyhäinhäväistystä.
Olen valaissut stalinistikauden loanheittoa monissa yhteyksissä. Tuoreena esimerkkinä voin mainita Maija Vilkon erinomaisen kirjan ”Suomi on venäläinen” (Söderström, 2015).
Loanheitto oli kylmän sodan kaudella hankalampaa, kuin nykyisin, koska some oli vasta syntymässä. Viestejä tuli puhelimella, joten otin kotiini salaisen numeron. Kirjallisia uhkauksia sain postitse ja nyrkkipostissa. Niistä parhaat ovat jääneet muistiin ajoilta, jolloin korkeampi (siis kommunistinen) moraali oli suosittua. ”Saatanan sika, kuolet kohta. Kukaan sika ei kuole luonnollista kuolemaa”. Kielikuvat olivat monipuolisia ja viestit aggressiivisia. ”Tiedonantaja”, stalinistien lehti, muisti minua jopa kokosivun jutulla. Esiintymisiäni erilaisissa koulutuslaitoksissa yritettiin eri tavoin estää. Mieleeni jäi eräs studia generalia Helsingin yliopistossa, jossa eräs koulun opettaja ilmoitti luentoni jälkeen, että koulu ei voi taata turvallisuuttani, jos vielä näytän naamaani kyseisessä laitoksessa.
Oman alani ammatin harjoittaminen suomettuneessa Suomessa oli erittäin haastavaa. Tästä huolimatta jäin Suomeen aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti, vaikka olisin hyvin voinut jo aiemminkin hankkiutua ulkomaille töihin. En siis antanut työvoittoa vihaviestittelijöille. Samalla voi sanoa, että 1980-luvulla stalinistien kannatus hiipui. Sain lisääntyvää myötätuntoa vastustaessani marxismi-leninismin taikauskoa.
Neuvostoliiton viimeisen viikon tiistaina arvioin, että itäinen supervalta hajoaa. Sain kuulla, että mielipidettäni ei Suomessa kaivata. Seuraavana päivänä ilmoitin Skotlantiin, että otan vastaan oppituolin, johon olin tullut kuukautta aiemmin valituksi.
Muistan ikuisesti ensimmäisen viikkoni Skotlannissa, jossa olin elänyt jo 1970-luvun alkuvuosina. Kun aamuisin lähdin töihin yliopistolle, tiesin varmasti, että kukaan ei tunne minua, eikä siis tule pottuilemaan. Helpotus oli häkellyttävä. Vastaavaa tunnetta en ollut aiemmin koskaan tuntenut. Suomettuneen Suomen tunkkainen ilmapiiri ei perustunut mihinkään luonnonlakiin, vaan historian oikkuihin, jotka hävisivät menneisyyteen Neuvostoliiton romahdettua. Suomettavien besserwissereiden aika oli ohi.
Ja hiukkasen kun avaa maailmankuvaansa ja epäilee rajattomasti, niin tämä ei suinkaan ole ainoa case. 
