Suomettuminen 2010-luvulla

Pakko koroittaa sitä taloudellista puolta, jota olen koettanut koilottaa: telakat. Pala palalta otteensa vahvistuu nimenomaan elinkeinoelämässä. Sitä kautta vahvistuu ote politiikasta, armotta. Melkoisia fakiireja saa löytää politiikkaan asioita hoitamaan, jahka tämä kehitys "kehittyy".
Osin vahvistuu, kieltämättä. Mutta ei koske ihan kaikkia aloja.
Poliitikkojen osaaminen testataan sillä, mitkä liiketoimet ja yritykset, verkot, rekisterit jne pidetään pois valtauksilta. Telakasta en menetä yöunia. Sähköverkosta, Finnairista, Itellasta, maksukorttien antajasta, bensamonopolista vetäisin herneen nenään heti.
 
Osin vahvistuu, kieltämättä. Mutta ei koske ihan kaikkia aloja.
Poliitikkojen osaaminen testataan sillä, mitkä liiketoimet ja yritykset, verkot, rekisterit jne pidetään pois valtauksilta. Telakasta en menetä yöunia. Sähköverkosta, Finnairista, Itellasta, maksukorttien antajasta, bensamonopolista vetäisin herneen nenään heti.
Ääh.. unohtui siitä vielä sanoa että poliitikkojen pitää olla korostetun hitaita ja varovaisia tietyissä päätöksissä, sanoo kilpailuviranomaiset tai eu tai vaikka CIA tai KBG jotain...
Siis: ei mitään puhdasotsaista optimismia vaan wanhaa kunnon reaalipolitiikkaa.
 
Osin vahvistuu, kieltämättä. Mutta ei koske ihan kaikkia aloja.
Poliitikkojen osaaminen testataan sillä, mitkä liiketoimet ja yritykset, verkot, rekisterit jne pidetään pois valtauksilta. Telakasta en menetä yöunia. Sähköverkosta, Finnairista, Itellasta, maksukorttien antajasta, bensamonopolista vetäisin herneen nenään heti.

Juuri näin. Mutta väkisin politiikassa ottaa vaikutusvaltaa se, joka tuo fyrkkaa kehiin, se on mielestäni täysin selvää.
 
Oletko varma, ettei Venäjä-tiedoissasi ole viidentoista vuoden päivitysaukko, kuten useimmilla Jeltsinin ajat muistavilla?

Puhut nimittäin 1990-luvun "borisberezovskeista". 2000-luvulla tätä raivaamista tehdään Putinin lähipiirin toimesta ja FSB on tällöin mafian työrukkasena. Sitä eivät suomalaiset oikein tajua millään (paitsi joku KRP:ssa :))

Galouchko ei ole kommunistien kansallisomaisuutta ryöstävä Berezovski, vaan riyazanilaisen alumiinitehtaan johtaja, jolle vuonna 2004 tultiin sanomaan, että hänen on myytävä tehtaansa Putinin ystäviin kuuluvalle Peripaskalle kymmenesosalla sen arvosta. Hän kieltäytyi. Sitten FSB syöksyi sisään ja ottti tehtaan haltuun: oli kuulemma 150 000:n ruplan tullimaksut maksamatta.

Galouchko sitkoili. "Vuonna 2008 tutkija, FSB:n everstiluutnantti Zemjahov, joka johti tätä tutkintaa ja johtaa vieläkin, sanoi minulle suoraan, että jos ette tule meitä vastaan, ettekä anna yhtiötä, ettekä tunnusta, me pistämme teidät vankilaan ilman oikeudenkäyntiä ja te allekirjoitatte viikon kuluttua kaiken, mitä me haluamme."

Galouchkon vastaus oli Känädä, eli hän pakeni Kanadaan.

Kun puhuu venäläisten asianajajien ja poliitikkojen kanssa, kaikki ovat sitä mieltä, että kaikissa vuosina 2005–2008 nostetuissa jutuissa, joissa oli kyse yhtiöiden varastamisesta, niissä oli mukana FSB. FSB on mukana siellä, missä on suuret rahat.

Useiden maiden tiedusteluviranomaisten mukaan Putin itse on Euroopan rikkain mies.

Ei tämä mitään avaruustiedettä ole.

Suurin kysymys kuuluu edelleen: ovatko viranomaisemme yli-innokkuudessaan hyvää tarkoittavia idiootteja vai onko joukossa vakavampia kytkentöjä? Kyseessä ovat, kuten sanoin, suuret rahat. Missään muussa Euroopan maassa Galouchkoon ei koskettu.

William Browder, toimitusjohtaja, Hermitage Capital Management:
”Well in Russia, the authorities are running a sort of kleptocratic regime, widely acknowledged. And what they do, the authorities, when I say the authorities I mean the president, his ministers, his deputy ministers, they use law enforcement in order to steal property from people. They open up a criminal case, they use the criminal case to try to arrest them in the country. They use that arrest then to get them to sign over their property. And if this person flees, then they use Interpol and extradition treaties to go after them. These are being directed by political officials in Russia for their own private benefit. That's what it means to be politically motivated.”

Suomettumisen hyödyt ja haitat kylmänsodan aikana on tutkittu ja hutkittu. Kovasti suomalaiset ylpeilevät kylmänsodan tasapainoilullaan. Nyt alkaa kohtapuoliin olemaan aika näyttää sitten sitä "osaamista" taas. Uusi kylmäsota on oven takana tai ainakin voidaan varmana sanoa että Itä nousee ja lujaa. Amerikkalaiset pitävät kiinni vähän liikaa siittä tilapäisajasta mikä Nl:n hajoamisesta seurasi. Washinton sai hetken unelmoida unipolaarisesta maailmasta missä amerikasta käsin hallitaan kaikkia. Putin se piti yk:ssa puheen ja sanoi ettei käy. Ne ajat alkavat olla takanapäin.
Tämä 90-2010 luku onkin ollut erittäin tuskaista aikaa ja luojan kiitos siittä aletaan pääsemään. Joku tasapaino,statusquo tarvitaan. Laskeeko Venäjä suomen etupiiriinsä kuten ennen? Epäilen että se on selvä. Mallioppilaan,näyteikkunana maailmalle hyvistä suhteista ja vapaudesta. Kontrollia tai sen yritystä on ja se kasvaa. Sama koskee kaikkia etupiirin maita.

Ruotsi kun vielä tuosta pamahtaa Natoon niin sitten ollaankin ihmeissämme.
 
Jep, on ihan turha kuikottaa kovin paljon taaksepäin, kyllä tässä eteenpäin lienee itsekunkin on katsantonsa koetettava luoda. Sama koskee suomettumista. Mistä syistä tuo ilmiö koettiin ammoin.....olemmeko jo hyvää vauhtia liukumassa samaan, mutta kun tuo suomettuminen tapahtuu "korrektisti" eli rahan avulla, sitä ei haluta myöntää eikä edes huomata. Se kielletään suht kategorisesti. Mielestäni metsään menee. Saa nähdä, miten näitä veivataan jatkossa.
 
Verottaja: Aikapankkitoiminnasta maksettava veroja

Talkootyö ja naapuriapu puolestaan ovat pääsääntöisesti verotonta – silloin, kun tekijä ei saa työstä vastiketta.

Eli toisin sanoen, jos kaveri antaa sulle pullon palkkioksi jostain duunista niin verottaja vaatii siitä osansa. Ei helvetti. Miten asiat on päässyt näin huonoon jamaan? On melkein kuin valtioille on maksettava suojelurahoja kaikesta mitä sä teet. Veroja pistetään verojen päälle, jotta varmasti pertti peruskansalainen ei saa mitään maailmassa samaan aikaan kuin valtion herrat "auttavat" porvaristoa tekemään mitä ikinä he lystäävät.

Ei tule kotimaata ikävä tässä suhteessa.
 
Jep, on ihan turha kuikottaa kovin paljon taaksepäin, kyllä tässä eteenpäin lienee itsekunkin on katsantonsa koetettava luoda. Sama koskee suomettumista. Mistä syistä tuo ilmiö koettiin ammoin.....olemmeko jo hyvää vauhtia liukumassa samaan, mutta kun tuo suomettuminen tapahtuu "korrektisti" eli rahan avulla, sitä ei haluta myöntää eikä edes huomata. Se kielletään suht kategorisesti. Mielestäni metsään menee. Saa nähdä, miten näitä veivataan jatkossa.

Mutta olisiko kuitenkin niin, että jos olisi perattu rankasti tuo menneisyys, emme niin helposti sairastuisi uudelleen?

Suomi on kuin alkoholisti, joka retkahtaa, koska ei reflektoi eikä toivu. On kykenemätön noudattamaan rehellistä ajattelua, kiistää ongelmat. Muuten hyvä mies, mutta tuli nyt vähän otettua. Huomenna varmaan menee paremmin. Katse tulevaisuuteen.

Vielä 1980 suomalainen ministeri istui iltaa KGB:n upseerin kanssa Helsingissä pohtimassa keinoja Suomen laillisen hallituksen kaatamiseksi. Minusta tämä on maanpetos. Eikä vain minusta. Se on maanpetos mielipiteestäni riippumatta.

Nyt hän on ilmoittanut olevansa ehdokkaana sekä vuoden 2014 Euroopan Parlamentin vaaleissa, että vuoden 2015 eduskuntavaaleissa.

Mutta mitäs menneistä. Katse tulevaisuuteen?

Se katse saadaan sinne heti, kun siitä poistetaan valheen linssit.
 
Vanhaa suomettumista,

http://www.verkkouutiset.fi/ulkomaat/improper elokuvasensuuri-29962


ULKOMAAT
Amerikkalaisjulkaisu: "Yllättäen Suomi on kieltänyt lähes yhtä monta elokuvaa kuin Iran"
JUHA-PEKKA TIKKA
1 tunti ja 9 minuuttia sitten(päivitetty 1 tunti ja 3 minuuttia sitten)
Kohu Pohjois-Korea -komediasta sai amerikkalaisjulkaisun tarkastelemaan muitakin maailmalla poliittisista syistä kiellettyjä elokuvia.

  • 247824ee1d0e07f94b2e5d1034df3dcccbd901371b3f9c1e534a249312b496af

    Great Garbon Ninotchka-elokuvaa ei näytetty Suomessa vuosina 1964-81.

    (Wikimedia Commons /MGM)
The Improper käsittelee tästä löytyvässä jutussaan kohua Seth Rogenin jaJames Francon The Interview -Hollywood-komediasta. Sonyn lyhytaikainen kielto tälle omalle filmilleen merkitsi sitä, että USA sensuroi ensi kertaa pitkiin aikoihin elokuvan poliittisista syistä julkaisun mukaan "kolmannen maailman diktatuurimaiden tapaan".

The Improper on tehnyt katsauksen yli 50 maan poliittisista syistä kieltämiin Hollywood-elokuviin viimeisen 70 vuoden aikana. Lähteenä lienee ollut tämä Wikipedian sivusto.

The Interviewtäkin tuoreempi tapaus on Ridley Scottin Mooses-elokuva Exodus: Gods and Kings, jonka Egypti ja Marokko juuri kielsivät.

Periaatteessa Hollywood-filmejä näyttävien maiden sensuuritilastoa johtaa Iran. Maa on 1956 jälkeen kieltänyt poliittisina 56 elokuvaa - viimeksi Ben AffleckinArgon.

Iranin kieltämiä ovat myös esimerkiksi Zoolander homojen oikeuksien väitetyn edistämisen vuoksi, Schindlerin lista ja Matrix Revolution.

"Yllättäen Suomi on kieltänyt lähes yhtä monta filmiä (kuin Iran) 1936 jälkeen, jolloin maa kielsi Panssarilaiva Potemkinin näyttämisen poliittisista syistä",The Improper kirjoittaa.

Suomesta mainitaan jutussa myös Mantsurian kandidaatti (1964), Red Dawn(Punainen vaara, 1984) ja Billy Wilderin Yks', kaks', kolme (1962).

The Improper kirjoittaa, että "jostain syystä Suomen hallitus on suhtautunut vastenmielisyydellä Frankenstein-elokuviin" joita se kielsi kolme kappaletta 1950-luvulla. Myös King Kongin mainitaan olleen hyllyllä lähes vuosikymmenen. Dirty Harryn ja Teksasin moottorisahamurhaajan mainitaan tulleen kielletyksi väkivallan takia.

Bondiakin sensuroitiin
Suomessa poliittisista syistä sodan jälkeen kiellettyjen ja käsiteltyjen elokuvien määrä oli todellisuudessa valtaisa. Tapoja ja keinoja itänaapurin tahdon toteuttamiseksi oli monia.

Tunnettuja eri tavoin jopa vuosikymmeniksi kiellettyjä olivat myös esimerkiksiIsoviha (1939), Jääkärin morsian (1938), Yli rajan (1942), Aktivistit (1939), Ivan Denisovitshin päivä (1970), Ninotchka (1939) sekä Renny Harlinin ja Markus Selinin Jäätävä Polte (1986).

Kymmenistä elokuvista poistettiin repliikkejä ja kohtauksia joko vaatimusten vuoksi tai oma-aloitteisesti, jotta elokuvan saattoi esittää leikeltynä.

Jopa esimerkiksi Bond-elokuvasta Octopussy - mustekala (1983) jätettiin kääntämättä kohta, jossa kuoleva kenraali Orlov sanoo hänestä tulevan Neuvostoliiton sankarin. Tämä suomeksi arka lause on alla olevalla Youtube-videolla kohdassa 2:15.

Vasta vuonna 2001 kumottiin laki, jonka mukaan esitettäväksi ei hyväksytty elokuvaa, joka "vaarantaa yleistä järjestystä tai turvallisuutta tahi maanpuolustusta taikka huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin". Valtion elokuvatarkastamo lakkautettiin 2012.
 
Koko juttu tässä.


Suomettumisen luurangot
http://sarastuslehti.com/2015/03/31/suomettumisen-luurangot/
JUKKA AAKULA

-

Kolme pitkän linjan Venäjän ja Itä-Euroopan asiantuntijaa –Jukka Mallinen, Martti Puukkoja Arto Luukkanen - ovat kirjoittaneet pienen mutta erittäin suositeltavan kirjan Lustraatio. Kirjan on toimittanut Pekka Virkki.

Lustraatio on terminä melkein kaikille tuntematon. Sana tarkoittaa puhdistamista – eli käytännössä Itä-Euroopan maissa suoritettua kommunistiajan historian käsittelyä. Erityisesti entisessä DDR:ssä entiset kommunistit puhdistettiin valtion viroista ja DDR:n salaisen poliisin kätyrit paljastettiin. Prosessi muistutti toisen maailmansodan jälkeistädenatsifikaatiota.

Monelle lukijalle herää jo tässä vaiheessa epäilys, onko kyseessä vain edellisen hallinnon palvelijoiden rankaiseminen ja suoranainen kosto. Toisaalta lukija voi ihmetellä miten tämä liittyy Suomeen.

Martti Puukon artikkeli Lustraatiota puolalaisen tapaan esittää Puolan esimerkin avulla ehkä parhaan perustelun sille, miksi historian kipeitä asioita on hyvä käsitellä ja miksi kommunismin ajan – ja suomettumisen ajan – vallan palvelijat on paljastettava vaikkakaan ei välttämättä puhdistettava viroistaan:

Henkilöt, jotka ovat toimineet yhteistyössä Neuvostoliiton tai DDR:n salaisen palvelun kanssa, ovat käytännössä riski kaikille Venäjän vallasta vapautuneille valtioille. Erityisesti tilanteessa, missä Venäjä nyt on ryhtynyt uudelleen luomaan imperiumia ja nakertamaan naapurimaidensa suvereniteettiä, jokainen korkeissa tehtävissä oleva henkilö, jolla on luurankoja kaapissa, on helppo painostuksen kohde venäläisille.

Jukka Mallisen Asioiden pakosta yleisiin syihin avaa suomettumisen historiaa. Se osoittaa lukijalle selkeästi suomettumisen liittyvän pitkään perinteeseen Suomen ja suomalaisuuslikkeen historiassa. Jo kansallisfilosofimme J.V. Snellman vaati suomalaisilta suuta suppuun, jotta venäläisiä ei suututettaisi.

Niskuroiville kansalaisille Snellman saarnasi “realismia”. Liberaalit kuten Leo Mechelin pantiin ruotuun ja yksilöt asetettiin valtiota palvelemaan. Kansalliset projektit olivat ylhäältä ohjattuja ja kansa määrättiin niihin mukaan. Kansalaisten oma aktiivisuus ei ollut suotavaa.

Arvid Järnefelt kritisoi sata vuotta sitten fennomaaneja nöyriksi matelijoiksi. Kenraalikuvernööri Heidenin edessä he pokkuroivat ”fennomaanien ainaista tekonaurua nauraen.” Juho Kusti Paasikivi kritisoi aikoinaan Snellmania siitä, että tämä oli mennyt myöntyväisyydessään liian pitkälle. Paasikivi oli myös YYA-kaudella huolestunut kansan sielusta ja pelkäsi, että YYA-ajan valheet tukehduttavat suomalaisten sielun.

Suomi sai Snellmanin ja fennomaanien työn tuloksena autonomisen valtion, mutta torjui samalla kansalaisyhteiskunnan. Kansalaisyhteiskunta syntyi vasta sortokauden myötä, kun keisari ei ottanut suomalaisten manifestia vastaan ja suomalaisten lojaliteetti keisarin hyvätahtoisuutta kohtaan romahti.

Snellman ei tietenkään ollut pelkästään alistumisen profeetta vaan uskoi kansallisen itsetunnon kasvavan kulttuurista. Pieni kansa voi säilyä voimakkaampien uhan alla kunhan pitää kiinni omasta kulttuuristaan ja itsetunnostaan.

YYA-aika palautti Suomeen tsaarinaikaisen matelun. Intellektuelli toisensa jälkeen liittyi Kekkosen aikana ystävyyden ylistäjien joukkoon. Paavo Haavikko arveli, että Suomen ulkopolitiikka veisi henkisen selkärangan katkeamiseen. Hän tosin piti mätää opportunismia suomalaisten kansanluonteen ja hengen ytimenä ja suorastaan kansalaisuskontona.

Mallinen osoittaa toisaalta, että moni aluksi valheeseen mukaan lähtenyt intellektuelli (Paavo Rintala, Pentti Saarikoski ja Arvo Salo) kritisoi ajan valheellisuutta kirjoissaan jo 1980-luvulla.

Opportunismin takana oli kuitenkin selkeä idea, jota voinee minusta pitää koko YYA-ajattelun ideana. Mika Aaltolapuhuu hämärryttämisestä. Samalla kun puhuttiin “ystävyydestä” ja näytettiin nöyriltä, ajettiin päättäväisesti Suomen etua. Hämärryttäminen johti kuitenkin itsepetokseen. Se oli suomettumisen ajan suurin tragedia: hämärrytetty vastarinta muuttui henkiseksi miehitykseksi. Nuori polvi vasemmalla alkoi oikeasti uskoa YYA-liturgiaan päinvastoin kuin Kekkosen ikäpolvi.

Yhdeksi traagisimmista hahmoista alistumisen kulttuurissa osoittautuu professori Matti Klinge. Klingelle Tukholman syndrooma on koko elämän ydinkokemus. Hän rakastui panttivangin ottajiin ja alkoi kirjoissaan edistää Venäjän asiaa. Mallinen kuvaa Klingeä:

[Professori Matti] Klinge säikähti ja alkoi hyväksyä uhkan, uhkailun. Hän koki syvällisen psyykkisen muodonmuutoksen ja oppi selittämään uhan pois ja rakastamaan sitä. … Klinge alkoi sympatisoida uhkaajansa ja tästä tuli hänen ydinkokemuksensa – parempi elävä lammas kuin kuollut leijona. Tämä on tyypillinen Tukholma-ilmiö: panttivanki oppii rakastamaan vangitsijaansa.

Vasemmistolainen Arvo Salo sen sijaan tyrmistyi omasta alistumistaan ja harjoitti itsekritiikkiä jo 80-luvulla:

Meitä nöyryytettiin ja me rupesimme ihailemaan nöyryyttäjää: ainakin minä rupesin. Noottikriisi teki minusta toisen miehen. Ensin viehätti voima, heti perään myös itse idea.

Salo antaa siis aikalaistodistajan todistuksen Tukholman syndroomasta.

Suomettumisen ajan historian avaamista vastustetaan, eikä se ole ihme. Kyse ei ole vain Tiitisen listasta, historian ymmärtämisestä ja 70-luvun poliitikkojen tekojen kaivelusta.

Aleksanteri-Instituutin tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro analysoi Suomen ja Venäjän suhteita Ylen uutisessa “asiantuntijana”. Vielä 80-luvulla sama mies oli jatkuvassa yhteydessä DDR:n suurlähetystöön SKP(y):n edustajana. SKP(y) oli Suomen Kommunistisen Puolueen taistolaisvähemmistön sirpalepuolue, joka sittemmin on ottanut nimen SKP.

Vaikka Kangaspuro on näkyvin taistolainen, joka on siirtynyt taistolaisuudesta Venäjän uuden patriotismin ymmärtäjien joukkoon, koko taistolaisajan toimittajasukupolvi on edelleen vaikuttamassa mieliimme. Toimittajaporukka on onnistunut siirtämään ajatuksensa seuraavalle sukupolvelle. Taistolaisten iskulauseen ”Nato on rauhan perikato” sisältö on siirtynyt seuraavalle länsikriittiselle sukupolvelle.

Neuvostoblokin hajottua eräissä sen sen maissa eliitti vaihtui radikaalisti, toisissa taas valtarakenne jatkuu uudella nimellä. Edellisissä menee demokratian ja markkinatalouden kannalta hyvin, jälkimmäisissä vallitsee parhaimmillaankin pysähtynyt pseudodemokratia. Suomi kuuluu lähinnä jälkimmäisiin.

Jo alussa mainittu Martti Puukon Lustraatio puolalaiseen tapaan käsittelee sitä, mitä tapahtuu kun avoimuus pettää. Lech Walesa - Puolan 80-luvun vapaustaistelun sankari ja vapaan Puolan pitkäaikainen presidentti – syyllistyi nuorena miehenä yhteistoimintaan kommunistisen salaisen poliisin kanssa niin kuin moni muukin puolalainen. Sen sijaan, että hän olisi avoimesti myöntänyt virheensä ja pyytänyt nuoruuden virheitään anteeksi, Walesa pyrki tekemään kaikkensa totuuden salaamiseksi. Hän hävitytti asiakirjoja rikollisilla ja pani median ja liittolaisensa demonisoimaan niitä jotka puhuivat Walesan rikoksesta. Puolan vapautumista varjosti valheen vyyhti. Walesan kaltaiset ihmiset, joilla on luurankoja kaapissa, ovat helppoja kohteita venäläisten painostukselle.

Se oli ongelma silloin kun Walesa toimi solidaarisuuden puheenjohtajana… Se oli ongelma kun Walesa toimi presidenttinä. Se avasi kiristysmahdollisuuden ja Walesa teki presidenttinä valtavia virheitä.

Suomeen heijastettuna ongelma on ilmeinen. Kun suurella osalla suomalaisista poliitikoista, jotka toimivat jo 70- ja 80-luvuilla politiikassa on enemmän tai vähemmän luurankoja tai kotiryssiä kaapissa ja Tiitisen lista yms. ovat kokonaan avaamatta, riski on suuri.

Itselleni tulee mieleen, että voisiko poliitikkojen hidastelu turvatakuiden hankkimisessa selittyä venäläisten painostuksella johtavia poliitikkoja kohtaan. Miksi Kalevi Sorsa esimerkiksi ajoi taivaanrannanmaalaaja Tarja Halosta presidentiksi länsimielisen Martti Ahtisaarensijaan Suomen turmioksi? Venäjän käskystä?

Toisessa kirjoituksessaan Suomettumisen sikolätti Puukko käsittelee mm. Tarja Halosen presidenttiaikaa ja toteaa sen hyvin haitalliseksi Suomen kansalle. Halosen ainoa positiivinen merkitys oli, että hän rikkoi lasikaton presidentin viran osalta. Suurin ongelma oli se, että Halonen perustuslain vastaisesti keskitti Venäjän suhteiden hoidon kokonaan itselleen. Ulkoasiain valiokunta ohitettiin kokonaan. Suhteiden hoito Venäjään toi mieleen YYA-ajan. Halonen puhui ystävyydestään Vladimir Putiniin ja Suomella ja Venäjällä oli muka luottamukselliset suhteet.

Tarja Halosen kahden presidenttikauden perinnöksi monelle suomalaiselle jäi täysin vääristynyt kiiltokuvamainen kuva Putinin Venäjästä.

Suomalaisten keskuuteen saatiin levitettyä ajatusta, että Suomella ei ole enää sotilaallisia uhkia. Venäjän oli määrä kehittyä kohti demokratiaa ja Suomella ja Venäjällä oli Halosen mukaan sama arvomaailma. Presidentin lehdistöpäällikkö Maria Romantschuk antoi medialle kuvaa, että Halonen osasi suorastaan käsitellä Putinia – tosiasiassa Halonen myötäili Putinia.

Vuosi 2014 on täysin musertanut Halosen – ja häntä äänestäneiden – kuvitelmat Venäjästä ja Putinista. Naapurin poika Pietaristaon osoittautunut aivan muuksi kuin millaisen kuvan Halonen on halunnut meille hänestä antaa. Kun tuo kylmäverinen KGB-mies hyökkäsi vuonna 2008 Georgiaan, Halonen oli hiljaa eikä tuominnut koskaan Venäjän toimia. Sen sijaan Halonen kritisoi Viroa ja väitti, että Viro ei ole osannut hoitaa suhteitaan Venäjään vaan kärsi postsovjeettisesta traumasta. Oma tulkintani on, että Halosen valinta presidentiksi oli jonkinlainen anti-lustraatio – kellon kääntäminen takaisin taistolaisaikaan.

Arto Luukkanen on kirjoittanut kirjaan kolme artikkelia. Ensimmäinen Luukkasen artikkeli Porkkana ja Keppi hallinnan välineenä teki minuun syvimmän vaikutuksen. Artikkeli palauttaa ajatukset vielä Snellmania aiempaan aikaan – Porvoon valtiopäiviin ja niille osallistuneiden ihmisten vaikuttimiin.

Porvoon valtiopäivät on suomalaisessa kansallisessa kertomuksessa nostettu osin aiheestakin yhdeksi historiamme kulmakiveksi. Suomi nostettiin silloin kansallisen kertomuksen mukaan kansakuntien joukkoon. Kansallisessa kertomuksessa kokoukseen osallistuneet toimivat kansakunnan hyväksi ja näin ollen moraalisesti arvokkaasti. Tässä on jälkipolvien tulkinnan suuri ongelma.

Luukkanen osoittaa varsin vakuuttavasti, että tekojen isänmaallisuus on myöhempien sukupolvien tulkintaa – valtiopäiville osallistuneet toimivat objektiivisesti tarkastellen Norjan Vidkun Quislingin ja Ranskan Philippe Pétainin tavoin. Porvoon valtiopäivien yhteistoimintamiehistä tuli historian hyviksiä siksi ja vain siksi, että heidän toimintansa sopi jälkipolvien historiakäsitykseen.

Kertomus kansakunnan syntymisestä Aleksanteri I:n hyväntahtoisuuden ja Suomen säätyjen viisaan myöntyvyyspolitiikan yhteisvaikutuksena sopivat hyvin suomettuneen ajan ajatukseen Suomen ja Neuvosto-Venäjän luottamuksellisesta suhteista.

Luukkanen kysyy retorisesti:

Miten siirtyminen toiseen leiriin, tosin sanoen maanpetos, perusteltiin? Miten yhteistoimintamieheksi tultiin ja mitä hyötyä siitä sai? Ja ennen kaikkea: minkälaisia motiiveja jälkipolvet niissä näkivät?

Luukkanen esittää vahvoja argumentteja sen puolesta, että sekä Porvoon valtiopäivien ajan yhteistoimintamies että hänen suomettumisen aikainen veljensä ajoivat ensi sijassa tai pelkästään omaa poliittista etuaan. Suomettumisajan eliitille Porvoon valtiopäivien yhteistoimintamiesten toiminnan kohottaminen moraalin ja isänmaallisuuden sfääreihin sopi. Isänmaallisuus on suomettajalle viisasta vallanpitäjien ja Venäjän edessä nöyristelyä.

Kun Paavo Lipponen lähti Gaspromin palvelukseen edistämään Venäjän energianvientiä – ja samallla sen lieveimiöitä kuten Venäjän mahtiaseman edistämistä – Lipponen väitti tekoaan isänmaalliseksi.

[ajattelutapa] on ollut tuttu suomalaisille yhteistoimintamiehille Sprengtportenista Otto-Wille Kuusiseen saakka: niin suomettumisen kuin uussuomettumisen aikana lopullinen motiivi viholllisen kanssa vejeilylle oli kuitenkin selvä: kyseessä oli oman selviämisen maksimointi ja mahdollinen hyötyminen muiden säätyveljien kustannuksella.

Suomettumisen tärkein voimavara oli ja on oman edun tavoittelu. Siihen liittyy olennaisena osana mahdollisuus demonisoida kilpailijoita.

Porvoon valtiopäivät ja Suomen Ruotsista irtautuminen on esitetty suurena riemuvoittona kansakunnalle. Kuten Mallinen osoittaa se ei sitä ollut – tsaarinvallan aika pysäytti kansalaisyhteiskunnan ja kansalaisvapauksien kehityksen – vasta sortokausi keskeytti suomalaisten yleisen vallanpitäjien hännystelyn ja sai kansalaisyhteiskunnan kehitykseen vauhtia.

Luukkanen esittää herkullisen esimerkin jälkipolvien halusta selittää yhteistoimintamies isänmaan edun ajajaksi. Myöhemmän Porvoon piispan, teologian tohtori Gustav Bjökstrandin tutkimus Jacob Tengström. Universitetsman, kyrkoledare och nationbyggareselittää kirkon piirissä toimineen Quisling-piispan Jacob Tengströmin toiminnan isänmaanrakkaudesta kumpuavaksi.

Luukkasen toinen artikkeli Jälkisuomettumisen arkikokemuksista Ukrainan kriisiin osoittaa myös Helsingin Sanomien merkittävän roolin harhaisen toiveikkuuden levittämisessä. Vuonna 2001 HS esitti Putinin olevan moderni demokratiaa ajava johtaja ja torjui pääkirjoituksissaan erilaiset tulkinnat. Vuonna 2008 HS:n kanta alkoi Georgian tapahtumien myötä tosin muuttua ja vuonna 2014 HS oli jo täydessä paniikissa.

Lustraatio ei ole kuitenkaan vain analyysi menneestä vaan sisältää voimakkaan poliittisen vaatimuksen. Luukkanen vaatii suomettumisajan ilmiöiden avaamista:

Ainoa toive on meissä itsessämme. Suomen kansan on itse siirrettävä reippaasti romukoppaan ja historian jätelavalle ne poliitikot jotka eivät ole kyenneet näkemään suurta naaupuriamme sellaisena kuin se on.

Tarvitsemme suurta pyykinpesua, jossa käydään lävitse menneisyyden ikäviä moraalisia rähmälläänoloja Neuvostoliiton ja Venäjän edessä… [on] avattava Tiitisen lista.

Vuoden 2015 eräänä teemana voisi olla: SUOMI KUNTOON . Älä äänestä wanhaa suomettunutta!

Luukkasen kolmas artikkeli Totuuskomissio lustraatiosta esittää konkreettisen vaatimuksen totuuskomission perustamiseksi. Luukkanen hahmottelee ideaa totuuskomissiosta Etelä-Afrikan ja Saksan onnistuneiden menneisyydenhallintaprojektien pohjalta.

Yhteistoimintamiesten nimien ja toiminnan paljastaminen olisi alkusoittoa Walhesuomen rutiinien hylkäämiselle. Suomen Totuuskomissio ei tuomitsisi ketään, joka avoimesti tunnustaisi tekonsa. Nelson Mandelaa lainaten Luukkanen toteaa

Voimme antaa anteeksi, mutta emme unohtaa.

Lustraatiota tarvitaan. Ei vain siksi, että luurangot kaapissa ovat turvallisuusuhka koko maalle, vaan myös moraalisista syistä. Valheessa elävä kansa tai yksilö ei ole vapaa eikä kykene luomaan realistista kuvaa ympäröivästä maailmasta.

Kuulin vain vähän aikaa sitten väitteen, että suomettumisen muistelu on 70-luvun nostalgiaa. Oleellisin syy puhua 70-luvusta on se, että 70-luvun johtajista moni on edelleenkin vahvasti vallankahvassa ja 70-luvun mädät tavat ovat palaamassa suomalaiseen politiikkaan. Suomettajilla on nuoremmman polven oppipoikansa ja -tyttärensä – esimerkkinä vaikkapa Suomi-Venäjä-seuran puheenjohtaja Paula Lehtomäki.

Toisaalta kyse ei ole vain 70-luvun historian toistumisesta. Suomettumisen ja myöntyvyyden punainen lanka on vähintään 200 vuotta pitkä ja sen katkaisu tulee olemaan hyvin vaikeaa.

Meidän, jotka haluamme suomettumisen uutta nousua vastustaa, on minusta myös etsittävä historiasta työkaluja taisteluun vapauden ja kunnian puolesta sensuurimentaliteettia ja nöyristelevää Venäjän politiikkaa vastaan. 1900-luvun alun passiivisen vastarinnan perinneoli yksi hienoimmista vaiheista historiassamme. Siihen voisin palata myöhemmissä kirjoituksissa.

-

Arto Luukkanen, Jukka Mallinen, Martti Puukko: Lustraatio (toim. Pekka Virkki, Cre8 Oy, 2015)

-

-


Jukka Aakula on matemaatikko, IT-ammattilainen, isä ja konservatiivi. Kiinnostuksen kohteina mm. yhteisöllisyys, luonto, evoluutio, uskonto, antropologia, taloushistoria sekä ihmisen ja ihmisrotujen biologia.



About these ads
 
Sofi ei ammu räkäpäillä!

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1430366322730
Sofi Oksanen nosti taas esiin suomettumisen
Kulttuuri 2.5.2015 10:46

Jukka Petäjä


Helsingin Sanomat

Terhi Ylimäinen
1305951817407

Sofi Oksanen
Kuuntele
  • 24

  • Suomen kansainvälisesti menestynein kirjailija Sofi Oksanen on nostanut taas esiin suomettumisen, joka tuntuu hänen mielestään juurtuneen syvälle Suomen henkiseen ja poliittiseen maaperään. Edellisen kerran hän syytti julkisuudessa Suomen poliittista johtoa suomettumisesta Frankfurtin kirjamessuilla lokakuussa 2014.

    Sofi Oksanen puhui tänään lauantaina Latvian pääkaupungissa Riiassa, jossa hän oli Latvian uudessa kansalliskirjastossa pidetyn kaksipäiväisen juhlaseminaarin yksi pääesiintyjistä. Hänen puheensa avasi tänään klo 16 päättyvän seminaarin, jonka aiheena on kirjailijan ja vallan välinen suhde. Väinäjoen rantaan rakennettu noin 163 miljoona maksanut Latvian kansalliskirjasto vihittiin käyttöön elokuussa 2014.

    "Suomessa käytiin juuri eduskuntavaalit, ja vanha suomettunut retoriikka tuli jälleen esiin. Sdp:n ja Suomen suurimman puolueen, keskustan, puheenjohtajat sanoivat televisiossa, että Venäjää ei saa kutsua uhaksi. Näin siitä huolimatta, että esimerkiksi venäläiskoneet, jotka lentävä transponderit alhaalla, ovat turvallisuusuhka, ja myös Suomeen kohdistuu hybridisotaan kuuluvia toimia", Sofi Oksanen totesi puheessaan.

    Artikkeliin liittyvätHän korosti, että esimerkiksi Virossa olisi hyvin hankala kuvitella, että poliitikot turvautuisivat neuvostoretoriikkaan selittäessään ja perustellessaan omia ratkaisujaan – kuten Suomessa.

    Latvian kansalliskirjastossa pitämässään puheessa Sofi Oksanen huomautti, että Suomessa käytetään yhä edelleen sekä ulkopoliittisessa että turvallisuuspoliittisessa puheessa suomettumisesta kielivää neuvostoretoriikkaa hyvin huolimattomasti. Hänen mielestään puheeseen vilahtaa herkästi "suomettuneen ajan ja jopa neuvostopropagandan tuottamia ilmaisuja".

    Sofi Oksanen korosti, että harva tiedostaa aktiivisesti niiden taustaa tai vahingollisuutta.

    "Venäjä ja Neuvostoliitto olivat ja ovat taitavia verbaalisen todellisuuden luomisessa. Painetun sanan tehtävä on luoda vaihtoehtoista, täysin fiktiivistä todellisuutta", Oksanen jatkoi.

    Hän katsoi, että tämä Venäjän harjoittama propaganda on luonut hedelmällisen maaperän suomettumiselle ja "heikentänyt Suomen kykyä käsitellä Venäjää".

    Hänen mukaansa Suomessa jo alitajunta on opetettu väistämään ja tukahduttamaan ilmaisuja, joiden voisi katsoa loukkaavan tai ärsyttävän Venäjää.

    "Koska tietoista ja julkista ja kattavaa korjausliikettä ja analyysiä [tämän käytännön] seuraamuksista ei ole tehty, suomettuminen luo yhä edelleen todellisuutta."

    Tässä kohdin Sofi Oksanen vertasi Suomea ja Viroa ja totesi, että Suomi yrittää päästä kuin koira veräjästä.


    "Jos Viro suhtautuisi yhtä vastahakoisesti neuvostomiehityksen ajan käsittelyyn, esimerkiksi yhteistyötoiminnan käsittelyyn, sitä pidettäisiin ulkomailla ongelmallisena ja sanottaisiin, ettei Viro halua pestä likapyykkiään."

    Sofi Oksanen tähdensi, että Suomessa julkinen puhe on yhä edelleen rähmällään itään. Sen sijaan kirjallisuus ei ole sitä, mikä korostaa sen tärkeyttä.

    "Suomettunut Suomi oli Neuvostoliiton menestystarina. Se oli näyteikkuna... Ei ole ihme, että nyky-Venäjällä on halu suomettaa muitakin maita."

    Sofi Oksasen Latviassa pitämän puheen otsikko oli Leijona häkissä, mikä luonnollisesti viittaa siihen tilaan, johon Suomen vaakunaeläin on joutunut. "Tutkija Mika Aaltola on verrannut suomettunutta Suomea...eläintarhassa pidettyyn leijonaan: se näytti päällepäin hyvinvoivalta, mutta sen elintila oli hyvin ongelmallinen."

    Sofi Oksanen ihmetteli puheessaan, miksi Suomessa suomettuneen ajan kokemuksien keräämistä ei ole pidetty samanlaisena kansallisena tehtävänä kuin Virossa on pidetty neuvostoajan yksilötarinoiden kokoon haalimista ja taltioimista.

    Kirjailijan puhe Latvian kansalliskirjastossa ei keskittynyt vain suomettumisen ja sen nykymuotojen pohtimiseen, vaan kirjailija käsitteli laajasti myös Viron ja Suomen kirjallisuuden eroavaisuuksia ja yhtymäkohtia.

    Sofi Oksanen on parhaillaan kiertueella Latviassa, jossa julkaistiin torstaina 30. päivä huhtikuuta Kun kyyhykset katosivat -romaanin latviankielinen käännös.

    Sofi Oksasen jälkeen Latvian kansalliskirjastossa puhui virolainen kirjailija ja kääntäjä Jaan Undusk. Hänen aiheensa oli The Point of the Right Moment. On Time and Morality.

    Aiheet
 
Justi. Viro näyttää Suomelle esimerkkiä. Ohhoijjaa. No, Sohvi keksi vähän vahingossa rahantekokoneen ja pistää välillä vähän höyryä.

Leijonanhäkkivertaus ontuu siltä osin, että tämä "ongelmallinen lebensraum" on kuin leijonanhäkki, ollut jo reilut 70 vuotta. Ei tähän häkkiin ole uskaltanut tai viitsinyt...tai ei ole tarvinnut työntyä. Sekin puolensa Leijonanhäkissä sentään on.
 
Luin tänään Hesarista, että Sipilä haluaa tuoda pakkovenäjän opiskelun Itä-Suomeen ruotsin tilalle. Tähän kehitykseen olisi varmaan sortovuosien Venäjäkin tyytyväinen. Toivottavasti edes paikallisista löytyy sen verran isänmaallisuutta, että vastustavat näitä muutoksia.
 
Viimeksi muokattu:
Luin tänään Hesarista, että Sipilä haluaa tuoda pakkovenäjän opiskelun Itä-Suomeen ruotsin tilalle. Tähän kehitykseen olisi varmaan sortovuosien Venäjäkin tyytyväinen. Toivottavasti edes paikallisista löytyy sen verran isänmaallisuutta, että vastustavat näitä muutoksia.

Mikähän meillä suomalaisilla on ruotsin kielen opiskelua vastaan? Pakko sitä ja pakko tätä. Venäjän kielen opiskelumahdollisuuksia on jo nyt, opiskelee, kuka haluaa. Pakkovenäjälle on sanottava jyrkkä njet.
 
Luin tänään Hesarista, että Sipilä haluaa tuoda pakkovenäjän opiskelun Itä-Suomeen ruotsin tilalle. Tähän kehitykseen olisi varmaan sortovuosien Venäjäkin tyytyväinen. Toivottavasti edes paikallisista löytyy sen verran isänmaallisuutta, että vastustavat näitä muutoksia.

Itä-Suomessa on Venäjän opiskelu ollut aika pakollista jo 70 vuotta.
 
Mikähän meillä suomalaisilla on ruotsin kielen opiskelua vastaan? Pakko sitä ja pakko tätä. Venäjän kielen opiskelumahdollisuuksia on jo nyt, opiskelee, kuka haluaa. Pakkovenäjälle on sanottava jyrkkä njet.

Käytännöt voi harmonisoida Ruotsin kanssa, suomalaiset ovat historiallinen osa Ruotsin väestöä.
 
Back
Top