Hyvin kiusallista Suomelle, mutta Lontoon KGB-pomo Gordievski on julkaissut kirjan:
"Gordievski selvitti Helsingin Sanomain Lontoon kirjeenvaihtajan Hannu Leinosen haastattelussa (2. 12. 1990) mitä agentti-sana tarkoittaa KGB:n kielenkäytössä. Tiedustelutehtävissä työskentelevillä on kolmen tason kontakteja: arvokkaimpia ovat "agentit", sitten tulevat "luottamukselliset kontaktit" ja alimpana "lähteet". Millekään tasolle ei siis kuulu vakoilijan vaan säännöllisen yhteyshenkilön toimi.
Tästä huolimatta agentti-sana tuottaa hallaa, sillä useissa arvovaltaisten lehtien kirja-arvioissa (esimerkiksi The Economist ja The Independent) on jätetty pois kaikki Kekkosen todellista asemaa koskevat täsmennykset. Kekkosen toiminta KGB:n agenttina esitetään yleisenä todisteena järjestön tehokkuudesta.
Hieman vastaavassa valossa esiintyy Yhdysvaltain preidentti Franklin Rooseveltin läheinen neuvonantaja Harry Hopkins. Häntä Gordievski pitää "tahattomana agenttina", jonka neuvostosympatiat edistivät Moskovan politiikkaa merkittävästi.
Toisessa yhteydessä kirja kertoo myös, kuinka KGB:n virkailijat yrittävät edistää omaa uraansa kertomalla Moskovaan, että Ruotsin pääministeri Olof Palme oli KGB:n vaikutuksen alainen, vaikkakaan ei täysi agentti. Tästä ei Gordievskin mukaan ole mitään todisteita.
Kekkosen valinta presidentiksi 1956 aiheutti suurta innostusta KGB:n päämajassa, sillä KGB piti häntä kylmän sodan aikana tärkeimpänä ulkomaalaisena agenttinaan. Sen sijaan kirja tekee eron paljon puhutun suomalaisagentin "Timon" ja Kekkosen välille.
Timo oli tai on "toinen korkea-arvoinen suomalainen poliitikko". Tämän tiedon tekijät lainaavat 1961 Helsingistä loikanneelta Anatoli Golitsyniltä.
Gordievskin mukaan Suomen turvallisuuspoliisi piti aina Neuvostoliiton vakoilujärjestöt kurissa, vaikka KGB uskoikin pystyneensä saamaan sanomansa Kekkosen kautta julkisuuteen. Tästä Gordievski ei esitä mitään yksityiskohtia.
Gordievski osallistui 1979-1981 Suomen raporttien käsittelyyn. Hänen mukaansa KGB:llä oli Suomessa 160 agenttia ja luottamuksellista kontaktia, eli enemmän kuin muissa ulkomaantoiminnan kolmannen osaston maissa Britanniassa, Pohjoismaissa, Irlannissa ja Australiassa yhteensä.
Presidentti Kekkosen seuraajan etsinnässä osaston Suomen-asiantuntija Albert Akulov, "ilmeisesti sen terävin analysoija", ennusti oikein, että Ahti Karjalaisen juomatavat estäisivät ehdokkaaksi pääsyn. Helsingin toimiston päällikkö Vladimirov kuitenkin uskoi Karjalaiseen ja kääntyi Paavo Väyrysen puoleen, kuten kirjassa lainatuista Jukka Tarkan tiedoista käy ilmi.
Suomea koskevien kohtien kiusallisuus perustuu siihen, että Gordievski kirjaa viileän asiallisesti aikakauden, johon suomalaiset eivät ole vielä saaneet otetta: vuosikymmenet joiden aikana lukuisilla suomalaisilla oli kohtuuttoman läheiset suhteet toisen supervallan suurlähetystöön; suhteet joita käytettiin lyömäaseena oman edun tavoittelussa.
Suomi esiintyy kirjassa usein kohdin. Sen asema idän ja lännen vakoilun keskuksena on ilmeinen.
Neuvostoliitto maksoi kalliin hinnan siitä, että talvisodan edellä vaikuttanut Helsingin-toimiston päällikkö Boris Jartsev, oikealta nimeltään Boris Rybkin, ja hänen vaimonsa Zoja toimittivat Moskovaan täysin väärää tietoa Suomen puolustustahdosta. Suomi vilahtaa Yhdysvaltain naiivissa politiikassa, joka johti 1944 suomalaisilta ostetun NKVD:n (KGB:n edeltäjän) koodikirjan palauttamiseen Neuvostoliittoon."
"Suomi tarjosi turvapaikan "Neuvostoliiton tärkeimmälle sodanjälkeiselle peitejärjestölle Maailman rauhanneuvostolle (WPC)" (jonka suomalainen haara on Rauhanpuolustajat) sen jälkeen kun se oli karkotettu Wienistä. WPC:n johtaja Romesh Chandra oli Brezhnevin ajan "peitejärjestöjen johtava hahmo".
Gordievskin lauseissa WPC kuuluu niihin "sinisilmäisten klubeihin", jotka KGB:n edeltäjät aloittivat jo 1920-luvulla ja joita on sittemmin riittänyt. Kuitenkin yksittäisten sinisilmien toiminta on pientä verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltain johtajiin, jotka uskoivat Stalinia.
Tästä huolimatta peitejärjestöjen piirissä puuhailleitten kannattaa lukea kirja huomatakseen, millaiseen menoon on tullut osallistuneeksi."
http://www.hs.fi/kulttuuri/a1353052522687
)