Vieraskynä
Suomi ei tarvitse neljää taistelualusta – maapuolustus uhkaa näivettyä
Merivoimien kykyä toimia kansainvälisissä tehtävissä ei pidä parantaa maarajan ja rannikon kohteiden puolustamisen kustannuksella.
Pääkirjoitus 1.4.2016 2:00 Päivitetty: 1.4.2016 10:40
Helsingin Sanomat
Merivoimat suunnittelee hankintaa, jossa neljä uuteen alusluokkaan kuuluvaa taistelualusta korvaisi seitsemän nyt käytössä olevaa pienempää alusta. Hankinnan lähtöhinnaksi on arvioitu 1,2 miljardia euroa.
Hankinnan rahoituksen sanotaan tulevan puolustusbudjetin ulkopuolelta, eikä se siten olisi pois muilta puolustushaaroilta. Hankinnan koko hintaa asejärjestelmineen ei ole arvioitu – pelkillä aluksillahan saa aikaan vain peräaaltoa. Eikä ole kerrottu, mistä puolustusbudjetin ulkopuolinen rahoitus saadaan.
Käytännössä näin suuri investointi tarkoittaa, että alueellisen puolustusjärjestelmän rahoituksesta joudutaan tinkimään.
Kookkaampien alusten tarvetta on perusteltu muun muassa sillä, että alusten tulee olla valtamerikelpoisia ja että niillä pitää pystyä operoimaan eteläisellä Itämerellä. Etelä-Itämeren puolustaminen ei kuitenkaan kuulu Suomelle.
Rannikkotykistöstä on luovuttu, eikä rannikon ohjustorjuntakyky ole riittävä. Niinpä merimaaliohjuksista on tullut Suomen puolustuksen kannalta alushankinnan tärkein osa. Hankittavaksi suunnitellut ohjukset kantaisivat eteläiseltä rantamaaltammekin laukaistuina Gotlannin tasalle.
Uudet alukset olisivat Itämeren ahtaalla merialueella erittäin haavoittuvia ”kiintomaaleja” ilmasta laukaistaville ohjuksille. Ne olisivat myös jatkuvan silmälläpidon alaisia.
Pitkän kantaman merimaaliohjuksille olisi luotava laukaisukyky myös maalta, jotta ohjukset eivät ole alusten mukana upoksissa heti ensimmäisen vihollisen tekemän ohjusiskun jälkeen. Samoin ohjusten pitäisi olla käytössä meren ollessa jäässä, kun puolustaudutaan jäätä pitkin etenevää vihollista vastaan. Alukset sitovat suojakseen myös ilmatorjuntaa, josta on kotimaan puolustuksessa huutava pula.
Ruotsin maavoimien komentaja Anders Brännström vertasi tammikuussa nykyistä turvallisuustilannetta 1930-lukuun ja piti mahdollisena, että Ruotsi voi joutua lähivuosina jopa sotaan.
Ennen toista maailmansotaa Ruotsin puolustusvoimat olivat 1920-luvun ylioptimististen ennusteiden ja sittemmin virheellisiksi osoittautuneiden päätösten vuoksi mitättömät. Myös nykyisin Ruotsi kärsii viime vuosikymmenellä tehdyistä arvioista.
Suomessakin Puolustusvoimien nykytilanne tuo mieleen 1930-luvun. Silloin panssarilaivat ja sukellusveneet veivät varoja, joita olisi kipeästi tarvittu maavoimien hankintoihin. Ja myös Suomessa on lähimenneisyydessä tehty ylioptimistisia arvioita kehityksestä lähialueilla.
Maavoimia on juuri supistettu kolmanneksella ja niiden varustamisesta aiotaan tinkiä. Merivoimien kykyä toimia kansainvälisissä tehtävissä ollaan kehittämässä samaan aikaan kun Suomen maa-alueen puolustus uhkaa näivettyä.
Baltian maiden Natoon liittymisen jälkeen Itämeren geopoliittinen asema on ratkaisevasti muuttunut. Itämerestä on tullut miltei Nato-maiden ja Nato-kumppanien – Ruotsin ja Suomen – sisämeri.
Venäjällä ei ole liittolaisia Itämeren piirissä. Maa on yrittänyt vaikuttaa alueen turvallisuuspoliittiseen asetelmaan erityisesti ilmavoimillaan. Kaliningradin alueelta Venäjän merimaaliohjukset ulottuvat 500 kilometrin päähän eteläiselle Itämerelle. Mikäli Nato-maat ja Ruotsi eivät eliminoi näitä ohjuksia ja ilmavoimia, alueen merikuljetukset ovat Venäjän armoilla. Suomen Merivoimat ei voi asiaan vaikuttaa.
Suomen puolustusjärjestelyt nojaavat läntiseen yhteistyöhön. Suomen valmiutta ulottaa toimintansa eteläiselle Itämerelle venäläisten torjumiseksi saatetaan arvostaa Nato-maissa ja Ruotsissa, mutta kriisiajan operointi tuolla alueella heijastuisi maarajamme turvallisuuteen.
Suomelle on tärkeämpää sijoittaa varoja maarajan ja rannikon kohteiden puolustamiseen kuin yhteistoimintaan eteläisellä Itämerellä tai valtamerillä. Siksi neljän uuden taistelualuksen hankintasuunnitelmia tulee supistaa. Osa hankintaan suunnitelluista varoista tulee kohdentaa Maavoimien tarpeisiin ja erityisesti ilmatorjuntaan.
Ruotsin kanssa on tarkoituksenmukaisinta hyödyntää kummankin maan niukkoja resursseja siten, että Ruotsi kantaa vastuuta erityisesti merivoimista ja Suomi erityisesti maavoimista. Tilanne olisi sama, jos maat olisivat Naton jäseniä
Lauri Kiianlinna
Kirjoittaja on prikaatikenraali evp. Hän on aiemmin ollut itäisen maanpuolustusalueen esikuntapäällikkö.
http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1459397240570?ref=hs-paakirjoitukset-3
Suomi ei tarvitse neljää taistelualusta – maapuolustus uhkaa näivettyä
Merivoimien kykyä toimia kansainvälisissä tehtävissä ei pidä parantaa maarajan ja rannikon kohteiden puolustamisen kustannuksella.
Pääkirjoitus 1.4.2016 2:00 Päivitetty: 1.4.2016 10:40
Helsingin Sanomat
Merivoimat suunnittelee hankintaa, jossa neljä uuteen alusluokkaan kuuluvaa taistelualusta korvaisi seitsemän nyt käytössä olevaa pienempää alusta. Hankinnan lähtöhinnaksi on arvioitu 1,2 miljardia euroa.
Hankinnan rahoituksen sanotaan tulevan puolustusbudjetin ulkopuolelta, eikä se siten olisi pois muilta puolustushaaroilta. Hankinnan koko hintaa asejärjestelmineen ei ole arvioitu – pelkillä aluksillahan saa aikaan vain peräaaltoa. Eikä ole kerrottu, mistä puolustusbudjetin ulkopuolinen rahoitus saadaan.
Käytännössä näin suuri investointi tarkoittaa, että alueellisen puolustusjärjestelmän rahoituksesta joudutaan tinkimään.
Kookkaampien alusten tarvetta on perusteltu muun muassa sillä, että alusten tulee olla valtamerikelpoisia ja että niillä pitää pystyä operoimaan eteläisellä Itämerellä. Etelä-Itämeren puolustaminen ei kuitenkaan kuulu Suomelle.
Rannikkotykistöstä on luovuttu, eikä rannikon ohjustorjuntakyky ole riittävä. Niinpä merimaaliohjuksista on tullut Suomen puolustuksen kannalta alushankinnan tärkein osa. Hankittavaksi suunnitellut ohjukset kantaisivat eteläiseltä rantamaaltammekin laukaistuina Gotlannin tasalle.
Uudet alukset olisivat Itämeren ahtaalla merialueella erittäin haavoittuvia ”kiintomaaleja” ilmasta laukaistaville ohjuksille. Ne olisivat myös jatkuvan silmälläpidon alaisia.
Pitkän kantaman merimaaliohjuksille olisi luotava laukaisukyky myös maalta, jotta ohjukset eivät ole alusten mukana upoksissa heti ensimmäisen vihollisen tekemän ohjusiskun jälkeen. Samoin ohjusten pitäisi olla käytössä meren ollessa jäässä, kun puolustaudutaan jäätä pitkin etenevää vihollista vastaan. Alukset sitovat suojakseen myös ilmatorjuntaa, josta on kotimaan puolustuksessa huutava pula.
Ruotsin maavoimien komentaja Anders Brännström vertasi tammikuussa nykyistä turvallisuustilannetta 1930-lukuun ja piti mahdollisena, että Ruotsi voi joutua lähivuosina jopa sotaan.
Ennen toista maailmansotaa Ruotsin puolustusvoimat olivat 1920-luvun ylioptimististen ennusteiden ja sittemmin virheellisiksi osoittautuneiden päätösten vuoksi mitättömät. Myös nykyisin Ruotsi kärsii viime vuosikymmenellä tehdyistä arvioista.
Suomessakin Puolustusvoimien nykytilanne tuo mieleen 1930-luvun. Silloin panssarilaivat ja sukellusveneet veivät varoja, joita olisi kipeästi tarvittu maavoimien hankintoihin. Ja myös Suomessa on lähimenneisyydessä tehty ylioptimistisia arvioita kehityksestä lähialueilla.
Maavoimia on juuri supistettu kolmanneksella ja niiden varustamisesta aiotaan tinkiä. Merivoimien kykyä toimia kansainvälisissä tehtävissä ollaan kehittämässä samaan aikaan kun Suomen maa-alueen puolustus uhkaa näivettyä.
Baltian maiden Natoon liittymisen jälkeen Itämeren geopoliittinen asema on ratkaisevasti muuttunut. Itämerestä on tullut miltei Nato-maiden ja Nato-kumppanien – Ruotsin ja Suomen – sisämeri.
Venäjällä ei ole liittolaisia Itämeren piirissä. Maa on yrittänyt vaikuttaa alueen turvallisuuspoliittiseen asetelmaan erityisesti ilmavoimillaan. Kaliningradin alueelta Venäjän merimaaliohjukset ulottuvat 500 kilometrin päähän eteläiselle Itämerelle. Mikäli Nato-maat ja Ruotsi eivät eliminoi näitä ohjuksia ja ilmavoimia, alueen merikuljetukset ovat Venäjän armoilla. Suomen Merivoimat ei voi asiaan vaikuttaa.
Suomen puolustusjärjestelyt nojaavat läntiseen yhteistyöhön. Suomen valmiutta ulottaa toimintansa eteläiselle Itämerelle venäläisten torjumiseksi saatetaan arvostaa Nato-maissa ja Ruotsissa, mutta kriisiajan operointi tuolla alueella heijastuisi maarajamme turvallisuuteen.
Suomelle on tärkeämpää sijoittaa varoja maarajan ja rannikon kohteiden puolustamiseen kuin yhteistoimintaan eteläisellä Itämerellä tai valtamerillä. Siksi neljän uuden taistelualuksen hankintasuunnitelmia tulee supistaa. Osa hankintaan suunnitelluista varoista tulee kohdentaa Maavoimien tarpeisiin ja erityisesti ilmatorjuntaan.
Ruotsin kanssa on tarkoituksenmukaisinta hyödyntää kummankin maan niukkoja resursseja siten, että Ruotsi kantaa vastuuta erityisesti merivoimista ja Suomi erityisesti maavoimista. Tilanne olisi sama, jos maat olisivat Naton jäseniä
Lauri Kiianlinna
Kirjoittaja on prikaatikenraali evp. Hän on aiemmin ollut itäisen maanpuolustusalueen esikuntapäällikkö.
http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1459397240570?ref=hs-paakirjoitukset-3
), mutta tällainen ei ainakaan vielä näytä olevan tuloillaan.
