Kommentti: Ylen Venäjä-ilta oli ahdistava sirkus
16.4.2014 11:24 Päivitetty 16.4.2014 11:43
151
Antero Mukka
HELSINGIN SANOMAT
Johan Bäckman lukeutui Venäjä-illan studiovieraisiin. Kuva on kaappaus Yle Areenasta.
"Mistä arpajaisista tota porukkaa on valittu studioon?" Tätä ihmeteltiin yhteisöpalvelu Twitterissä tiistai-iltana.
Ylen Ajankohtaisen kakkosen Venäjä-ilta oli toden totta hämmentävä kokemus. Enemmänkin kuin hämmentävä. Ahdistava on varmasti oikeampi ilmaus.
Yleä ei käy sinänsä moittiminen, ainakaan rohkeuden puutteesta. Vieraslistan koostaminen tosin oli ulkoistettu suurelle yleisölle. Chat-pohjainen, avoin toimituskokous keräsi lisäksi vinkkejä illan vetäjille.
Tästä Yle muistutti mieluusti keskiviikkoaamun uutislähetyksessä – kun tilannekuva oli kohuillan jälkeen täsmentynyt.
Mukaan oli saatu niin "yleisön kärkitoive", kohudosentti
Johan Bäckman, Venäjällä syntynyt
BB-Antti Kurhinen kuin Pietarissa pitkään vaikuttanut taiteilija
Sami Hyrskylahtikin.
Mukana oli toki tv:stä tuttuja poliitikkoja ja asiantuntijoita
Ilkka Kanervasta(kok) tutkimusjohtaja
Markku Kangaspuroon, mutta myös venäläissyntyisiä maahanmuuttajia.
Jännite oli käsin kosketeltava, ja homma meni tietysti huutamiseksi alusta pitäen. Illan vetäjien,
Pasi Toivosen ja
Salla Paajasen epätoivoisista yrityksistä huolimatta yleisö sai todistaa päälle puhumista, räikeitä syytöksiä ja kärjekkäiden iskusanojen toistelua.
Kaiken kaikkiaan masentava kokemus, ainakin kotisohvalta katsottuna.
Vakaan rauhallisesti esiintyneet, järkevään, sovittelevaan argumentointiin kyenneet vieraat jäivät vähemmistöön. Edukseen esiintyivät niin Ilkka Kanerva kuin valtio-opin opiskelija
Lauri Koponenkin. Fiksun vaikutelman itsestään antoi myös bussinkuljettaja
Gleb Simakov.
Illan kärjekkäintä antia tarjosi tietysti Bäckman, joka muun muassa väitti Kanervaa Yhdysvaltain edustajaksi. Kiovan "fasistijuntta" ja Viron "apartheid-hallitus" olivat häneltä tuttua retoriikkaa.
Sodan partaalle kärjistynyt Ukrainan kriisi ahdistaa meitä suomalaisia. Lupaava kehitys Suomen ja Venäjän suhteiden kehityksessä tuntuu pysähtyneen kuin seinään.
Naapurissamme asuu venäläisperäistä väestöä. Yhä useampi meistä tuntee henkilökohtaisesti jonkun venäläisen. Puolisoitakin on naitu tänne tuhatmäärin. Kovin monen suomalaisen toimeentulo on sekin kiinni venäläisten ostovoimasta ja Suomen vetovoimasta heidän silmissään. Investoinnitkin olisivat tarpeen.
Naapurin kieli ja kulttuurikin herättävät kiinnostusta.
Tarvitsemme toisiamme, ja kaikenlaisen kanssakäymisen lisääntyminen on yhteinen etu. Venäjäkin muuttuu, ja paras tapa edistää jopa demokratian ja ihmisoikeuksien toteutumista on avata Venäjää yhä enemmän ulkomaailmalle.
Krimin valtauksen nostattama kansallismielinen hurmos on myrkkyä tälle kaikelle. Mitä kauemmas toisistaan idän ja lännen mediatodellisuudet erkanevat, sitä vähemmän on edellytyksiä yhteiselle maailmankuvalle, arvomaailmalle ja kumppanuudelle.
Riidankylväjät eivät ole sillanrakentajia. Heistä ei siis pidä tehdä mestareita.
Ylen Venäjä-ilta oli vetäjiensä käsistä karannut sirkus, jossa kovin ääni oli niillä klovneilla, joiden värimaailma koostuu mustasta ja valkoisesta.
Ja kun huutaa tarpeeksi kovaa, ei tarvitse välittää väitteiden todenperäisyydestä tai argumentaatioketjun kestävyydestä.
Suomi on maa, joka on halunnut tulla tunnetuksi Venäjä-osaamisestaan, toimivista naapuruussuhteista ja portinvartijan roolistaan idän ja lännen välissä.
Tiistain televisiokeskustelun perusteella Suomi on kehitysmaa kaikilla näillä mittareilla. Tämä ei voi olla koko totuus.
Suomi ei tietenkään voi olla yhden totuuden maa, jossa studioonkin kutsutaan vain "oikeamielisiä", Kremlin vastustajia.
Venäjän toimia Ukrainassa voi – ja ehkä pitäisikin – lukea ja ymmärtää paremmin kuin lännen diskurssissa nyt on tehty. Eikä Kiovan uuteen johtoon tai edes Yhdysvaltain pyrkimyksiin kannata suhtautua naiivin hyväuskoisesti. Kaikilla osapuolilla on oma etunsa pelissä.
Studioon yleisön pyynnöstä raahatuille tyrkyille ei kuitenkaan pidä antaa valtakirjaa edustaa suomalaisessa keskustelussa Venäjää tai venäjänkielistä väestönosaamme.
Eikä yksittäinen lakialoite venäläisten maakauppojen rajoittamisesta saa kertoa meidän kaikkien suhtautumisesta itänaapureihimme.
Eteenpäin pitäisi pyrkiä sitä valtatietä, joka löytyy näiden kivisten pientareiden välistä.
Ukrainan tapahtumia seurannut jääkausi on maa- ja kielirajoista riippumatta meille kaikille yhteinen tragedia, jonka soisi loppuvan.
Suomessa asuva venäläisperhe haluaa laillamme elää rauhassa, ansaita elantonsa ja rakentaa omalla toiminnallaan siltaa, joka ei erota vaan yhdistää.
Riidankylväjät eivät ole sillanrakentajia. Heistä ei siis pidä tehdä mestareita.
http://www.hs.fi/kulttuuri/a1397613831722?jako=9c97072f4f70c0f9972116f6cc8d0914&ref=fb-share
