Taistelijan funktionaalinen treenaus

proileri

Kenraali
Funktionaalinen treenaus eli kaikenlaisten asioiden nostelu/heiluttelu reippaasti ja kropan tukilihaksia aktivoivasti yms. on ollut muotia hetken, esimerkkeinä vaikkapa kahvakuulat ja crossfit. Ajatuksena siis että tehdään jotenkin samankaltaisia liikkeitä, mitä 'oikeassa elämässä' tulisi vastaan.

Noitahan harjoitteita löytyy noin 12 miljoonaa erilaista, mutta mietin tässä että mitkä olisivat pari mahdollisimman yksinkertaista treeniä:

1) Repun kanssa kävely (engl. rucking) - Joka kerta kun heittää tetsarin niskaan, huomaa että kroppa ei ole tottunut kantamaan 15 kg ylimääräistä massaa, ainakaan jos ei harrasta esim. vaellusta säännöllisesti. Jos haluaa totuttaa kropan moiseen, niin simppelein keino on tietty kävellä painavan repun kanssa. Luonnollisesti voi aloittaa kevyemmällä repulla, ja sitten lisätä enempi painoja kun paikat tottuvat. Bonuksena harjoittelupaikkoja on ympäriinsä, luonnossa ja kaupungissa, ja haastetta voi hakea kiipeilemällä mäkiä ja portaikkoja plus tietenkin lisäämällä painoja reppuun. Jos ajatellaan että taistelijan perusvarustus on sen 15 kg sirpan kanssa, ja monesti joutuu kantamaan lisää krääsää, niin varmaan olisi hyvä pyrkiä pääsemään ainakin 15-20 kilon kanssa kulkemiseen. Reppu selässä voi tietty tehdä myös muita harjoituksia, kuten kyykkyjä ja ylösnousuja tetsausmielessä.

Rucking on nykyään kuulemma jonkinlainen pienimuotoinen trendilaji jenkeissä :rolleyes:

10423295_10152943071820407_274096887928828985_n.jpg


2) Farmarikävely - toinen yksinkertainen roudauksen muoto. Varmaan ei tule yllärinä kenellekään, että taistelija joutuu myös kantamaan paljon kaikenlaista romua metsään, usein käsissään. Farmarikävelyä on sanottu maailman yksinkertaisemmaksi lihastreeniksi, ja sattumoisin se vastaa tähän haasteeseen. Malli on simppeli: ota raskaat painot yhteen tai kahteen käteen, ja kävele lyhyt matka. Tarkoitus on tietty kuskata mahdollisimman raskaita painoja, sellaisia että kävely on hankalaa, ajatuksena että kropan lihakset tottuvat kannattelemaan painavaa esinettä, varsinkin yläkropan osalta. Kävelyn merkitys on tässä että kun vartalo on liikkeessä, niin lihakset joutuvat tukemaan kroppaa heilumisen mukaan. Tehokas eteenkin jos tekee kävelyä paino vuorotellen eri kädessä (tai erikokoiset painot käsissä) eli kroppa joutuu samalla vastustamaan sivulle kallistumista. Suosituksena farmarikävelylle on että pyrkii pitämään ryhdin mahdollisimman hyvänä, eli totuttelu ensin kevyemmillä painoilla.

farmerswalks.jpg
 
Viimeksi muokattu:
Noitahan harjoitteita löytyy noin 12 miljoonaa erilaista, mutta mietin tässä että mitkä olisivat pari mahdollisimman yksinkertaista treeniä

Ilmanko minusta tuli tällainen lyhytjalkainen ja oranginkätinen luomus:rolleyes:: vesisankkojen kantelua jo siinä iässä, kun sankon pohjat laahasivat maata kävellessä.

-70-luvun urheiluvalmentajilla oli mielestäni "oikea" ote kunnon ja lihasvoiman kohottamiseen. Itselläni oli kunnia osallistua erään edesmenneen harjoituksiin parin vuoden ajan. Kesäaikaan mm. juoksulenkin oheen oli seuraavaa>

Traktorin takaulkokumi pötkällään tontissa ja sitä liikutettiin säädetty metrimäärä lekalla lyömällä. Heinäkuun illassa hiki lentää ja olkavarsiin ja hartioihin kehittyy tulista voimaa.

Hiekkakasan siirtäminen lapiolla sijansa verran johonkin suuntaan.

Puomijuoksu tasapainon ja askeltamisen kehittämiseen.

Tekemistä rekkitelineillä.

Reippaita neliraajasuorituksia soramonttujen seinämillä.

Aitomista ja esteiden ylittämisiä. Pituusloikkia ja voimistelua.

Vain mielikuvitus on rajana, kun kehitetään fyysistä suorituskykyä. Näitä on ehkä vaikea ymmärtää muiden kuin LasseVireenien ja Päivärintojen suorituksista mallia ammentaneiden UKK-ajan inhoittavien kasvattien. :rolleyes:

Nyt näkee jopa ns. vakavasti otettavien urheilijoiden harjoittelussa meininkiä, jossa 90 minuutin harjoituksiin sisältyy erilaista jonossa seisomista hyvinkin puolet kokonaisajasta. Ja tehdään paria juttua per harkka. Hmmmm. Jäsen Kapiainen voisi kommentoida aihetta halutessaan.
 
Kilpailin judossa 1970-luvun lopussa juniorina ennen kuin piti mennä ostarille notkumaan ja juoksemaan epämääräisten karvatuppeloiden perässä. Mieleeni jäivät Max Jensenin sanat: "Jos tuntuu siltä, että et jaksa lähteä aamulla kuudelta lenkille, menet kolme viikkoa lenkille viideltä. Sen jälkeen maistuu."

Nykyisin liikuntatieteet ovat edistyneet. Toisaalta aikanaan osattiin olla itselle riittävän kovia ja harjoitteet olivat tosiaan monipuolisia ja mielikuvituksellisia. Haanpää-vainaa irvaili jo 1950-luvun novellissaan "Pyöräurheilija Saikansalo" vanhaa suomalaista hulluutta. Siinä Saikansalo valmistautuu pyöräkisaan jossain lämpimässä maassa ja laittaa kiukaan päälle pyörän keskiön ja hinkkaa talven kuntoa kuumassa saunassa tottuakseen olosuhteisiin... Ehkä Myllylä-vainaan suojuoksu on viimeinen esimerkki tätä lajia.

Mutta jumaliste meillä oli Suomessa lahjakkuuksia enemmän kuin pintaan tuli. Minä jätin henkilökohtaisista syistä lopulta huippu-urheilun portaat käyttämättä mutta näin paljon.

En ole aina ollut kaupunkilainen. Minun lapsuudenkotiini tuli juokseva vesi, kun sitä kaivolta hain. Puuhella oli ja kamiinat. Isäukon, puhkiammutun veteraanimiehen, sairastuttua vakavasti jäi minulle puusavotta ja muu. Ikää oli alle kymmenen. Hiihtokorttiin tehtiin kilometrejä, kun opettaja, reservin kapteeni, pyysi.

Leskeneläkkeestä ostettiin judopuku. Metsätöistä hain rahat vielä keihääseen, kun oli leikeissä nakeltu itse vuoltuja ja oli hyvä käsi. Ensimmäisissä kisoissa tuli hopeaa kolmen askeleen lönköttelyn jälkeen. Ristiaskeleista ei tietoakaan sun muusta tekniikasta. Joku liikuntatoimen äijä tuli sanomaan, tule lauantaina kello se ja hän alkaa valmentajaksi. No ei se tullut sovitusti vaan nukkui humalaansa jossain, joten jätin kisat siihen yhteen hopeaan.

Judo meni paremmin. Heti alkeiskurssin jälkeen seuran väki sanoi että jumalauta nyt autoon. Lähdimme jonnekin Pohjanmaalle isoihin seuramestaruuskisoihin, missä meidät uudet mullit päästettiin irti kuin mitkäkin Forrest Gumpit.

Ja oli isompia ja vahvempia. Muistan yhden Unskin, joka heitti 14-vuotiaana poikana miesten kiekkoa jollain neekerityylillä 40 metriä. Yritti kysellä siinä kanssa, että voisiko tähän saada jotain apuja, mutta ei se ketään kiinnostanut, joku paikallinen veluhousu sanoi, että ala hyppäämään pituutta, kun on noin pitkät jalat. Unski lähti ja eikä kentälle koskaan tullut.

En minä nostalgisoi mennyttä; se oli rankkaa aikaa kymmenvuotiaalle, kun kaikki kamiinat nielevät puuta ja halkovaja on polun päässä, tuhansien kiiluvaisten tähtien katsellessa ja pakkasen kumautellessa kiristyneitä seiniä ja puhelinpylväitä. Kaivolla oli rautakanki. Siihen piti hakata reikä.

Onhan nyt mukavampaa. Nuori saa sipsiä, pitsaa ja kokista, pleikan ja älypuhelimen. Ja rasvamahan jo teininä ja diabeteksen. Ja intti jää usein kesken, kun jotenkin "ahistaa".
¨
No joo. Sivusaarna. Laitan seuraavaan viestiin jotain järkevää.
 
Triathlon voisi olla hyvä sotilaslaji. Uinti, pyöräily, juoksu. Siinä on aika kivasti jutut kohdallaan.
 
Onhan nyt mukavampaa. Nuori saa sipsiä, pitsaa ja kokista, pleikan ja älypuhelimen. Ja rasvamahan jo teininä ja diabeteksen. Ja intti jää usein kesken, kun jotenkin "ahistaa".
¨

Kiitos Vongalle hyvästä kirjoituksesta. Tunnistin itsenikin siitä.

Tuo lainattu kohta, tunnistin senkin. Siskonpoika sekä vaimon nuorin veli. Mukulana molempia kiinnosti tietokonepelit, teineinä niitä kiinnosti tietokonepelit, aikuisena niitä kiinnostaa tietokonepelit. Toinen on nyt kakskytviis, toinen kolmekymmentä. Siskonpojan opetin ampumaan ennen inttiä, tykkäsi kovasti ja ampui hyvin. Inttiin mentiin rintarottingilla. Paskat, kolmen kuukauden päästä sivariin kun "ahdisti", eikä se intti ollutkaan kuin Call Of Duty. En ole vienyt sitä enää ampumaan, enkä vie vaikka välillä vihjailee että olis kiva taas käydä radalla. Ampukoon tietokoneen ruudulla.
Vaimon nuorin veli, suunnilleen sama juttu. Pitkin hampain inttiin, muka sen takia kun "koulu kärsii", paskat, kuukauden jaksoi ja sitten siviiliin. Koulu muka tärkeämpää. Roikkunut nyt yliopiston listoilla kymmenen vuotta, eikä valmista tule. No ei kai niin kun kaikki aika menee jossain World of Warcraftissa.
Kumpikaan ei ole naiseen koskenutkaan, käynyt baanalla misuja vonkaamassa, ei ajokorttia, ei harrastuksia, ei suunnitelmia tulevaisuudelle, "sitten kun valmistun". Jaa, millä vuosikymmenellä ajattelit sitten valmistua? Sitten kun täytät neljäkymmentä? Onnea vaan sen ensimmäisen työpaikan hakuun siinä vaiheessa. Vittu oikeesti nyt.

Ja sitten on niitä toisia nuoria suvussa. Ahkeria, innokkaita, meneviä. Heti duuniin kun mahdollista, ohessa opiskellaan eikä jäädä kotiin vanhempien nurkkiin, muutetaan omilleen heti kun mahdollista, itsenäistytään mutta pysytään silti läheisinä, intti käydään kunnialla ja vielä tykätäänkin siitä, jopa pari tyttölastakin. Heissä on se Suomen toivo, nuo toiset on täysin menetettyjä tapauksia. Hassua miten toiset menee tärviölle ihan itsestään, ja toisista tulee hienoja ihmisiä vaikeuksista huolimatta.
 
Kiitos Vongalle hyvästä kirjoituksesta. Tunnistin itsenikin siitä.

Tuo lainattu kohta, tunnistin senkin. Siskonpoika sekä vaimon nuorin veli. Mukulana molempia kiinnosti tietokonepelit, teineinä niitä kiinnosti tietokonepelit, aikuisena niitä kiinnostaa tietokonepelit. Toinen on nyt kakskytviis, toinen kolmekymmentä. Siskonpojan opetin ampumaan ennen inttiä, tykkäsi kovasti ja ampui hyvin. Inttiin mentiin rintarottingilla. Paskat, kolmen kuukauden päästä sivariin kun "ahdisti", eikä se intti ollutkaan kuin Call Of Duty. En ole vienyt sitä enää ampumaan, enkä vie vaikka välillä vihjailee että olis kiva taas käydä radalla. Ampukoon tietokoneen ruudulla.
Vaimon nuorin veli, suunnilleen sama juttu. Pitkin hampain inttiin, muka sen takia kun "koulu kärsii", paskat, kuukauden jaksoi ja sitten siviiliin. Koulu muka tärkeämpää. Roikkunut nyt yliopiston listoilla kymmenen vuotta, eikä valmista tule. No ei kai niin kun kaikki aika menee jossain World of Warcraftissa.
Kumpikaan ei ole naiseen koskenutkaan, käynyt baanalla misuja vonkaamassa, ei ajokorttia, ei harrastuksia, ei suunnitelmia tulevaisuudelle, "sitten kun valmistun". Jaa, millä vuosikymmenellä ajattelit sitten valmistua? Sitten kun täytät neljäkymmentä? Onnea vaan sen ensimmäisen työpaikan hakuun siinä vaiheessa. Vittu oikeesti nyt.

Ja sitten on niitä toisia nuoria suvussa. Ahkeria, innokkaita, meneviä. Heti duuniin kun mahdollista, ohessa opiskellaan eikä jäädä kotiin vanhempien nurkkiin, muutetaan omilleen heti kun mahdollista, itsenäistytään mutta pysytään silti läheisinä, intti käydään kunnialla ja vielä tykätäänkin siitä, jopa pari tyttölastakin. Heissä on se Suomen toivo, nuo toiset on täysin menetettyjä tapauksia. Hassua miten toiset menee tärviölle ihan itsestään, ja toisista tulee hienoja ihmisiä vaikeuksista huolimatta.

Kyllä. Taistelijan funktionaalinen treenaaminen voi alkaa vasta siitä, kun tietokonepelaaminen loppuu. Se joka siihen addiktoituu, menettää aikansa ja tahtonsa. Se on kuin lobotomialeikkaus!
 
Repun kanssa kävely (engl. rucking) Jos haluaa totuttaa kropan moiseen, niin simppelein keino on tietty kävellä painavan repun kanssa. Rucking on nykyään kuulemma jonkinlainen pienimuotoinen trendilaji jenkeissä.
En muista milloin olisin ollut vaimon kanssa kävelyllä ilman pikkureppua jossa vähintään 10kg painoa. Aikanaan tein paketin vanhoista kiuaskivistä ja ne repussa on ihan ulkoilun perussettiä. Kuntoilumielessä vajaan kympin lenkkiä keväät ja syksyt. Tämä on kyllä helppo toteuttaa. Toki käydään retkeilemässäkin vaihtovaatteita ja evästä mukana ja silloin ei isompikaan reppu tunnu missään, kun on tottunut. Vai että ihan trendikästä touhua maailmalla...no joo...hyvä homma .... jos ihan jenkeissäkin ;)
 
En muista milloin olisin ollut vaimon kanssa kävelyllä ilman pikkureppua jossa vähintään 10kg painoa. Aikanaan tein paketin vanhoista kiuaskivistä ja ne repussa on ihan ulkoilun perussettiä. Kuntoilumielessä vajaan kympin lenkkiä keväät ja syksyt. Tämä on kyllä helppo toteuttaa. Toki käydään retkeilemässäkin vaihtovaatteita ja evästä mukana ja silloin ei isompikaan reppu tunnu missään, kun on tottunut. Vai että ihan trendikästä touhua maailmalla...no joo...hyvä homma .... jos ihan jenkeissäkin ;)

Itsellä sama ratkaisu. Reppu on viikottain selässä kun kuljen metsässä. Pakkailen mukaan aina "riittävästi" tavaraa, että painon saa jonnekin n.10-12kg. Matkat on n. 5-10km 3-4 krt viikossa. Nyt marjastusaikaan saa aiheeseen vielä lisää tehoja kun poimii hillat suolta reppu selässä, tietää tosiaan tehneensä jotain ;)
 
Kilpailin judossa 1970-luvun lopussa juniorina ennen kuin piti mennä ostarille notkumaan ja juoksemaan epämääräisten karvatuppeloiden perässä. Mieleeni jäivät Max Jensenin sanat: "Jos tuntuu siltä, että et jaksa lähteä aamulla kuudelta lenkille, menet kolme viikkoa lenkille viideltä. Sen jälkeen maistuu."

Nykyisin liikuntatieteet ovat edistyneet. Toisaalta aikanaan osattiin olla itselle riittävän kovia ja harjoitteet olivat tosiaan monipuolisia ja mielikuvituksellisia. Haanpää-vainaa irvaili jo 1950-luvun novellissaan "Pyöräurheilija Saikansalo" vanhaa suomalaista hulluutta. Siinä Saikansalo valmistautuu pyöräkisaan jossain lämpimässä maassa ja laittaa kiukaan päälle pyörän keskiön ja hinkkaa talven kuntoa kuumassa saunassa tottuakseen olosuhteisiin... Ehkä Myllylä-vainaan suojuoksu on viimeinen esimerkki tätä lajia.

Mutta jumaliste meillä oli Suomessa lahjakkuuksia enemmän kuin pintaan tuli. Minä jätin henkilökohtaisista syistä lopulta huippu-urheilun portaat käyttämättä mutta näin paljon.

En ole aina ollut kaupunkilainen. Minun lapsuudenkotiini tuli juokseva vesi, kun sitä kaivolta hain. Puuhella oli ja kamiinat. Isäukon, puhkiammutun veteraanimiehen, sairastuttua vakavasti jäi minulle puusavotta ja muu. Ikää oli alle kymmenen. Hiihtokorttiin tehtiin kilometrejä, kun opettaja, reservin kapteeni, pyysi.

Leskeneläkkeestä ostettiin judopuku. Metsätöistä hain rahat vielä keihääseen, kun oli leikeissä nakeltu itse vuoltuja ja oli hyvä käsi. Ensimmäisissä kisoissa tuli hopeaa kolmen askeleen lönköttelyn jälkeen. Ristiaskeleista ei tietoakaan sun muusta tekniikasta. Joku liikuntatoimen äijä tuli sanomaan, tule lauantaina kello se ja hän alkaa valmentajaksi. No ei se tullut sovitusti vaan nukkui humalaansa jossain, joten jätin kisat siihen yhteen hopeaan.

Judo meni paremmin. Heti alkeiskurssin jälkeen seuran väki sanoi että jumalauta nyt autoon. Lähdimme jonnekin Pohjanmaalle isoihin seuramestaruuskisoihin, missä meidät uudet mullit päästettiin irti kuin mitkäkin Forrest Gumpit.

Ja oli isompia ja vahvempia. Muistan yhden Unskin, joka heitti 14-vuotiaana poikana miesten kiekkoa jollain neekerityylillä 40 metriä. Yritti kysellä siinä kanssa, että voisiko tähän saada jotain apuja, mutta ei se ketään kiinnostanut, joku paikallinen veluhousu sanoi, että ala hyppäämään pituutta, kun on noin pitkät jalat. Unski lähti ja eikä kentälle koskaan tullut.

En minä nostalgisoi mennyttä; se oli rankkaa aikaa kymmenvuotiaalle, kun kaikki kamiinat nielevät puuta ja halkovaja on polun päässä, tuhansien kiiluvaisten tähtien katsellessa ja pakkasen kumautellessa kiristyneitä seiniä ja puhelinpylväitä. Kaivolla oli rautakanki. Siihen piti hakata reikä.

Onhan nyt mukavampaa. Nuori saa sipsiä, pitsaa ja kokista, pleikan ja älypuhelimen. Ja rasvamahan jo teininä ja diabeteksen. Ja intti jää usein kesken, kun jotenkin "ahistaa".
¨
No joo. Sivusaarna. Laitan seuraavaan viestiin jotain järkevää.
Noh hittolainen...! Kilpailin Espoon Mei-do-kanin väreissä 80-luvun alussa (hyvin) juniorina, sinäkö meikäläistä rökitit aina niissä kisoissa?!?
 
Mutta oli mulla asiaakin... suosittelen kalliokiipeilyä (Suomessa erinomaista graniittia piisaa) kaikille harrastusmuodoksi, kehittää voimaa, päättelykykyä reitinetsinnän osalta ja rohkeutta...

Vain taivas on rajana :)...


Meikäläisen free-soolo projektit on viime aikoina rajoittunut tähän, boulderointia toki enemmän mutta siinä kuuluukin tippua crash padille:



Käärmekallio Vantaalla, easy peasy mutta ei tuoltakaan olisi hauska tulla tonttiin... eikä tule ;). Hyvät otteet, solid granite ja snadisti positiivinen gradientti takaa sen ettet tipu kunhan vähän keskityt jalkojen sijoitteluun - mutta testaa hermoja just sopivasti ja lähes täysin turvallisesti.
 
Kun pääsee johonkin viiden metrin kohdalle niin pitää vaan unohtaa se putoaminen, se on mahdotonta. Keskittyminen vaan omaan tekemiseen ja kaiken turhan sulkeminen täysin pois mielestä (pelko). Tämä on ehkä se asia joka erottaa tekevät sotilaat toisista tositilanteessa, totaalinen keskittyminen koulutuksen myötä tehtävään ja kuolemanpelon siirtäminen pois ajatuksista. Total mission focus.
Suosittelen :).
 
Noh hittolainen...! Kilpailin Espoon Mei-do-kanin väreissä 80-luvun alussa (hyvin) juniorina, sinäkö meikäläistä rökitit aina niissä kisoissa?!?

Tuskin, olin vuosikymmenen alussa jo nakkikioskien tyhjennysharjoituksissa ja sitten meninkin armeijaan miehistymään.
 
Nostalgia muisteloita.

Fudiksen nappulaliigaa veivattiin PK-35:n paidassa nelisen vuotta kansakoulu ajan ja sitten heräsi kiinnostus kamppailu-urheiluun. Lajivalinta oli selkeä kun oman "kylän" sankari oli luokkakaverin faija kahdeksan-kertainen Suomen mestari Börje Karvonen. Tapanilan Erän nyrkkeily toiminta oli silloin, kun menin sisään sellaista että olin ainoa jonka faija ei ollut itse Erän sisäpiirissä. Laji sinänsä olisi kiinnostanut mutta olin ihan ulkopuolinen. Homma jäi aika nopeasti siihen.

Siiten tuli tämä budo villitys 70-luvun loppupuolella ja yritin Meidokanin judo-alkeiskurssille. Kerran kuussa aloitettava kurssi oli niin täynnä etten mahtunut mukaan. Polte oli kova joten katselin jotain muuta. Reilu vuosi aiemmin oli perustettu Kuusitielle uusi karate seura Renshin-Kan jonka sisään pääsin kun menin ajoissa jonottamaan. Siellä pyörähti noin kolme vuotta ja vyö-arvon noustessa alkoi sitten kilpailutoiminta joka ei mua yhden voitetun ja yhden hävityn skaban jälkeen enää kiinnostanut. Pillukin alkoi jo olemaan kiinnostuksen kohteena. Eli helsinkiläisenä se steissillä notkuminen....huokaus.:oops:

Näihin aikoihin olin lopullisesti hurahtanut ammuntaan/metsästykseen joten ähkiminen sisätiloissa hikisenä jäi siihen, enkä muutamaa salikäyntiä lukuun ottamatta ole enää siitä ollut kiinnostunut. Joskus jälkeenpäin on hiukan harmittanut että tuo nekkaus jäi silloin pariin kuukauteen, varsinkin kun luontaisesti kankeana ja suht hitaana en todellakaan ollut mikään karateka. Iskun kestävyys lienee ollut se paras ominaisuus jonka varaan olisin voinut säkin roolin nekkauksessa rakentaa. :confused:

Aiheen otsikkoon liittyen voisin väittää että ainakin omalta kohdaltani totaalinen eräelämään siirtyminen on ollut parasta "fuktionaalista treenaamista" maanpuolustuksen näkökulmasta.
 
Nostalgia muisteloita.

Fudiksen nappulaliigaa veivattiin PK-35:n paidassa nelisen vuotta kansakoulu ajan ja sitten heräsi kiinnostus kamppailu-urheiluun. Lajivalinta oli selkeä kun oman "kylän" sankari oli luokkakaverin faija kahdeksan-kertainen Suomen mestari Börje Karvonen. Tapanilan Erän nyrkkeily toiminta oli silloin, kun menin sisään sellaista että olin ainoa jonka faija ei ollut itse Erän sisäpiirissä. Laji sinänsä olisi kiinnostanut mutta olin ihan ulkopuolinen. Homma jäi aika nopeasti siihen.

Siiten tuli tämä budo villitys 70-luvun loppupuolella ja yritin Meidokanin judo-alkeiskurssille. Kerran kuussa aloitettava kurssi oli niin täynnä etten mahtunut mukaan. Polte oli kova joten katselin jotain muuta. Reilu vuosi aiemmin oli perustettu Kuusitielle uusi karate seura Renshin-Kan jonka sisään pääsin kun menin ajoissa jonottamaan. Siellä pyörähti noin kolme vuotta ja vyö-arvon noustessa alkoi sitten kilpailutoiminta joka ei mua yhden voitetun ja yhden hävityn skaban jälkeen enää kiinnostanut. Pillukin alkoi jo olemaan kiinnostuksen kohteena. Eli helsinkiläisenä se steissillä notkuminen....huokaus.:oops:

Näihin aikoihin olin lopullisesti hurahtanut ammuntaan/metsästykseen joten ähkiminen sisätiloissa hikisenä jäi siihen, enkä muutamaa salikäyntiä lukuun ottamatta ole enää siitä ollut kiinnostunut. Joskus jälkeenpäin on hiukan harmittanut että tuo nekkaus jäi silloin pariin kuukauteen, varsinkin kun luontaisesti kankeana ja suht hitaana en todellakaan ollut mikään karateka. Iskun kestävyys lienee ollut se paras ominaisuus jonka varaan olisin voinut säkin roolin nekkauksessa rakentaa. :confused:

Aiheen otsikkoon liittyen voisin väittää että ainakin omalta kohdaltani totaalinen eräelämään siirtyminen on ollut parasta "fuktionaalista treenaamista" maanpuolustuksen näkökulmasta.

Chikarassa oli tilaa, kun tuoreena panssarivänrikkinä tutustuin piireihin Helsingissä. Tapasin sopivia ihmisiä, ja kaikki ovet aukesivat. Karateliiton päävalmentaja laittoi käyntikortin rintataskuun Hallinkorvassa ja sanoi, että tule Meilahteen harjoituksiin, ja hän tekee minusta Suomen mestarin neljässä vuodessa. En mennyt (mistä hän vähän suuttui), vaan judosalien jälkeen tulivat aikido (Seitokai ja sitten Klaus Gregerin yksityinen sali Frankfurtissa) ja jujutsu parissa seurassa (Hokutoryu, Tapanilan erä).

Polvirempat tulivat, kun ikää oli hiukan yli 30, mutta suurin syy salihiljaisuuteen olivat silti vaimon keittotaito ja lapset ja mukavaa elämää seurannut ihana laiskuus, pehmeä perheenisän sohva. Ei ollut himoa kamppailla. Nyt kalastelu ja vaeltaminen ovat sitä "treenaamista".
 
Chikarassa oli tilaa, kun tuoreena panssarivänrikkinä tutustuin piireihin Helsingissä. Tapasin sopivia ihmisiä, ja kaikki ovet aukesivat. Karateliiton päävalmentaja laittoi käyntikortin rintataskuun Hallinkorvassa ja sanoi, että tule Meilahteen harjoituksiin, ja hän tekee minusta Suomen mestarin neljässä vuodessa. En mennyt (mistä hän vähän suuttui), vaan judosalien jälkeen tulivat aikido (Seitokai ja sitten Klaus Gregerin yksityinen sali Frankfurtissa) ja jujutsu parissa seurassa (Hokutoryu, Tapanilan erä).

Polvirempat tulivat, kun ikää oli hiukan yli 30, mutta suurin syy salihiljaisuuteen olivat silti vaimon keittotaito ja lapset ja mukavaa elämää seurannut ihana laiskuus, pehmeä perheenisän sohva. Ei ollut himoa kamppailla. Nyt kalastelu ja vaeltaminen ovat sitä "treenaamista".

Joo toi jujutsu tai sillon jiujitsu kun mä siitä ensimmäisen kerran kuulin oli yksi vaihtoehto 70-luvulla. Meidän veisto-ja liikunta maikka Kalevi Leitola oli/on tuon lajin uranuurtaja Suomessa ja yritti kovasti saada meitä junnuja mukaan alkeiskursseille. Mutta vaikka kuinka Kale yritti selittää että juuri jutsu olisi kaikkein tehokkain ja monipuolisin kamppailulaji me vaan naurettiin, sillä kyllä se oli judo ja ennen kaikkea karate niitä kovia juttuja. Kale väitti meille että karate on ihan pelleilyä jiujitsuun verrattuna, mutta eihän me kollit sitä uskottu. Bruce Lee ja Chuck Norris olivat tehneet jo peruuttamattoman tuhon mielikuvissamme eri lajien tehokkuudesta. Ja kukas sitä ton ikäsenä muutenkaan opettajan suosittelemaan lajiin mukaan lähtee. Kun piti olla kova rebel nääs.

Mulla polvet kesti mutta jäykkänä jätkänä spagatin vääntäminen ja siitä räpsähtänyt tyrä oli se viimenen niitti joka lopetti jo hiukan hiipuneen budo innostuksen.
 
Kiitos Vongalle hyvästä kirjoituksesta. Tunnistin itsenikin siitä.

Tuo lainattu kohta, tunnistin senkin. Siskonpoika sekä vaimon nuorin veli. Mukulana molempia kiinnosti tietokonepelit, teineinä niitä kiinnosti tietokonepelit, aikuisena niitä kiinnostaa tietokonepelit. Toinen on nyt kakskytviis, toinen kolmekymmentä. Siskonpojan opetin ampumaan ennen inttiä, tykkäsi kovasti ja ampui hyvin. Inttiin mentiin rintarottingilla. Paskat, kolmen kuukauden päästä sivariin kun "ahdisti", eikä se intti ollutkaan kuin Call Of Duty. En ole vienyt sitä enää ampumaan, enkä vie vaikka välillä vihjailee että olis kiva taas käydä radalla. Ampukoon tietokoneen ruudulla.
Vaimon nuorin veli, suunnilleen sama juttu. Pitkin hampain inttiin, muka sen takia kun "koulu kärsii", paskat, kuukauden jaksoi ja sitten siviiliin. Koulu muka tärkeämpää. Roikkunut nyt yliopiston listoilla kymmenen vuotta, eikä valmista tule. No ei kai niin kun kaikki aika menee jossain World of Warcraftissa.
Kumpikaan ei ole naiseen koskenutkaan, käynyt baanalla misuja vonkaamassa, ei ajokorttia, ei harrastuksia, ei suunnitelmia tulevaisuudelle, "sitten kun valmistun". Jaa, millä vuosikymmenellä ajattelit sitten valmistua? Sitten kun täytät neljäkymmentä? Onnea vaan sen ensimmäisen työpaikan hakuun siinä vaiheessa. Vittu oikeesti nyt.

Ja sitten on niitä toisia nuoria suvussa. Ahkeria, innokkaita, meneviä. Heti duuniin kun mahdollista, ohessa opiskellaan eikä jäädä kotiin vanhempien nurkkiin, muutetaan omilleen heti kun mahdollista, itsenäistytään mutta pysytään silti läheisinä, intti käydään kunnialla ja vielä tykätäänkin siitä, jopa pari tyttölastakin. Heissä on se Suomen toivo, nuo toiset on täysin menetettyjä tapauksia. Hassua miten toiset menee tärviölle ihan itsestään, ja toisista tulee hienoja ihmisiä vaikeuksista huolimatta.

Relatkaa vähän vanhat miehet, uusi uljas 2000 vuosituhannes on nuorelle miehelle kova hieman toisella tavalla kuin maailma oli silloin 70-luvulla. Nyt taistelut käydään pään sisällä. Ja puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä.

Elämme kuitenkin aikaa jolloin elintason parantumisen vuoksi vapaa-aikaa on tarjolla enemmän kuin koskaan - ja ei ole. Ongelma on siinä, että näiden kaivolta vesien hakuu reissujen tilalle tullut vapaa-aika ja digitalisaatio on tarjonnut aivan uuden alustan viihteen kuluttamiselle, viihteen jonka tarkoitus on koukuttaa niin pahasti, että sen luokse palataan aina vain uudestaan ja uudestaan. Tietokonepelit ja porno etusijassa. Sehän se näiden ansaintalogiikkakin on.

Itse en ole poikkeus, olen toipuva addikti. Pelaaminen on vienyt minulta varmasti jotakin, mutta toisaalta ymmärrän nykytilaa sen kautta myös paremmin kuin useimmat muut. Nuorelle miehelle on olemassa "liian helppoja" vaihtoehtoja. Enää ei "tarvitse" tehdä mitään sen leivän eteen ja ajan voi kuluttaa oman addiktionsa parissa. Eikä yhteiskunta edes tuomitse sitä ja liian usein perhekin on sormi suussa ja välinpitämätön. On aivan liian helppoa sanoa (juuri niin kuin herrat tässä), että laiskimuksia koko sukupolvi. Ei ymmärretä, että todellisuus on toisenlainen. Kilpailu ympäristön syövyttävää todellisuutta vastaan on kova ja vain henkisesti vahvat ja hyvät tukiverkot omaavat pärjäävät.

Naisille sama laki ei tunnu vaikuttavan yhtä vahvasti. Ihmetellään miksi Helsinki täynnä sinkkuja akateemisesti koulutettuja 30:siä naisoletoja vailla kumppania. Ehkä se vielä jotenkin todistaa kaiken tasa-arvoistuksen keskellä, että miehet ja naiset ovat erilaisia. Noin keskimäärin motiivit ja heikkoudet ovat toisenlaisia ja jostain syystä tämä yhteiskunta sopii paremmin sille kauniimmalle sukupuolelle.

Enää en pelaa muuta kuin shakkia ja sitäkin huonommin kun haluaisin. Oli pakko asettaa nollatoleranssi kun vei muuten mennessään. Itse kuulun niihin joilla oli loistava tukiverkko. Nyt 25-vuotta, naimisissa, opiskelut kesken, mutta ura jo aluillaan. Lutin natsatkin sain kesällä ja vaikutan muutamassa yhdistyksessä. Kiitos ja kunnia tästäkin noususta kuuluu muualle kuin itselle.

Veljellä ollut samoja ongelmia, tosin kävi jopa syvemmälläkin päihteidenkin kanssa, mutta pääsi irti. Vihastuttaa kun tiedän, että myynti kohdituu juuri kokeilunhaluisiin lapsiin ja nuoriin.

Yhteenvetona tälle vuodatukselle voisin sanoa, että älkää luovuttako niiden suhteen jotka koukussa. Tarjotkaa mahdollisuus aloittaa alusta kun tajuavat, että näin ei voi jatkaa. Ja ymmärtäkää, että tämä päivä ei ole nuorelle miehelle eilistä helpompi ja asiat tulevat menevään vain pahempaan suuntaan kun addiktioita aiheuttavat elämykset kehittyvät.
 
Viimeksi muokattu:
Funktionaalinen treenaus eli kaikenlaisten asioiden nostelu/heiluttelu reippaasti ja kropan tukilihaksia aktivoivasti yms. on ollut muotia hetken, esimerkkeinä vaikkapa kahvakuulat ja crossfit. Ajatuksena siis että tehdään jotenkin samankaltaisia liikkeitä, mitä 'oikeassa elämässä' tulisi vastaan.

Noitahan harjoitteita löytyy noin 12 miljoonaa erilaista, mutta mietin tässä että mitkä olisivat pari mahdollisimman yksinkertaista treeniä:

1) Repun kanssa kävely (engl. rucking) - Joka kerta kun heittää tetsarin niskaan, huomaa että kroppa ei ole tottunut kantamaan 15 kg ylimääräistä massaa, ainakaan jos ei harrasta esim. vaellusta säännöllisesti. Jos haluaa totuttaa kropan moiseen, niin simppelein keino on tietty kävellä painavan repun kanssa. Luonnollisesti voi aloittaa kevyemmällä repulla, ja sitten lisätä enempi painoja kun paikat tottuvat. Bonuksena harjoittelupaikkoja on ympäriinsä, luonnossa ja kaupungissa, ja haastetta voi hakea kiipeilemällä mäkiä ja portaikkoja plus tietenkin lisäämällä painoja reppuun. Jos ajatellaan että taistelijan perusvarustus on sen 15 kg sirpan kanssa, ja monesti joutuu kantamaan lisää krääsää, niin varmaan olisi hyvä pyrkiä pääsemään ainakin 15-20 kilon kanssa kulkemiseen. Reppu selässä voi tietty tehdä myös muita harjoituksia, kuten kyykkyjä ja ylösnousuja tetsausmielessä.

Rucking on nykyään kuulemma jonkinlainen pienimuotoinen trendilaji jenkeissä :rolleyes:

10423295_10152943071820407_274096887928828985_n.jpg


2) Farmarikävely - toinen yksinkertainen roudauksen muoto. Varmaan ei tule yllärinä kenellekään, että taistelija joutuu myös kantamaan paljon kaikenlaista romua metsään, usein käsissään. Farmarikävelyä on sanottu maailman yksinkertaisemmaksi lihastreeniksi, ja sattumoisin se vastaa tähän haasteeseen. Malli on simppeli: ota raskaat painot yhteen tai kahteen käteen, ja kävele lyhyt matka. Tarkoitus on tietty kuskata mahdollisimman raskaita painoja, sellaisia että kävely on hankalaa, ajatuksena että kropan lihakset tottuvat kannattelemaan painavaa esinettä, varsinkin yläkropan osalta. Kävelyn merkitys on tässä että kun vartalo on liikkeessä, niin lihakset joutuvat tukemaan kroppaa heilumisen mukaan. Tehokas eteenkin jos tekee kävelyä paino vuorotellen eri kädessä (tai erikokoiset painot käsissä) eli kroppa joutuu samalla vastustamaan sivulle kallistumista. Suosituksena farmarikävelylle on että pyrkii pitämään ryhdin mahdollisimman hyvänä, eli totuttelu ensin kevyemmillä painoilla.

farmerswalks.jpg
Varsinaiseen aiheeseen palatakseni: oma funktionaalinen reeni liittyy lähinnä perinteiseen ja tylsään työmatkan hyötyliikkumiseen. Se 9km+ taittuu normaalisti kätevästi pyörällä, mutta otin viime talvena tavoitteeksi kerran viikkoon juosta sen reppu selässä. Itselleni toimii loistavasti noin peruskunnon ylläpitämiseen. Vaelluskengätkin saa parhaiten sisäänajettua työmatkaa kävellen. Toki muutakin liikuntaa tulee harrastettua, mutta tuo lienee sitä käytännönläheisintä mitä tulee tehtyä. Muutoinkin repun kanssa juokseminen tullut tavaksi, vaatii mukavasti ehkä hieman enemmän keskivartalolta vaikka painoa ei paljoa mukana olisikaan.

Kerran pöljä innostuin ensilumien sataessa hiihtämään sen 7km kouluun kun ajattelin etteivät ole aamusta vielä ehtineet aurata kaduille satanutta 15cm lumikerrosta. Tässä täytyy tietää, ettei matka kulkenut yhdenkään ladun/pururadan vartta pitkin ja asuin ydinkeskustan vieressä. No suksethan siinä melkein pilattua kun kaupungin kunnossapitäjät olivat onnistuneet katsomaan säätiedotuksen ja varautumaan, mutta ihan hauska kokemus kuitenkin.

Muilla kokemuksia työmatkan yhdistämisestä juoksuun/soutuun/hiihtoon?:p
 
Joo toi jujutsu tai sillon jiujitsu kun mä siitä ensimmäisen kerran kuulin oli yksi vaihtoehto 70-luvulla. Meidän veisto-ja liikunta maikka Kalevi Leitola oli/on tuon lajin uranuurtaja Suomessa ja yritti kovasti saada meitä junnuja mukaan alkeiskursseille. Mutta vaikka kuinka Kale yritti selittää että juuri jutsu olisi kaikkein tehokkain ja monipuolisin kamppailulaji me vaan naurettiin, sillä kyllä se oli judo ja ennen kaikkea karate niitä kovia juttuja. Kale väitti meille että karate on ihan pelleilyä jiujitsuun verrattuna, mutta eihän me kollit sitä uskottu. Bruce Lee ja Chuck Norris olivat tehneet jo peruuttamattoman tuhon mielikuvissamme eri lajien tehokkuudesta. Ja kukas sitä ton ikäsenä muutenkaan opettajan suosittelemaan lajiin mukaan lähtee. Kun piti olla kova rebel nääs.

Mulla polvet kesti mutta jäykkänä jätkänä spagatin vääntäminen ja siitä räpsähtänyt tyrä oli se viimenen niitti joka lopetti jo hiukan hiipuneen budo innostuksen.
Itsellä oli Jean Claude van Dammen Kickboxer-elokuva, joka sai aikaan kiinnostuksen potkunyrkkeilyyn, joka heti tossu-syndit ja pitkät kiiltopökät nähtyäni siirtyi Muay Thaihin eli thainyrkkeilyyn, jossa oli vaan shortsit. Siihen sitten jäin koukkuun, rakastan lajia vielä 25 vuotta myöhemmin. Lähinnä katsomista, ylimääräiset kalsiumit on kustu sääriluista jo vuosia sitten. Kaikki sattuu, nykyään vähän brassi-jutsua kun on tosta kiipeilystä tullut vahvat sormet ja hyvä staattinen pitovoima. Tekniikassa on peippaamista todella monen vuoden edestä, mutta keskityn ainoastaan RNC:hen ja giljotiiniin, niin pystyn rajallisella kokemuksella johonkin kun on otevarmat kädet ja venyvät jalat.
 
Back
Top