Talvisota 75 vuotta sitten

Jati

Kersantti
Meillä oli 70 rumpulippainen Suomi kp vartioaseena. Aloskaskokeessa oli yhtenä ratina rumpulippaan täyttö. Koko jaosepäonnistui ja ko. rasti piti tuloksissa hylätä. Minulle ainakin ongelmia tuotti se, että patruunat tuppasivat kaatumaan, jos lipas oli kädessä hiemankin vinossa. Tosin ei me paljoa oltu harjoiteltukaan it-miehiä kun olimme.

Kyllä täytyy kunnioittaa veteraaneja, jtka lipastivat nopeasti rumpulippaita talvipakkasillakni.
Niin kyllä sitä patruunajonoa on pidettävä pystyssä toisen käden etusormella.
Kyllähän tuo kotisohvalla täyttyy suht ripeästi mutta pimeässä, kiireessä ja sormet kohmeessa muutaman kaatuneen patruunajonon jälkeen voi olla vitsit vähissä.
 

miheikki

Respected Leader
Lahjoittaja
Taneli Mäkelä muistelee 30-vuotiasta Talvisotaa merkittävimpänä elokuvatyönään – vaikeinta oli samastua sodan käyneiden pelkoon


Taneli Mäkelä näytteli Talvisota-elokuvassa pääroolin Martti Hakalana. ARKISTOKUVAT: JUSSI ASU

– Talvisodan ihme on se, että ne äijät ovat pystyneet kestämään täysin järjenvastaisissa oloissa käsittämätöntä ylivoimaa vastaan. Vaikea mun on vieläkään käsittää, miten he ovat kestäneet.


Näin lausuu näyttelijä Taneli Mäkelä Ilkka -lehdessä 16.4.1989. Lehdestä oli käyty seuraamassa Talvisota -elokuvan kuvauksia, toiseksi viimeisenä kuvauspäivänä Haapamäellä.
Lämpötila oli plussan puolella, mutta lunta riitti vielä sen verran, että sodan viimeisiä vaiheita ei tarvinnut näytellä rapakossa.
Ohjaaja Pekka Parikka evästi näyttelijöitä kertomalla, että tositilanteessa pakkasta oli 15 astetta.
– Nälkä on, eikä ole nukuttu. On hyvin kauhea ja huono olo.

Mäkelän merkittävin elokuvarooli



30 vuotta myöhemmin Taneli Mäkelä kertoo, että kuvauksista on jäänyt vahvoja mielikuvia. Hän esitti elokuvan pääroolissa Martti Hakalaa.
– Se oli hienoa aikaa, hieno hanke ja siitä tuli hieno elokuva, Mäkelä sanoo.
Pekka Parikan Talvisota (1989) on jäänyt elämään. Jo julkaisunsa aikaan elokuva keräsi teattereihin yli 620 000 katsojaa, mikä tekee siitä 14. katsotuimman kotimaisen elokuvan. Tänä syksynä Yle on esittänyt elokuvan pohjalta tehtyä draamasarjaa.
Talvisodan syttymisen 80-vuotispäivänä 30. marraskuuta elokuvan restauroitua versiota esitetään Finnkinon teattereissa. Samoin Yle uusii kaikki sarjan jaksot.
Taneli Mäkelä toteaa, että hänelle Hakalan rooli on ollut hänen uransa merkittävin elokuvarooli.
– Olen saanut tehdä muutaman muunkin pääroolin, mutta tämä on ollut selkeästi isoin. Tuo oli suuri tuotanto, pitkä elokuva ja aihe tietysti painava.
Mäkelä sai roolistaan parhaan miespääosan Jussi-palkinnon.
Eteläpohjalaisille elokuva on merkittävä, sillä Antti Tuurin romaaniin pohjautuvana se kuvaa Jalkaväkirykmentti 23:n kauhavalaisen 4. komppanian vaiheita.
Myös elokuvan kohtauksia kuvattiin Kauhavalla, Seinäjoella ja Lapualla, joskin suurin osa elokuvasta kuvattiin Haapamäellä.

Henkinen valmistautuminen vaikeinta

Mäkelä kertoo, että kuvauksiin valmistauduttiin aiempaa tarkemmin. Talvisota oli omana aikanaan massiivinen tuotanto, sillä sen kuvaukset kestivät 90 päivää, kun tavallisesti elokuvat filmattiin noin 30 päivässä.
Elokuvan tuotantokustannukset olivat peräti 19 miljoonaa markkaa. Sotakohtauksissa käytetty pyrotekniikka oli Suomessa massiivisuudessaan uutta.
Suurin työ Mäkelän mukaan oli henkinen valmistautuminen.
– Elokuvassa liikuttiin kontekstissa, joka oli käytännössä vieras meille rauhan aikana eläneille. Emme voi tietää, millaista se on [sodassa] ollut, vaikka meille on kerrottu siitä ja meillä on siitä mielikuvia, Mäkelä sanoo.
– Se pelon kokemus, mielivaltaisuus ja kaikki se, mitä he joutuivat koko ajan näkemään, on jotain sellaista, mihin on vaikea pystyä samastumaan.

Mäkelä paastosi Torikan kanssa

Tietynlaista autenttisuuden tuntua Mäkelä haki rooliinsa yhdessä näyttelijäkaveri Timo Torikan kanssa. Robert de Niron metodinäyttelystä viehtyneinä he päättivät laihduttaa kuvausten aikana reilusti.
Nykyään Mäkelä suhtautuu itsensä näännyttämiseen enemmän nuorten ja kirkasotsaisten miesten temppuiluna, vaikka siitä tiettyä väsymystä saikin ehkä näkyville.
– Pekka Parikka sanoi usein kuvauksissa, että meidän tehtävämme on luoda illuusio, jonka katsoja pystyy uskomaan. Tänä päivänä en lähtisi enää roolia noin perusteellisesti rakentamaan.
Esimerkiksi Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas -elokuva tuli tunnetuksi siitä, että näyttelijät aidosti majoittuivat kuvausten aikaan puolijoukkueteltoissa. Vastaavaa ei Talvisota-elokuvan kuvauksissa harrastettu.
Kuvauksiin oli kuitenkin mahdollisuus valmistautua perusteellisesti. Mäkelä kävi ennen kuvauksia tapaamassa kauhavalaisia veteraaneja ja sai keskustella heidän kanssaan.
Omanlaistaan tosielämän tuntua toi myös se, että elokuva kuvattiin kohtausjärjestyksessä.
– Kun joku kavereista kaatui, hän poistui kuvauksista.
Mäkelä on nähnyt Talvisodan viimeksi vuosia sitten. Silloin hän muistaa ajatelleensa elokuvan kestäneen aikaa hyvin.
– Yksi keskeinen juttu oli perusteellinen valmistautuminen. Se oli Pekka Parikan tavaramerkki ja myös Antti Tuurin tavaramerkki. Antin kirjoituksista on turha etsiä virheitä. Teksti on historiallisesti korrektia ja tarkkaan punniten kirjoitettua.
Jo ennen Talvisotaa Mäkelä esitti pääroolin Pekka Parikan Pohjanmaa -elokuvassa (1988). Lisäksi plakkarissa on merkittävä sivurooli Härmä -elokuvasta (2012).
Ensi kesänä Mäkelä palaa jälleen Etelä-Pohjanmaalle, kun hän esittää Vihtori Kosolaa Ilmajoen Musiikkijuhlien oopperassa Hiljaiset perivät maan - ooppera lapuanliikkeestä .
Mäkelä sanoo, että useiden roolitöiden myötä pohjalaiseen lakeusmaisemaan on aidosti kiinnittynyt.
– Sanon tämän yhtään mielistelemättä. Aina on vähän kuin kotiin tulisi, kun alkaa Jalasjärven korkeudella ajella.

Fakta: Kuvauspaikkoja Etelä-Pohjanmaalla

Kauhava: Laitilanmäki (Hakalan talo), Kosolan vanha koulu, rautatieasema, Kauhavan kirkko, tie Saarimaassa (Paavo Hakala ajaa reellä), maisemakuvat Alajoen pelloilta.
Lapua: Honkimäen tila (Annan kotitalo).
Seinäjoki: Jouppi (sotaharjoitukset, kenttäjumalanpalvelus, iltalomat), Takalan tila Niittäjänkadulla (ruokailu ja kenttäkeittiön hankkiminen), Verkatehtaankatu–Maakunnankatu (sotilaiden marssia)
Lähde: Kansallisfilmografia 10, 1986-1990.

Jarmo Panula
 

hansai

Supreme Leader
Opiskelijakerhon puheenjohtaja Andrei Terterjan ymmärtää Neuvostoliiton päätöstä hyökätä Suomeen. Hänen mielestä vain 30 kilometrin päässä Leningradista sijainnutta vanhaa rajaa tuli suurkaupungin turvallisuuden vuoksi siirtää kauemmas hinnalla millä hyvänsä.Grigori Vorobjov / Yle

 

PSS

Ylipäällikkö
Se tapaus joka on esikuvana kohtaukselle kun Rokka tappaa joukkueellisen venäläisiä niin siinä kuljetettiin Pylkäkselle täytettyjä lippaita jostain kauempaa takaa. Ei lipastettu taistelupaikalla kuten elokuvassa.
Ja Pylkäs ampuikin tankolippailla kyseisen suorituksen.
 

Jati

Kersantti
Elokuvissa Rokka paukuttaa rumpuja. Täällä oli Tuntematon-ketjussa selvitys siitä, mikä olisi ollut oikea tankolipas.

Tuo tieto 40 patruunan rummuista ei ole elokuvista vaan Petri Sarjasen Viljam Pylkkäästä kertovasta kirjasta. Kirja on Pylkkään muistelmien ja veteraanihaastatteluiden perusteella kirjoitettu.
 

PSS

Ylipäällikkö
Tuo tieto 40 patruunan rummuista ei ole elokuvista vaan Petri Sarjasen Viljam Pylkkäästä kertovasta kirjasta. Kirja on Pylkkään muistelmien ja veteraanihaastatteluiden perusteella kirjoitettu.
Minä näin Pylkkään kerran, mutten tajunnut moista kysyä. Tästä oli vaan taannoin juttua tuolla Tuntematon-ketjussa.
 

vz

Kersantti
Muistan lukeneeni useammankin kertomuksen ko. Pylkkään taistelusta. Hieman on ristiriitaista tietoa ollut. Toisissa on lippaana ollut ns. Koskis rumpu, eli 70 patruunan m.37 rumpulipas. Toisissa taasen on käytetty 50 patruunan tankolipasta ja joissakin 40 patruunan m.31 rumpulipasta.

Varovaisesti arvioiden asia lienee niin, että tuskimpa on vain jotain tiettyä yhtä lipasta käytetty. 70 patruunan rumpulipas oli paras sodanaikaisista ja yleisin, joten sitä Pylkäs on varmaan eniten käyttänyt. 40 patruunan rumpu taas oli harvinaisempi vaikkakin hyvin toimiva. Hankala kyllä täyttää. 50 patruunan tankolipas, ns. ruumisarkkulipas taasen oli yleinen mutta ei kovinkaan pidetty rintamajoukoissa joska oli hiukan häiriöaltis. Oli myös töisevä täyttää, ilman lataustyökalua hyvin vaikeaa.

Käsittääkseni Pylkkäälle lippaat täytettiin ihan siinä tulipesäkkeestä muutaman metrin takana olevassa taisteluhaudassa, mikä oli yleinen tapa rintamilla. Yksi mies ampuu ja toiset täyttää lippaita. Vähän sama kuin taisteluhaudan vyörytyksessä. Pari miestä kärjessä aseina konepistooli ja käsikranaatit. Takana olevat miehet täyttävät lippaita ja niitä sitten(plus käsikranaatteja) kulkee miesketjussa eteenpäin, kärjen tarvitsijoille. Tyhjät lippaat samaa kautta takaisin, eri suuntaan toki.

Mitä itse olen Suomen m.37 rumpulipasta täyttänyt niin pienellä harjoituksella ihan hyvin se sujuu. Kansi pois ja viritys, kahdeksan naksua. Sitten vain ladotaan patruunat lippaaseen, rauhallisesti. Sitten vain kansi kiinni ja naps. Lipas on käyttövalmis.

Tyhjennyshän se vasta hauskaa on ;)
 

Old Boy

Ylipäällikkö
Nykyisin valitettavan tyypillistä "Iltapäivälehti-sotahistoriaa"...
Ei ammuttu Mainilan laukauksia lehden kuvassa näkyvälle pellolle, jossa nykyisin on korkealla aidalla ympäröity varakkaiden pietarilaisten datsakylä. Turhaan siis IS:n jutussa valitellaan historiallisen paikan olevan Talvisotaa muistelevien saavuttamattomissa. Oikea pelto on kuvasta oikealle noin kilsan päässä eikä sinne menoa estä mikään. Venälaisten muistomerkki on rakennettu eri paikalle sillä oikeaan kohtaan ei pääse autolla.

Edit
Suomen Sotilaskin on kirjoittanut Mainilan laukauksista. Sotilasalan erikoislehti on sen verran asiantuntevampi, että on myös huomannu Iltiksen väärän pellon.
 
Viimeksi muokattu:

Ottoville

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
Raatteentien taistelut merkitsivät talvisodassa paljon – vihollinen ei saanut katkaistua maata kahtia


Matkailusihteeri Alpo Rissanen kävelee Raatteentien taistelupaikoille entisöidyissä puolustusasemissa.
Syksyllä 1939 ehdittiin rakentaa Purasjoen varteen vähäiset puolustusasemat.
KUVA: Rasila Risto



atkailusihteeri Alpo Rissanen kävelee Raatteentien taistelupaikoille entisöidyissä puolustusasemissa. Syksyllä 1939 ehdittiin rakentaa Purasjoen varteen vähäiset puolustusasemat. KUVA: Rasila Risto

120 vuotta pohjoista kanttia 25.11.2019 18:00

Henrik Ahola





Juttu julkaistu Kalevassa 29.11.2009
Portti on samalla sijalla kuin 70 vuotta sitten. Luntakin on maassa saman verran, muutama pöläys. Varvut peittyvät juuri ja juuri. Kun siristää silmiä, pilvisen päivän maisema näyttää mustavalkoiselta. Juuri siltä, miltä talvisota kolmekymppisen mielestä näyttääkin: vanhoja mustavalkokuvia, hauraita vanhoja miehiä, joiden mitalirivit kiliseävät itsenäisyyspäivänä.
Vain puna-keltainen rautapuomi ja rajavyöhykkeestä varoittava kyltti tuovat väriä marraskuiseen aamuhämärään. Venäjä jää Raatteentien mutkan taakse noin kilometrin päähän.
Kaikesta sotimisesta huolimatta Suomussalmella raja on pysynyt paikoillaan sitten Täyssinän rauhan vuonna 1595.




”Hoivatkaa, kohta poissa on veljet”, lauletaan Kalervo Hämäläisen Veteraanin iltahuudossa.
Talvisodan veteraanit alkavat olla niin harvassa, että jokaisesta pitäjästä heitä ei enää löydy. Kun itsenäisyyspäivän juhlapuheissa sotiemme veteraanit puhutellaan heti maaherran jälkeen, tulee pakosta ajatus, että onko tässä yleisössä enää yhtään veteraania? Mitä tapahtuu sitten, kun viimeinenkin veli on poissa? Lopetammeko sodan muistelemisen siihen?
Isoisäni oli molemmissa sodissa. Veteraanien tapaamisissa juttu luisti, ja tupakinsavua oli pirtin täydeltä. Omille lapsilleen hän ei juuri sodasta puhunut, mutta meille lastenlapsille irtosi joskus muutama sotajuttu. Viimeiset taistelunsa hän kävi unissaan, kun dementoitunut muisti tuotti pelkkiä sotakuvia. Ne olivat syöpyneet syvemmälle kuin käsikranaatin sirpaleet, joita saimme joskus tunnustella papan selkänahan lävitse.
Oma suhteeni talvi- ja jatkosotaan on etäinen, vaikka lapsena ahmin ullakolta löytyneet papan Kansa taisteli -lehdet. Nyt talvi- ja jatkosotaa ovat pätkätyöt, yt-neuvottelut, lomautukset ja irtisanomiset.
En muista, että armeijassakaan rapiat vuosikymmen takaperin olisi juuri sodasta elämöity, eihän siellä ollut enää sodankäyneitä miehiä töissäkään. Vihollinen toki tuli aina idästä. Erään kouluttajan kuvauksen mukaan kranaatinheittimistön tulituksen jäljiltä kuusen oksille jäi killumaan piippalakkeja ja ilmassa leijaili hylättyjä loma-anomuksia.
Raatteen raja-aseman portilta ei näy Venäjälle asti, sillä naapurimaa jää mutkan taakse. KUVA: Rasila Risto
”Syksy 1939 oli Suomussalmella leuto. Joet virtasivat vapaina, eivätkä järvien selät kantaneet raskaampia kuljetuksia vielä marraskuun lopulla”, aloittaa oppaamme, Suomussalmen matkailusihteeri Alpo Rissanen.
Pitkään opaskierroksia Raatteeseen vetänyt Rissanen tietää ja tuntee tarinat, suurimman osan hän on kuullut suoraan tapahtumissa mukana olleilta.
”Kohtuullisessa kunnossa olevia talvisodan veteraaneja on Suomussalmella enää kaksi, joista toinen tuli mukaan vasta pahimpien taisteluiden jälkeen.”
Raatteen raja-asemalla oli marraskuun 30. päivän aamuna vain reilut kymmenen suomalaista, sillä mitään sodanjulistusta ei ollut naapurista kuulunut. Metsiä pitkin kiertänyt vihollinen yllätti tietä vartioineet suomalaiset, jotka saivat vetäytymiskäskyn. Naapuritalon siviilit yrittivät hevoskyydillä karkuun. Hevonen pillastui venäläisten tulitusta, joten reki kaatui. Talon väki jäi yhtä lukuun ottamatta vihollisen vangiksi.
Siviiliväestöä ei evakuoitu Suomussalmella ollenkaan. Noin 2 000 jäi miehitetylle alueella, heistä noin 300 vietiin rajan taakse metsätyöleireille. Kurjissa oloissa liki 20 menehtyi. Loput palautettiin Suomeen kesäkuun 1940 alussa. ”Muutama jäi vapaaehtoisesti, mutta heistä osa palasi myöhemmin Suomeen”, Rissanen kertoo.
Miehitetyn Juntusrannan kylän väestöstä osa muodosti niin sanotun Juntusrannan kommuunin suotuisassa yhteistyössä neuvostosotilaiden kanssa. Alueella oli paljon korpikommunisteja ja sosialisteja, jotka näkivät tilaisuutensa uudessa uljaassa sosialistisessa Suomessa. Talvisodan jälkeen kommuunin pääpukareita tuomittiin eri mittaisiin vankeuksiin.
Neuvostoliiton päähyökkäys tuli tuona marraskuisena aamuna yllättäen noin 40 kilometriä pohjoisempaa Lehtovaaran raja-asemalta Juntusrannan kylään.
Joukot etenivät nopeasti Kuusamoon menevälle tielle ja kohti Suomussalmen kirkonkylää. Se menetettiin 7. joulukuuta. Raatteentietä edenneen vihollisen kanssa taistelleet suomalaiset väistyivät etelään, kun taistelu selän takana olleesta kirkonkylästä oli hävitty.
10. joulukuuta eversti Hjalmar Siilasvuo joukkoineen saapui vähäisten suomalaisten avuksi. Kirkonkylä vallattiin takaisin ennen vuodenvaihdetta, ja kapeaa Raatteentietä pitkin vihollisen avuksi tulleet ukrainalaiset joukot saatiin pysäytettyä.
Ukrainalaiset valiojoukot pelkäsivät pimeää suomalaismetsää, eivätkä varusteetkaan olleet kovin kelvolliset. Telttojen puuttuessa piti kyhätä havumajoja, jotka eivät suojanneet kastumiselta. Lämmintä yritettiin tuottaa nuotioilla ja sinkkiämpäreistä kyhätyillä kamiinoilla.
Lumessa kastuneet toppavaatteet eivät paljon lämmittäneet 30 asteen pakkasessa. Hiihtotaitoa löytyi vain kirjallisessa muodossa Puna-armeijan hiihto-oppaasta. Oulun valloitusparaatia varten mukana olleista panderolleista ja marsalkan kuvista ei näissä oloissa iloa ollut.
Suomalaiset tuhosivat jumiin jääneet neuvostojoukot 5.–10. tammikuuta. Yhtenäistä materiaalijonoa jäi tielle monta kilometriä.
Joukkojen ja tappioiden määrästä tuskin päästään koskaan yksimielisyyteen. Suomussalmella kaatuneiden venäläisten määrä vaihtelee lähteen ja kirjojen mukaan 5 000:sta aina 25 000:een. Suomalaisten mukaan paikalla haudattiin keväällä 1940 yhteensä 23 000 punasotilasta. Rissasen arvion mukaan se on liioiteltu luku. Venäläistutkijoiden 5 000 kaatunutta taas on aivan liian pieni arvio.
Lukuisista joukkohaudoista vain yksi on merkitty. KUVA: Rasila Risto
Keväällä 1940 venäläissotilaiden ruumiit alkoivat ilmojen lämmettyä haista, ja suomalaiset ryhtyivät hautaamaan niitä. Jossain vaiheessa Neuvostoliitossa havahduttiin, ja hautaaminen kiellettiin ankarasti: ruumiit pitäisi luovuttaa rajalla haudattavaksi neuvostomultiin.
Ensimmäiseen kuormaan suomalaiset keräsivät 333 tai 330 venäläisruumista. Raatteen raja-asemalla nämä luovutettiin venäläisille. Kun enää kolme oli jäljellä, venäläiset sanoivat, että tässä ovat heidän kaatuneensa, älkää yrittäkö antaa meille omien kaatuneittenne ruumiita. Osaston johtaja heilutteli vielä pistoolia vakuudeksi. Niinpä allekirjoitettiin paperi, jonka mukaan Suomi on luovuttanut kaikki Suomussalmella kaatuneet venäläiset.
Suomalaiset hautasivat loput venäläiset Suomen maaperään. Usealle joukkohaudalle jäi merkiksi risti tai paalu, johon ruumiiden määrä oli merkitty.
1970-luvun puolivälissä paikallinen Suomi-Neuvostoliitto-seura sai ajatuksen, että tänne haudatuille venäläisille on saatava muistomerkki.
Aloite eteni seuran pääkonttoriin Helsinkiin, mistä otettiin yhteyttä Neuvostoliiton suurlähetystöön. Lähetystö vastasi, että Suomen maaperälle ei ole haudattuna ainuttakaan puna-armeijan sotilasta.
Kun Suomi-Neuvostoliitto-seuran paperissa kuitenkin luki, että joukkohautojen merkkeinä on puupaaluja ja ristejä, suurlähetystöstä otettiin yhteyttä Suomen sisäministeriöön. Täältä tuli kaksi virkamiestä Suomussalmen nimismiehen puheille. Lopulta poliisit komennettiin poistamaan kaikki merkit joukkohaudoilta: eihän olemattomille kaatuneille voi olla muistomerkkejä. Siitä lähtien hautojen paikat olivat vain paikallisten muistissa. Kaikkia hautoja ei tiedä enää kukaan.
Vasta 1990-luvun alussa uusi Venäjä myönsi, että kaatuneita on yhä Suomen maaperällä.
Suurlähettiläs Juri Derjabin vieraili syksyllä 1993 Kajaanissa. Hän oli henkilökohtaisena toiveenaan pyytänyt päästä käymään Suomussalmella, koska tiesi historian todellisen laidan.
Derjabin oli kysellyt, olisiko mahdollista saada muistomerkki myös venäläisille. Suomussalmella pyynnölle ei hirveästi hurrattu. Derjabin ehdotti yhteistä, ekumeenista muistomerkkiä ja lupasi rahoitusta. Muistomerkin rahoittivat sittemmin pääosin Suomessa toimivat venäläiset yritykset.
Derjabin valitsi paikaksi vanhan männyn edustan läheltä erästä joukkohautaa. ”Suuren isänmaallisen sodan muistopäivinä lähetystön edustaja käy tuomassa kukkalaitteen patsaan juurelle”, Rissanen kertoo.
Nyt muistomerkin viereen on pyyhkäisty moottorikelkkaura.
Talvisodan Monumentti, joka koostuu kaatuneita kuvaavasta kivikentästä sekä keskusmuistomerkki "Avara syli", joka muodostuu neljästä puukaaresta ja niiden päällä soi tuulessa 105 vaskikelloa, yksi kutakin talvisodan päivää kohden. KUVA: Rasila Risto
Ukrainalaisten muistomerkki on Raatteentien suurimman motin, Haukilan, vaiheilla, jossa oli ukrainalaisdivisioonan oletettu komentopaikka. Aikaisemmin muistomerkki oli vain kivipaasi, mutta kun se oli venäläisten 1990-luvulla pystyttämän komean muistopatsaan rinnalla kovin vaatimaton, ukrainalaiset pystyttivät uuden syksyllä 2009.
”Venäläisille matkailijoille tämä paikka on täysi sokki. He eivät ole olleenkaan olleet tietoisia, että tänne on menehtynyt niin valtavasti heikäläisiä. Vielä 1990-luvun alkuun venäläinen historiankirjoitus kertoi, että talvella 1939–40 oli pieniä rajakahakoita länsirajalla. Piste. Tokihan siellä oli ihmisiä, jotka tiesivät tapahtuneen, mutta heillä ei ollut mahdollisuutta kertoa siitä maanmiehilleen”, Rissanen sanoo.
Neuvostoliiton romahduksen jälkeen arkistot avautuivat ja koulukirjoja kirjoitettiin uusiksi. Viime vuosina Venäjä on taas koonnut kadotettua mahtiaan ja arkistoja on pantu tiukempaan säppiin. Talvisodankin muisteleminen on muuttunut jälleen yksisilmäisemmäksi.
Suomalaiset ovat hakeneet rajan taakse jääneitä kaatuneita kotipitäjiensä multiin vielä aivan viime vuosina. Venäläisiä ei ole aikeita etsiä, saati sitten kaivaa auki Suomussalmen joukkohautoja.
Nyt museoidun Raatteentien varressa asuvien suhtautuminen historiaan on moninainen.
”Tietyllä tavalla ollaan ylpeitä, mutta toisaalta tien sorapinta ja sen pölyäminen masinoivat jo vastarintaa. Jotkut eivät haluaisi turisteja ollenkaan”, Alpo Rissanen kertoo.
Raatteentien ja koko Suomussalmen taisteluista kertovassa Raatteen Portti -museossa käy vuosittain yli 20 000 ihmistä. Opastettuja kiertoajeluita Raatteeseen tehdään vuodessa noin 70. Veteraaneja, sotaharrastajia, ukrainalaisten kaatuneiden jälkeläisiä.
”Veteraanien lastenlapset alkavat olla suurin kävijäryhmä”, sanoo museon toiminnanjohtaja Marko Seppänen.
Rissasen mukaan nuori sukupolvi on aidosti kiinnostunut sodan tapahtumista. ”1970- ja -80-luvulla nuoret eivät olleet kiinnostuneet Raatteesta. Joskus oli jopa häpeämätöntä käytöstä.”
Talvisodan taisteluista kertoo toistakymmentä muistomerkkiä ja -kiveä eri puolilla Suomussalmea. Raatteentien varteen on kunnostettu osa vähäisestä Purasjoen puolustusasemasta. Päämuistomerkki on Alvar Aallon suunnittelema Liekkipatsas, joka ympäristöineen on Aallon mukaan karu kuin sota.
Vaikuttavin kaikista on Raatteenportin vieressä oleva Talvisodan monumentti. Lähes kolmen hehtaarin alueelle on kerätty noin 20 000 kivenjärkälettä kertomaan taisteluiden uhreista.
Kaiken keskellä on Avara syli, joka soittaa tuulessa 105:ttä kelloa talvisodan jokaiselle päivälle. Tämän kivipellon keskellä tajuaa, että Raatteentien juoksuhautojen kunnossapitoa ei pidä lopettaa viimeisen veteraanin viimeiseen iltahuutoon. Vain muistelemalla voimme tajuta sodan mielettömyyden.


Kivikentästä ja muistomerkistä koostuva Talvisodan monumentti hiljentää ajattelemaan sodan mielettömyyttä.
Ainoaan merkittyyn joukkohautaan on haudattu 79 neuvostoarmeijan sotilasta. Tuhansien muiden viimeinen leposija ei ole enää kenenkään tiedossa.
Ukrainalaisten muistomerkissä graniitista tehty jääpeite symboloi Suomen ilmaston ankaruutta.
Äiti-Venäjä suree Suomussalmella kaatuneita poikiaan.
Raatteentiellä reippaillut oululainen Paavo Mäkeläinen muistaa, että vielä 1960-luvun alussa paikallisissa marjametsissä saattoi törmätä venäläisiin kypäriin ja muuhun sotaromuun. ”Anoppi muisteli usein, kuinka he olivat hakemassa aamulla vettä Raatejärvestä aivan rajan pinnasta, kun sota syttyi.”
SA-kuvaRaatteentielle jäi taisteluiden jäljiltä kilometritolkulla sotasaalista ja kaatuneita. Paikalliset asukkaat ovat kertoneet, kuinka ruumiit alkoivat kevään tullen haista ja maastossa oli liikuttava liina nenän suojana.
SA-kuvaRaatteentietä edennyt neuvostodivisioona oli varustautunut talveen huonosti. Rekien sijasta sirorakenteisten ukrainalaishevosten perässä oli rattaita ja vankkureita.
Jani Kaunisto, Anna Saharinen
Suomussalmen taistelut 30.11.1939-10.1.1940
Raatteentien taistelu 1.1.-7.1.1940
Puna-armeijan strategiana oli yrittää katkaista Suomi kapeimmalta kohdaltaan pohjoisessa etenemällä Suomussalmen Raatteentieltä aina Ouluun saakka. Suomussalmella taistelut alkoivat marraskuun lopussa 1939.
Joulukuun lopulla suomalaiset onnistuivat pakottamaan puna-armeijan luovuttamaan Suomussalmen poltetun kirkonkylän takaisin. Sen jälkeen suomalaiset ryhmittäytyivät uudelleen ja valmistautuivat Raatteentien taisteluun. Suomalaisille oli selvinnyt, että Raattentien suunnasta eteni puna-armeijan ukrainalainen 44. divisioona.
Raatteentien taistelusta tammikuun alussa 1940 tuli yksi talvisodan tärkeimmistä käännekohdista. Seitsemän päivää kestäneet taistelut johtivat tien katkaisuun, neuvostojoukkojen motittamiseen ja koviin tuhoamistaisteluihin.
Suomen eduksi lasketaan taitava mottitaktiikka, kylmään talveen soveltuva varustus ja hiihtotaito. Lumipukuiset suomalaiset kykenivät liikkumaan järvien jäitä ja metsiä pitkin venäläisjoukkojen sivustoille. Muutamassa vuorokaudessa suomalaiset tuhosivat kapealle Kainuun tielle melkein kokonaisen neuvostodivisioonan.
Suomalaiset löivät vahvasti panssarein ja tykein varustetun 44. divisioonan lähes ilman omaa tykistöä. Neuvostojoukot luottivat ajoneuvoihinsa. Kevyehköt panssarivaunut eivät kyenneet tunkeutumaan järeäpuustoiseen lumiseen metsään.
Taistelu Suomussalmesta ratkesi paljolti venäläisten huoltoyhteyksien katkeamiseen. Huomattava osa venäläisistä sotilaista kuoli kylmyyteen. Raatteentiellä olleesta ukrainalaisesta divisioonasta kaatui nykykäsityksen mukaan 6 000–10 000 miestä. Ukrainalaisten tappioon vaikutti juuri huono varustautuminen pakkassäähän.
Historiantutkimus on myöhemmin selvittänyt, että suomalaisten radiotiedustelu kykeni seuraamaan neuvostoliittolaisten radioliikennettä varsin tehokkaasti Suomussalmella. Näin suomalaisilla oli tarkat tiedot vihollisen tilanteesta.
Raatteentieltä sotasaaliiksi saatiin:
4 822 kivääriä
190 pikakivääriä
106 konekivääriä
29 panssarintorjuntatykkiä
71 kenttä- ja ilmatorjuntatykkiä
43 hyökkäysvaunu
10 panssariautoa
16 ilmatorjuntakonekivääriä
1 170 hevosta
260 kuorma-autoa
20 traktoria
15 moottoripyörää
47 kenttäkeittiötä
yksi lentokone
Saaliiksi saatiin myös ampumatarvikkeita sekä lääkintä- ja viestimateriaalia.
Vangiksi otettiin sodanaikaisen laskelman mukaan noin 1 200 miestä.
 

Nojatuolistrategi

Ylipäällikkö
Ulkoedustot raportoivat.

Suomen ulkomaanedustustojen raportit Helsinkiin ovat nyt luettavissa verkossa vuoteen 1945 saakka.

Ulkoministeriö on tehnyt palveluksen kaikille Suomen lähihistoriasta kiinnostuneille. Ministeriö avasi viime viikolla laajennetun digitaalisen arkistopalvelun, joka sisältää kaikkiaan noin 14 000 Suomen ulkomaanedustustojen Helsinkiin laatimaa raporttia vuosilta 1918–1945.

”Yksi raportti voi koostua useammasta sivusta, joten sivuja palvelussa on yli 100 000. Palvelu on maksuton ja avoin kaikille”, ulkoministeriö tiedotti.

Digitalisoitu arkistopalvelu avattiin jo maaliskuussa 2018. Tuolloin yleisön selattavissa olivat raportit vuoteen 1926 saakka.
Näin Suomen Berliinin-suurlähettiläs Aarne Wuorimaahttps://www.is.fi/haku/?query=aarne+wuorimaa raportoi Saksan suhtautumisesta Suomeen 24. marraskuuta 1939. Suomen ja Neuvostoliiton neuvottelut Stalininhttps://www.is.fi/haku/?query=stalinin aluevaatimuksista olivat katkenneet 9. marraskuuta. Saksa oli edellisessä elokuussa tehnyt kuuluisan Molotovin-Ribbentropin sopimuksen, joka jätti Suomen Neuvostoliiton etupiiriin.

Mitä Suomeen tulee, on virallinen Saksa kääntänyt meille selkänsä. Julkisuudessa näkymätön Saksa suhtautuu sen sijaan edelleen meihin suurella sympatialla ja tämän joudun Suomen lähettiläänä päivittäin kokemaan ja näkemään. Suomen rohkea esiintyminen on herättänyt kunnioitusta sekä laajoissa saksalaisissa piireissä että poikkeuksetta diplomaattikunnassa. Ei ole näin ollen Saksaa tuomittava sellaisenaan, vaan hoidettava niitä suhteita, jotka ovat säilyneet ja jotka vielä jonain päivänä voivat osottautua meille erinomaisen merkityksellisiksi. Virallisesti ei Saksa meidän hyväksemme pane tikkua ristiin. Sen edut ovat sellaiset, että sen on keskitettävä koko huomionsa Englantiin ja sen tuhoamiseen ja kaikki, mikä tämän ulkopuolella on, on Saksalle tällä hetkellä miltei olematonta, ja voidaan häikäilemättä uhrata. Englannin tuhoamisen jälkeen voi Saksa kääntää huomionsa uudelleen Itään ja iskeä siellä sekä palauttaa etuasemansa entiselleen, mikäli siihen silloin vielä kykenee, Wuorimaa kirjoitti.

Raportit ja ulkoministeriön muut asiakirjat ovat julkisuuslain mukaisesti julkista tällä hetkellä aina vuoteen 1994 saakka.

Raportit 1918–1945 ovat luettavissa osoitteessa https://um.fi/opendata/raporttiarkisto/1918/https://um.fi/opendata/raporttiarkisto/1918/.
 

Ottoville

Ylipäällikkö
Lahjoittaja


Pääministeri Aimo Cajander (vas.), presidentti Kyösti Kallio ja ulkoministeri Eljas Erkko Helsingin päärautatieasemalla vuonna 1939.
Uskomaton tieto Valkoisesta talosta
Suomen valtiojohto kuuli ensimmäisen kerran Hitlerin ja Stalinin salaisesta etupiirijaosta USA:n presidentiltä, kertoo historiallinen raportti. Tietojen vakavuutta ei ensin ymmärretty.
Unto Hämäläinen
Julkaistu: 28.11. 2:00 , Päivitetty: 28.11. 6:51





YHDYSVALTAIN presidentti Franklin D. Roosevelt otti Suomen lähettilään Hjalmar Procopén vastaan Valkoisessa talossa maanantaina 28. elokuuta 1939 kello 12.

Presidentin sihteeri oli soittanut aamupäivällä Procopélle ja kysynyt, voisiko tämä tulla heti Valkoiseen taloon. Procopé oli jo keväällä pyytänyt tapaamista, jotta voisi antaa presidentille maitten suhteista kertovan kirjan.

”Jätettyäni teoksen, josta Presidentti kiittäen lausui pari imartelevaa sanaa, ryhtyi hän puhumaan nykytilanteesta kertoen Yhdysvaltain hallituksen saaneen Turkin kautta toistaiseksi vahvistamattoman tiedon, jonka mukaan Venäjä ja Saksa keskenään olisivat jakaneet etupiirit Itä-Euroopassa Venäjän saadessa vapaat kädet Suomen ja Baltian maihin nähden”, Procopé kirjoitti tapaamisesta kirjoituskoneella raporttiinsa.

Procopé kertoi vastanneensa Rooseveltille, ettei Suomen hallituksella ollut mitään tietoa Venäjän ja Saksan etupiirisopimuksesta.

Procopén tapaamisesta kirjoittama raportti on hyvin tärkeä historiallinen dokumentti. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Suomen valtiojohto sai tiedon Hitlerin ja Stalinin sopimuksen salaisesta lisäpöytäkirjasta.

Raporttinsa Procopé laati tarkasti ja suorastaan tunteettoman viileästi – kuin minkä tahansa rutiiniasian. Raportti on kolme liuskaa pitkä, kirjoitettu harvalla rivivälillä, ja sitä on täydennetty muutamilla merkinnöillä, jotka on tehty mustekynällä. Raporttia säilytetään ulkoministeriön arkistossa.

Silti voi arvailla, miten Rooseveltin kertoma tieto yllätti ja järkytti Procopéta. Hän oli kokenut diplomaatti, teollisuusmies ja entinen ulkoministeri. Hän jos kuka ymmärsi, mitä tieto merkitsi: Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen.




Suomen lähettiläs Hjalmar Procopé (vas.) keskustelemassa yhdysvaltalaisdiplomaatti Norman Davisin kanssa. (KUVA: THOMAS D. MCAVOY / GETTY)

VALKOISESTA talosta Hjalmar Procopé meni Yhdysvaltain ulkoministeriöön ja yritti siellä udella virkamiehiltä, mitä he tarkalleen ottaen tiesivät sopimuksesta. Tiedot olivat ristiriitaisia. Hän tapasi myös Turkin lähettilään, mutta ei saanut tältä vahvistusta Rooseveltin antamalle tiedolle.

Illalla Procopé horjui kahden vaiheilla mutta tuli lopulta siihen johtopäätökseen, ettei Rooseveltin antama tieto sittenkään ollut peräisin täysin luotettavasta lähteestä. Raporttiin jäi epäilevä sävy.

Hän lähetti raporttinsa pari päivää myöhemmin lentopostissa ulkoministeriöön Helsinkiin. Viisi kopiota Procopé pani tavalliseen postiin, joka kulki Washingtonista Helsinkiin todella hitaasti. Matka kesti useita viikkoja.

Jälkeenpäin on helppo sanoa, että lähettiläs teki kaksi pahaa virhettä. Procopé ei uskonut, että Yhdysvaltain presidentin hänelle kertoma tieto olisi totta. Koska hän ei luottanut siihen, hän ei ryhtynyt riittävän ponnekkaasti välittämään tietoa Suomen valtiojohdolle.

Lähettiläs soitti Washingtonista hälytyskelloa, mutta ei tehnyt sitä kyllin kovaa. Niinpä Helsingissä ei herätty ennen kuin kuukauden päästä.

HITLERIN ja Stalinin 23. elokuuta 1939 tekemä sopimus mullisti Euroopan poliittisen tilanteen. Diktaattorit olivat vuosikausia kalistelleet keskenään, ja yhtäkkiä he sopivat, etteivät hyökkäisi toistensa kimppuun.


Suomen ulkopolitiikan johto, johon kuuluivat presidentti Kyösti Kallio, pääministeri Aimo Cajander ja ulkoministeri Eljas Erkko, oli saanut etukäteen vihiä sopimuksesta. Elokuun puolessavälissä Berliinin-lähettiläs Aarne Vuorimaa oli sähköttänyt Helsinkiin, että Saksa ja Neuvostoliitto neuvottelivat salaa.

Kun hyökkäämättömyyssopimus julkistettiin, valtiojohto suhtautui siihen aluksi jopa varovaisen myönteisesti. Suomessa oli eniten pelätty Saksan ja Neuvostoliiton sotaa, ja sopimuksen myötä pahin kauhuskenaario näytti väistyvän. Ulkoministeriö määräsi kuitenkin lähetystöt selvittämään, kuuluiko sopimukseen vielä jotain sellaista, jota ei ollut kerrottu julkisuuteen.

Pariisista ja Lontoosta kantautui jo parin päivän päästä spekulaatioita. Niiden mukaan Saksa ja Neuvostoliitto olisivat salaisesti sopineet etupiirijaosta, joka koski Puolaa, Baltian maita ja myös Suomea.

Erkko otti yhteyttä Saksan Helsingin-lähettilääseen ja kysyi, pitikö huhu paikkansa.

Saksan lähettiläs Wipert von Blücher kävi lauantaina 26. elokuuta ulkoministeriössä ilmoittamassa, että huhu ei ollut totta. Suomen ja Baltian itsenäisyys ja puolueettomuus oli turvattu, Saksan lähettiläs vakuutti.

Epäluuloinen Erkko halusi mustaa valkoisella ja myös rauhoitella suomalaisten mielialoja. Niinpä Saksan vakuutus julkistettiin Suomen tietotoimiston kautta koko kansalle.

Vielä elokuun lopulla Eljas Erkko itsekin oli luottavainen ja vastasi epäilijöille ”varmasta lähteestä tietävänsä, että Suomea ei ole Saksan puolelta myyty”. Lähdettään hän ei paljastanut.

PERJANTAINA 1. syyskuuta Saksa hyökkäsi Puolaan. Vain kaksi päivää myöhemmin Britannia ja Ranska julistivat Saksalle sodan. Toinen maailmansota alkoi.

Suomi julistautui heti puolueettomaksi ja vakuutti noudattavansa täydellistä puolueettomuutta sodan aikana.

Suomen Lontoon-lähettiläs G. A. Gripenberg välitti Helsinkiin saman tiedon, jonka Roosevelt oli kertonut pari päivää aiemmin Washingtonissa Procopélle. Britannian ulkoministeriön mukaan Saksa oli antanut Suomen ja Baltian maat Neuvostoliiton käsiin.

Nämä tiedot perustuivat vuotoihin Saksan ulkoministeriöstä. Siellä palveli vielä vanhoja diplomaatteja, jotka eivät olleet natseja. He puolestaan olivat antaneet salaisia tietoja Britannian ja Ranskan kollegoille.

Suomen ulkopoliittinen johto ei vain uskonut näitä tietoja. Neuvostoliitto oli Suomen perivihollinen, punaisen hämärän maa. Siltä saattoi odottaa mitä vain. Saksa oli kuitenkin pitkäaikainen kumppani. Oli vaikea uskoa, että se olisi pettänyt Suomen.

Hallitus kokoontui pääministerin virka-asunnolla Kesärannassa, ja mieliala oli toiveikas. Ehkä Suomella ja Ruotsilla olisi sittenkin mahdollisuus puolueettomina pysyä ulkona sodasta, ministerit järkeilivät.

Saksa lähetti syyskuussa jopa kaksi korkea-arvoista virkamiestä Helsinkiin vakuuttamaan, ettei Suomella olisi mitään syytä huoleen. Saksa toivoi taloussuhteiden jatkuvan entiseen malliin. Saksa osti Suomesta kuparia ja nikkeliä, ja häiriöttömät toimitukset olivat sille tärkeitä.

Suomen ja Saksan taloussuhteet olivat säilyneet hyvinä, vaikka maat olivat Hitlerin valtaannousun jälkeen etääntyneet toisistaan.

”Saksalaisilla oli ongelmienkin keskellä 1930-luvulla edelleen hyvin laaja suomalainen kontakti- ja suhdeverkosto. Sitä ei kannattanut vaarantaa provosoivalla politiikalla, koska vastaavaa ei ollut juuri missään, ei ainakaan siinä muodossa, että toinen osapuoli halusi uskoa Saksasta hyvää. Esimerkiksi muut Pohjoismaat olivat paljon vaikeampia tapauksia kuin Suomi ja suomalaiset”, kirjoittaa professori Vesa Vares vuosi sitten ilmestyneessä tietokirjassaan Viileää veljeyttä, jossa arvioidaan suhteiden kehitystä sotien välisenä aikana.

Mielialaa rauhoitti myös Moskovasta saatu tieto. Ulkoministeri Vjatšeslav Molotov oli vakuuttanut lähettiläs Aarno Yrjö-Koskiselle, että Neuvostoliitto suhtautui myönteisesti Suomen pyrkimyksiin pysytellä puolueettomana.

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa 13. syyskuuta arvioitiin Suomen asema jopa ”sangen suotuisaksi”.

17. syyskuuta Neuvostoliitto vuorostaan hyökkäsi Puolaan. Kävi toteen, mitä oli pari viikkoa yleisesti epäilty: Saksa ja Neuvostoliitto jakaisivat Puolan.

Berliinistä kuului outoja signaaleja. Neuvostoliiton uusi Berliinin-lähettiläs tapasi syyskuun puolessavälissä kaksi kertaa lähettiläs Aarne Vuorimaan. Molemmilla kerroilla lähettiläs puhutteli suomalaista kollegaansa ystävällisesti mutta pirullisesti ”slaaviksi”.

SYYSKUUN lopulla Suomen valtiojohdon oli vihdoin uskottava, että Saksa ja Neuvostoliitto olivat nyt samalla puolella ja Suomea vastaan.

Viro sai nimittäin 19. syyskuuta kutsun neuvotteluihin Moskovaan. Neuvotteluissa esitettiin tiukkoja vaatimuksia.

Saksa suhtautui täysin välinpitämättömästi Viron asemaan. Ulkoministeri Joachim von Ribbentrop oli samaan aikaan Moskovassa katsomassa oopperaa, kun Viron johtajia painostettiin. Oopperan jälkeen hyväntuulinen Stalin kertoi von Ribbentropille Viron taipuneen. Viro, Latvia ja Liettua antoivat Neuvostoliiton rakentaa sotilastukikohtia maaperälleen.

Vielä tässäkin vaiheessa valtiojohto arvioi, että Suomi voisi kenties selvitä pienemmillä myönnytyksillä kuin Baltian maat, jos neuvottelut alkaisivat. Muutamat poliitikot tosin ounastelivat, että Stalin olisi unohtanut pienen Suomen.

Saksalaiset diplomaatit kuitenkin tiesivät jo paremmin, mikä Suomea odottaisi. Moskovassa Saksan lähettiläs sanoi Ruotsin lähettiläälle, ettei Suomen kannattaisi ”oman etunsa nimissä” olla hankala neuvotteluissa Neuvostoliiton kanssa. Ruotsin lähettiläs kertoi tiedon puolestaan Suomen lähettiläälle.

Ulkoministeri Eljas Erkko tapasi 23. syyskuuta Yhdysvaltain Helsingin-lähettilään Arthur Schoenfeldtin. Erkko sanoi, ettei Suomella ollut varmaa tietoa etupiirisopimuksesta, mutta Suomi varautui neuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa. Yhdysvalloilta toivottiin tukea.

Washingtonissa lähettiläs Hjalmar Procopé neuvotteli kuumeisesti aseostoista. Amerikkalaiset puhuivat kauniisti Suomesta, mutta aseita ei myyty. Procopé arvioi, että Yhdysvallat ei halunnut ärsyttää Neuvostoliittoa.

Erkko otti yhteyttä J. K. Paasikiveen, joka oli lähettiläänä Tukholmassa, ja pyysi Paasikiveä edustamaan Suomea Moskovassa, jos kutsu sinne tulisi. Paasikivi lupautui neuvottelijaksi.

HERMOPELIÄ jatkui vielä viikko lokakuun alussa. Samaan aikaan ulkomaisia toimittajia tuli Helsinkiin. He asettuivat Kämp-hotelliin odottamaan, milloin Suomen vuoro tulisi.

Maailmalle levisi myös väärä uutinen, että ulkoministeri Eljas Erkko olisi jo Moskovassa. Erkko torjui uutisen kutsumalla 5. lokakuuta toimittajat valtioneuvoston juhlahuoneistoon Smolnaan. Toimittajille tarjottiin hyvää ruokaa ja runsaasti alkoholia.

Ilta jatkui mukavissa merkeissä, kunnes vahtimestari tuli puolenyön maissa hakemaan Erkkoa puhelimeen. Langan päässä oli lähetystösihteeri Jorma Vanamo Moskovan lähetystöstä. Vanamo kertoi, että Molotov oli illalla kutsunut lähettiläs Yrjö-Koskisen luokseen ja vaatinut Suomea lähettämään edustajansa neuvottelemaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä”.

Molotov halusi pikaisen vastauksen.

Erkko soitti välittömästi Paasikivelle Tukholmaan ja kutsui tämän aamuksi Helsinkiin.

Seuraavana päivänä Erkko kertoi Molotovin kutsusta Saksan, Britannian, Ruotsin ja Yhdysvaltain lähettiläille ja pyysi tukea Suomelle. Ruotsin, Norjan ja Tanskan lähettiläät pyrkivätkin Moskovassa Molotovin puheille, jotta voisivat jättää Suomea tukevan kirjelmän, mutta Molotov ilmoitti, ettei hänellä ollut aikaa lähettiläille. Kirjelmän he saivat jättää ministerin sihteerille.

Presidentti Franklin D. Roosevelt kirjoitti hellyttävän kirjeen Suomen puolesta Molotoville, joka suostui ottamaan Yhdysvaltain lähettilään tuoman kirjeen vastaan. Sen luettuaan Molotov lähetti Rooseveltille terveiset: Yhdysvaltojen kannattaisi huolehtia mieluummin Filippiinien ja Kuuban kuin Suomen itsenäisyydestä.

Saksa taas ilmoitti tylysti, ettei se halunnut sekaantua Suomen ja Neuvostoliiton välisiin neuvotteluihin. Saksan kylmä asenne olikin šokki varsinkin Isänmaallisen kansanliikkeen IKL:n kansanedustajille ja muille saksalaismielisille suomalaisille.

Vannoutunut Saksan ystävä, IKL:n kansanedustaja, everstiluutnantti Paavo Susitaival otti yhteyttä saksalaiseen ystäväänsä ja kysyi, miksi Saksa ei halunnut auttaa. Ystävä joutui tunnustamaan, että Saksa oli jättänyt Suomen Neuvostoliiton käsiin, ja paljasti tarkasti, mitä elokuussa oli sovittu. Susitaival välitti tiedot puolustusministeri Juho Niukkaselle.

Kun saksalaiset Suomen ystävät kysyivät Saksan ulkoministeriöstä, miksei Suomea auteta, heille annettiin tiukka ohje: ”Pitäkää sormenne erillään tästä kuumasta raudasta, jos ette halua polttaa niitä.”

Huonoja uutisia kuului myös Ruotsista. Maa ei ollut valmis sotilaallisen avun antamiseen.

Suomen valtiojohto joutuikin toteamaan, ettei lännestä tulisi muuta kuin moraalista tukea. Moskovan neuvotteluista olisi selvittävä yksin.




Suurlähettiläs Aarno Yrjö-Koskinen (vas.), valtioneuvos J. K. Paasikivi, ulkoasiainministeriön jaostopäällikkö Johan Nykopp ja eversti Aladar Paasonen lähdössä neuvotteluihin Moskovaan. (KUVA: OSVALD HEDENSTRÖM / LEHTIKUVA)

LOKAKUUN 9. päivänä J. K. Paasikivi lähti matkalle Moskovaan. Helsingin rautatieasemalla Paasikiveä oli saattamassa kymmeniätuhansia suomalaisia. Tunnelma oli vakava.

Samana päivänä reserviläisiä kutsuttiin ”ylimääräisiin kertausharjoituksiin”, joita järjestettiin eri puolilla maata. Armeijan tiedustelijat seurasivat puna-armeijan liikkeitä itärajan tuntumassa. Lokakuun ensimmäisellä viikolla tiedustelijat havaitsivat, että puna-armeija ryhtyi keskittämään joukkoja rajan pintaan.

Paasikiven junan lähtiessä hitaasti liikkeelle kohti Moskovaa rautatieasemalla laulettiin virsi Jumala ompi linnamme.
 

baikal

Supreme Leader
Lahjoittaja
Uskomaton tieto Valkoisesta talosta
Suomen valtiojohto kuuli ensimmäisen kerran Hitlerin ja Stalinin salaisesta etupiirijaosta USA:n presidentiltä, kertoo historiallinen raportti. Tietojen vakavuutta ei ensin ymmärretty.
Olen lukenut tästä sellaisen version, että Tanner, Paasikivi ja Mannerheim tajusivat jetsulleen ja heti, mikä on pelin henki. Hallituksen Erkko ja pari muuta eivät sitten tajunneet asian vaikuttavuutta, vaikka sitä väännettiin rautalangasta heille.
 

hansai

Supreme Leader
Olen lukenut tästä sellaisen version, että Tanner, Paasikivi ja Mannerheim tajusivat jetsulleen ja heti, mikä on pelin henki. Hallituksen Erkko ja pari muuta eivät sitten tajunneet asian vaikuttavuutta, vaikka sitä väännettiin rautalangasta heille.
Tälläisen käsityksen saa 1939-kirjasta.
 

Dani

Kersantti
Hetkonen tässä ei mainita mitään Cajanderista kuin tuo, että oli Kallion ja Erkon kanssa rautatieasemalla 1939

Malli Cajanderista tuli sitten myöhemmin tuo pilkkanimitys.
 

Ottoville

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
Yhdeksän poroa ilmestyi Suomenlahden rantamille kesken talvisodan: simolaisesta sotilaan päähänpistosta tuli totta, vaikka ensin sille nauroi sodanjohtokin

Porot palvelivat Suomen armeijaa läpi sodan enimmäkseen pohjoisessa, mutta talvisodan aikana Suomenlahdella asti.
Suonikylän koltta Pekka Feodoroff esittelee kantoporoaan Petsamon rintamalla.
KUVA: SA-kuva
Kotimaa 28.11.2019 13:23
Risto Pyykkö

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Lapin Kansassa 10.6.201


Keskellä talvisotaa Kymin juna-asemalle Kotkaan ilmestyi erikoinen matkue.

Pohjoisesta tulleesta junasta talutettiin yhdeksän isoa poroa.
Asemapihalle kohosi kasa rekiä, pulkkia ja länkiä, joita suojeluskunta-asuun sonnustautuneet poromiehet Kalle Äärelä ja Juho Kuusela asettelivat ajokkaidensa selkään.
Yleisö seurasi suu auki eläinten ja miesten jokaista liikettä.
Koskaan ennen Suomenlahden rantamilla ei ollut nähty poroja.
Liuta lapsia saatteli raitoa, joka lähti nulkkaamaan kohti Mokran kartanoa ja Erillisen Pataljoonan 21:n kolmannen komppanian asemapaikkaa.
Oli 14. tammikuuta vuonna 1940, ja simolaisen sotilaan Juho Hosion kuningasajatuksesta oli tullut totta.

Lokakuussa Hosio oli komennettu hevosmiesten esimieheksi Suomenlahdelle.
Alkuun harjoituksiin ja linnoitustöihin, partioimaan ja odottamaan meren ja Viipurinlahden jäätymistä, jota ennen puna-armeija tuskin hyökkäisi sillä rintamalohkolla.
Hosio oli keksinyt, että porot olisivat oivallinen apu kuljetuksissa kenttävartioiden välillä.
Sarvipäät sopeutuisivat talviseen sodankäyntiin vielä paremmin kuin hevoset, olisivat lumessa ja pakkasissa kuin kotonaan ja kaivaisivat ruokansakin paljolti itse.
Päällystö näki Hosion puheissa ideaa, muttei tohtinut sanoa sitä ääneen.

– Koko pataljoona tulee nauramaan meille.
Meistä tulee porokomppania. Teistä tulee tonttujoukko, ja minusta poroilla liikkuva joulupukki!, komppanianpäällikkö Erkki Avela parkaisi.
Kun Avela nostettiin joulukuussa väliaikaisesti pataljoonan komentajaksi, hän käski aloittaa porokomennuskunnan hankkimisen – salaisesti, kaikessa hiljaisuudessa.

Suomalaisjoukot uittavat huoltoporojaan joen yli. KUVA:
Porot tulivat ja hoitivat tehtävänsä. Ne kuljettivat tavaraa ja miehiä, terveitä ja haavoittuneita, ja juuri niin vähään tyytyen kuin Hosio oli arvannut.

Jos pohjoisesta kuljetettuja kerppuja ja jäkäliä ei riittänyt turvan alle, eläimet kuoputtivat syötävää lumen alta.
Ja kun miehet lähtivät helmikuussa taisteluasemiin Viipurinlahdelle, porot tekivät pataljoonalle vielä viimeisen palveluksensa: ne pantiin lihoiksi.
Vuonna 1939 poronhoitoalueella palki noin 240 000 päätä.

Kun sota oli kuusi vuotta myöhemmin ohi, poroja arvioidaan olleen jäljellä alle 60 000.
Porokarja oli päätynyt pakko-ottona huoltojoukkoihin tai muonaksi, ellei ollut kadonnut muuten vain.
Vielä Lapin sodassa poroja verottivat kolmen valtion sotilaat, kun elo oli jäänyt evakkokiireissä metsiin ja tuntureille.

Täydellisimmin kato iski Suonikylän poromiehiin Petsamon puolella.
Ennen sotia runsaan 200 hengen kolttayhteisöllä laskettiin olleen nelisentuhatta poroa, raamikkaaksi jalostettua mallia.
Lähes kaikki hukkaantuivat uuden itärajan taakse.


"Ei kenenkään maalta juossut poro on joutunut meikäläisten saaliiksi", lukee sodanaikaisessa SA-kuvassa.
KUVA: SA-kuva

Kärsijänä oli muun muassa Pekka Feodoroff, josta oli tullut sodan aikana laajasti esitelty sotaporomiehen mannekiini.
Elokuvateattereissa pyörineessä Puolustusvoimien katsauksessa (20/1941) Feodoroff kuormaa takkaporon ja taluttaa sen juuri jäätyneelle järvelle.
Suomen Filmiteollisuuden propagandaosaston päällikön Topo Leistelän selostuksen mukaan "poro on kiveliöissä ja erämaissa voittamaton eläin".

Feodoroff päätyi härkineen vuoden 1941 viimeisen Seura-lehden kanteen ja pian kenttäpostikorttiin.
Sotien jälkeen valtio rahoitti miljoonilla uusien porojen hankintaa pitkin poronhoitoaluetta.
Näin Sevettiin asutetut suonikyläläisetkin saivat leipäpuunsa takaisin.
Puolustusvoimien esittämä propagandafilmi väittää poroja Suomen armeijan yksinoikeudeksi, mikä ei ole totta.

Itärajan tuolla puolen 1000 poronhoitajaa ja 6000 poroa palveli kuljetustehtävissä puna-armeijaa.
Enimmäkseen nenetseistä koottu poropataljoona osoittautui niin arvokkaaksi, että sille on pystytetty muistomerkki Nenetsian piirikunnan pääkaupunkiin Narjan-Mariin.

Jutun lähteinä on käytetty kirjoja Mauri Hast: Pappapataljoona (2011), Juhani J. Kortesalmi: Poronhoidon synty ja kehitys Suomessa (2008) sekä Inarin historia jääkaudesta nykypäivään (2003).




 
Top