Talvisota

Edvard Hynninen lähti vapauttamaan Suomen kansaa porvareista ja ylitti ensimmäisten joukossa valtioiden rajan – komppania päätyi elämään rauhallista arkea Karjalan kannaksen hylättyihin kyliin


xlarge-142924.JPG


Toisenlaisia sotamuistoja. Edvard Hynninen hoiti talvisodan aikana Terijoella Suomen kansanarmeijan puhelinkeskusta
KUVA: Rasila Risto

Kotimaa 28.11.2019 10:07

Pekka Mikkola





Juttu on julkaistu Kalevassa 4.6.2000. Se julkaistaan uudelleen talvisodan vuosipäivän vuoksi. Lauantaina 30.11.2019 tulee kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun talvisota alkoi.
Edvard Hynninen sai marras-joulukuun vaihteessa 1939 osallistua kunniatehtävän suorittamiseen – sellaiseksi pataljoonan komentaja sitä kutsui. Tuolloin 18-vuotias opiskelijapoika kuului vasta perustetun Suomen kansanarmeijan siihen osastoon, joka ensimmäisenä ylitti Neuvostoliiton ja Suomen rajan idästä länteen ja tuli Kannakselle Kuokkalaan.
– Meille ilmoitettiin, että lähdemme vapauttamaan Suomen kansaa porvareista, kertoo Pietarissa asuva inkerinsuomalainen Hynninen yli 60 vuotta myöhemmin.
Suomen kansanarmeijan ensimmäiset joukot ylittivät rajan sen jälkeen kun puna-armeija oli jo mennyt edeltä. Lähtöpisteessä Leningradissa kansanarmeijalaiset oli varustettu oudolla vaatetuksella: nahkasaappailla ja paksulla, vähän kellertävällä verka-asulla.

Jälkeenpäin selvisi, että asut olivat Puolan armeijalta tavalla tai toisella saatuja univormuja. Ne kuitenkin ajoivat asiansa, kun kansanarmeijan soturien piti jollain tavoin erottua varsinaisista Neuvostoliiton puna-armeijan joukoista.
Koska kyseessä oli Suomen kansanarmeija, oli Hynnisenkin joukko-osasto koottu inkeriläisistä, muista suomalaisista ja karjalaisista. No, jos tarkkoja ollaan, olihan siellä gruusialaisia, ukrainalaisia ja venäläisiäkin. Näitä tarvittiin, jotta säädetty pääluku olisi saatu täyteen.
Joukon tehtävänä oli toimia viestipataljoonan esikuntakomppaniana.
Vapautettavat olivat lähteneet
Kun komppania saapui vapauttamaan ensimmäistä kohdettaan Kuokkalaa, vastassa oli hiljaisuus: tyhjät talot, ei missään yhtäkään ihmistä.
– Se oli meistä outoa, Hynninen muistelee.
Majoitustiloja oli tietysti mistä valita. Hynnisen joukko asettui pieneen valkoiseen huvilaan.
Ennen rajan ylitystä komppanian päällikkö oli lausunut sotureilleen monia varoituksen sanoja: puun latvoissa voi olla suomalaisia tarkka-ampujia, miinoja on luultavasti kaikkialla, mahdollisesti löytyvät ruokatarvikkeet ovat myrkytettyjä, niitä ei missään tapauksessa saa syödä.
Myrkytetyiksi päällikkö arvioi myös ne omenat, jotka olivat suomalaisasukkaiden lähtiessä jääneet huvilaan.
– Kahden päivän päästä komppanian päällikkö tuli vastaan tuollainen omena hampaissaan. Kielto loppui siihen paikkaan, Hynninen muistelee nauraen.
Vaikka edempänä Kannaksella samaan aikaan sodittiin, oli viestipataljoonan esikuntakomppanian elämä Kuokkalassa rauhallista. Sotilaat miettivät, mitä ihmettä he paikkakunnalla oikeastaan tekivät.
– Elimme vain siinä valkeassa talossa, eikä asia kuitenkaan sen enempää meitä huolettanut. Oli ruokaa ja oli katto pään päällä.
Aikansa kuluksi Hynninen lueskeli taloon jätettyjä Suomen Kuvalehtiä. Niistä hän löysi ihmeellisiä asioita, esimerkiksi kuvan, jossa Hitler esiintyi lasten ympäröimänä. Samanlaisia kuvia Hynninen oli siihen asti nähnyt Stalinista.
Puna-armeija ei ottanut todesta
Jos ei noussut uljaaseen lentoon Otto Ville Kuusisen johtama Terijoen hallitus, kovin näyttäviin urotekoihin ei yltänyt sen käsikassaraksi tarkoitettu kansanarmeijakaan. Armeijan iskukykyä kuvaa se, että osa sen miehistä ei ollut koskaan ampunut kiväärillä.
Oli komppanialla tietysti asianmukaiset yövartijat. Kerran kävi Hynnisen mukaan niin, että kun puna-armeijan osasto kulki yöllä Kuokkalan ohi rintaman suuntaan, se tapasi outoihin univormuihin pukeutuneen vartiomieskaksikon ja pidätti nämä.
Vaikka vartiomiehet olivat vakuuttaneet olevansa omia, selitys ei purrut. Vasta kun kansanarmeijalaisten komppanian päällikkö saapui paikalle, tilanne saatiin selvitettyä.
Kuokkalasta esikunta muutti jonkin ajan kuluttua Terijoen Rivieralle. Siellä kansanarmeijan sotilaat myös antoivat valan, suomeksi ne, jotka kielen hallitsivat, ja loput venäjäksi.
Terijoella oli Hynnisen mukaan kylä, josta kaikki suomalaiset eivät olleet ehtineet pakoon. ”Muutama perhe ja yksi vanhus”, hän kertoo.
Vanhuksen hän tapasi helmikuussa 1940 pihamaalla jotain kaivelemassa. Hynninen oli pilkallaan kysynyt, että tekeekö vaari jo kevättöitä. Tämä oli singonnut äkäisen vastauksen, jossa inkeriläisnuorukainen sai kuulla olevansa samanlainen punikki kuin venäläisetkin.
Suomalaispappi kuului radiosta
Terijoellakin elämä oli varsin rauhallista. Kerran Hynninen kertoo nähneensä suomalaisen sotilaskoneen. Rintamalta kiiri Terijoellekin se tieto, että taistelut ovat ankaria ja puna-armeija on kärsinyt kovia tappioita.
Kerran postitoimistossa käydessään Hynninen kuuli auki olleesta radiosta lähetyksen Suomesta.
– Postin henkilökunta ei puhetta ymmärtänyt. Lähetyksessä joku pastori puhui, kuinka isänmaa on suuressa vaarassa.
Se neuvostopropagandaan tottunutta Hynnistä hämmästytti, että Neuvostoliitosta pastori ei kuitenkaan sanonut huonoa sanaa.
Koko talvisodan ajan Hynninen toimi esikunnan puhelinkeskuksessa. Maaliskuun tullessa esikunnassa alettiin valmistella muuttoa lähemmäksi rintamaa, Viipurin suuntaan. Siirtoa ei kuitenkaan ehditty toteuttaa, sillä sota loppui.
Sen verran ulkona kansanarmeija oli tuossa vaiheessakin sotatapahtumista, että ainakaan sen esikunnan sotilaat eivät ehtineet etukäteen kuulla asiasta edes huhuja.
Kansanarmeijan taru päättyi
Vaikka Otto-Wille Kuusinen johti hallitustaan samalla paikkakunnalla, jossa Hynninen yhdisteli puheluita, ei tämä johtajaa koskaan päässyt näkemään.
Terijoen hallitus joutui Neuvostoliitossa sivuraiteelle jo sodan kestäessä, eikä kovin pitkään sodan jälkeen kestänyt Suomen kansanarmeijan tarukaan. Sen joukoille annettiin pian sodan päätyttyä puna-armeijan univormut ja kansanarmeijasta tehtiin neuvostoarmeijan 71. jalkaväkidivisioona.
Siinä joukossa Hynninenkin marssi myöhemmin Saksaa vastaan sotiessaan aina Rostockin länsipuolelle asti.
Sotavuosien päätyttyä Hynninen jatkoi opintojaan Leningradin yliopistossa, josta sitten tuli lopulta hänen työpaikkansakin. Hynninen tutki radioaaltoja yliopiston fysiikan osastossa.
Eläkkeelle hän jäi vasta kaksi vuotta sitten. Työkykyä ja voimia olisi riittänyt edelleenkin, mutta Hynninen halusi, että valtion vähiä palkkarahoja olisi voitu maksaa nuoremmille.
 
Hesarin tilaajille mielenkiintoinen juttu. Perksalon nauhoitettu kuvaus taisteluista. Kännykällä ei saa kopioitua tekstiä ....


Tarkka-ampuja oli ampunut neuvostojoukkojen autonkuljettajaa keskelle otsaa. Tämä oli romahtanut ratin päälle, ja torvi oli ruvennut huutamaan”, Marja Simonen kertoo HS:lle.
Tätä neuvostoliittolaiset luulivat perääntymiskäskyksi.


Joukko heikosti koulutettuja miehiä tarpoi joulukuussa 1939 vihollisen selustaan Pelkosenniemellä, ja lopputulos yllätti jopa tappioon valmistautuneen komentajan https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006326063.html?share=d564a0c39cc7494358f4f44323696254
 
Talvisota-kommentti Venäjältä: Suojeluskunta oli Suomen SS

HEIKKI HAKALA | 30.11.2019 | 09:22- päivitetty 30.11.2019 | 10:03

Talvisodan ja sen taustan uudet tulkinnat ovat osa Kremlin informaatiosotaa länttä vastaan.

Talvisodan alkamisesta tulee lauantaina kuluneeksi 80 vuotta. Sota syttyi 30.9.1939, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ilman sodanjulistusta.

Muistopäivä ei ole jäänyt huomaamatta myöskään Venäjällä. Nežavismija Gažetassa muistopäivän aattona julkaistu artikkeli kertoo sodasta ja sen taustoista tavalla, joka on huomattavan kaukana yleisesti tunnustetuista faktoista. Artikkelin kirjoittajan, professoriksi ja sotatieteiden tohtoriksi esitellyn Anatoli Malyševin mukaan talvisodasta on Venäjällä pitkälti vaiettu, koska se ei ollut Neuvostoliiton kannalta kovin menestyksekäs ja koska Neuvostoliitto piti vuoden 1945 jälkeen Suomea liittolaisenaan.

Laajan artikkelinsa Malyšev aloittaa kertomalla lukijoilleen, että ”suomalaisilla heimoilla” ei ennen Venäjän vuoden 1917 bolševikkivallankumousta ollut omaa valtiota, mutta jakso osana Venäjän keisarikuntaa oli ollut Suomelle ilon ja onnen aikaa.

Suomea ei hänen mukaansa pyritty venäläistämään eikä minkäänlaisesta sorrosta ollut aihetta valittaa.

Vuoden 1918 sisällissodassa oli Malyševin mukaan osin kyse Suomen venäläisväestön tuhoamisesta.

Hän viittaa diplomaattikirjeeseen, jonka mukaan valkoisen osapuolen pyrkimyksenä olisikin ollut tappaa venäläisiä vanhuksia, naisia, upseereita ja opiskelijoita.

“Suojeluskunnat olivat Suomen SS”
Itsenäistymisensä jälkeen Suomi harjoitti Malyševin mukaan tiivistä yhteistyötä Saksan kanssa ja sai kupari- ja nikkelitoimitustensa vastineeksi muun muassa saksalaisia hävittäjiä ja ilmatorjuntatykkejä. Hän väittää Suomen myös toteuttaneen säännöllisiä provokaatioita itärajallaan. Vuoden 1939 alkuun mennessä Suomen ilmavoimien tukikohdat oli hänen mukaansa rakennettu saksalaisten neuvonantajien antamien ohjeiden mukaisesti. Näille väitteilleen Malyšev ei esitä
mitään lähteitä.

Suojeluskunnat olivat hänen mukaansa tosiasiallisesti natsi-Saksan SS-joukkojen suomalainen vastine. Hän väittää suojeluskuntien todellisten tehtävien olleen SS:n kanssa identtiset sekä ennen sotaa että sen aikana. Marsalkka C.G.E. Mannerheimin Malyšev leimaa Suomen ”führeriksi” ja ”ruotsalaiseksi paroniksi”.

Mainilan laukaukset ampui Malyševin mielestä suomalainen tykistö, eikä Neuvostoliitolle niiden jälkeen jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin hyökätä Suomeen.

Suomalaisia sotilaita kaatui hänen mukaansa yli kaksi kertaa enemmän kuin mitä Suomi on ilmoittanut. Väite on raju. Jos se olisi totta, yli 25 000 kaatuneen suomalaissotilaan omaiset eivät koskaan olisi kyselleet kaatuneen perheenjäsenensä perään.

 
Nämä jutut suojeluskunnat samoin kuin viking divisioona toisessa ketjussa, joku taas harrastaa moralisointia. Mielestäni jos ulkolaiset pitävät suomalaisia sodan oloissa raakoina tappajina ei välttämättä ole vain haitaksi.
 
Hesarin tilaajille mielenkiintoinen juttu. Perksalon nauhoitettu kuvaus taisteluista. Kännykällä ei saa kopioitua tekstiä ....


Tarkka-ampuja oli ampunut neuvostojoukkojen autonkuljettajaa keskelle otsaa. Tämä oli romahtanut ratin päälle, ja torvi oli ruvennut huutamaan”, Marja Simonen kertoo HS:lle.
Tätä neuvostoliittolaiset luulivat perääntymiskäskyksi.


Joukko heikosti koulutettuja miehiä tarpoi joulukuussa 1939 vihollisen selustaan Pelkosenniemellä, ja lopputulos yllätti jopa tappioon valmistautuneen komentajan https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006326063.html?share=d564a0c39cc7494358f4f44323696254

Joukko heikosti koulutettuja miehiä tarpoi joulukuussa 1939 vihollisen selustaan, ja lopputulos yllätti jopa tappioon valmistautuneen komentajan
Kiireellä kootun ja puutteellisesti aseistetun jalkaväkirykmentti 40:n uhkarohkea isku joulukuussa 1939 esti puna-armeijaa hyökkäämästä Lapista kohti etelää. Nyt rykmenttiä komentanut Armas Perksalo kertoo ennen julkaisemattomalla nauhalla hyökkäyksen kulusta.

Tilaajille
b047c01119ce4471b4fa13ecf4342b70.jpg

Kuormastot jäivät korpeen, kun selustan puolelta yllätetyt neuvostojoukot perääntyivät sekasorron vallitessa Savukosken suuntaan. (KUVA: SA-KUVA)
Anu-Elina Ervasti HS
Julkaistu: 30.11. 2:00 , Päivitetty: 30.11. 10:13




KUN jalkaväkirykmentti 40 teki lähtöä Oulusta pohjoiseen joulukuussa 1939, kiire oli kova – tosin kukaan ei tiennyt tarkkaan, minne. Elettiin talvisodan ensimmäisiä viikkoja, ja Lapin puolustus kaipasi kipeästi vahvistusta.

Talvisota oli alkanut marraskuun lopussa ja täydennysrykmenttiin koottu pikaisesti miehiä ”sieltä ja täältä”. He eivät tienneet edes omaa yksikköään tai lähimpien esimiestensä nimiä, ja varusteistakin oli pulaa, muistelee rykmenttiä komentanut jääkärimajuri Armas Perksalo.

”Osa miehistä joutui lähtemään omissa siviilikamppeissaan. Ei edes kokardia pystytty kaikille antamaan. Ylempää neuvottiin kiinnittämään valkoinen nauha käsivarteen sotilaan merkiksi”, Perksalo kertoi jälkeenpäin.

Joukot saivat mukaansa ”jonkinlaiset kiväärintorrakot” ja uusia konetuliaseita, mutta heillä oli niukasti viestintävälineitä eikä ainuttakaan telttaa.

Kun ensimmäinen pataljoona lähti matkaan joulukuun 14. päivänä Oulun rautatieasemalta, paikalle oli Perksalon mukaan kerääntynyt myös siviilejä. Joku kauhisteli sotilaiden niukanlaista talvivaatetusta.

”Älkää surko, kyllä me pärjätään”, kuului erään nuorukaisen vastaus tavaravaunusta.

PELKOSENNIEMELLÄ käytiin joulukuun 18. päivänä taistelu, joka pysäytti puna-armeijan etenemisen kohti Kemijärveä. Avainasemassa olivat juuri Perksalon joukot. Niiden koukkaus vihollisen selustaan käänsi jo hävityksi uskotun taistelun kulun.

Sittemmin everstiluutnantiksi ylenneen Perksalon pojantytär Marja Simonen on antanut HS:n käyttöön äänitteitä, joilla Perksalo lukee ääneen muistelmiaan Pelkosenniemen tapahtumista.

Suurin osa muistelmista on aiemmin julkaisemattomia. Ne on nauhoitettu vuonna 1966.



Alla olevalla nauhoitteella Perksalo kertoo sotilaiden varustelusta ja matkaanlähdöstä Oulussa.



Puna-armeijan joukot olivat ylittäneet Suomen rajan marraskuun 30. päivänä. Pohjois-Suomessa hyökkäykset kohdistuivat Sallan, Petsamon sekä Suomussalmen ja Kuhmon seuduille.

Hyökkääjät olivat määrällisesti ja teknisesti ylivoimaisia, ja alussa he etenivät nopeasti. Sallan suunnalla Sallan kirkonkylä menetettiin joulukuun 9. päivänä. Joulukuun 16. päivänä puna-armeijan vahvennettu vuoristojalkaväkirykmentti 273 oli edennyt Pelkosenniemen seudulle ja aloitti hyökkäyksen Kemijoen sivujoella, Kitisen lossilla. Suomalaiset olivat perääntyneet joen länsipuolelle.

Pelkosenniemen tapahtumista tulisi ratkaisevia Pohjois-Suomen puolustuksen kannalta ja joidenkin arvioiden mukaan koko sodan kannalta. Lapin ryhmän komentaja, kenraalimajuri Kurt Wallenius kuvaili myöhemmin kirjassaan Lapin sota 1939–1940, että Pelkosenniemellä vihollinen oli lyötävä ”millä hinnalla tahansa”.

Jos puolustus murtuisi, puna-armeijan tie olisi auki Kemijärvelle, jota pidettiin Pohjolan puolustuksen avainkohtana. Vihollisjoukot pääsisivät lähistöllä Joutsijärvellä taistelleiden suomalaisten selustaan ja marssisivat kenties Rovaniemelle ja aina Tornioon asti. Sodankylän suunnalla joukot olisivat voineet katkaista Petsamon yhteydet etelään.

Apuun lähetettiin jalkaväkirykmentti 40. Enempää lisävoimia ei voitu antaa, sillä pohjoisen joukkoja tarvittiin myös Suomussalmen taisteluissa.

JOULUKUUN 17. päivän aamuna koko Perksalon rykmentti oli perillä Pelkosenniemellä. Tuolloin vihollinen oli onnistunut ylittämään joen lossin luona ja lähestyi kirkonkylää. Suuri osa suomalaisjoukoista näki nyt panssarivaunuja ensimmäistä kertaa.

1c4c56fc09df41ba9a3736bcbe7aee7d.jpg

Armas Perksalo (KUVA: KIMMO PENTTINEN)
Perksalon joukot pidättelivät vihollista päivän aikana, vaikka varusteet olivat puutteelliset neuvostopanssareita vastaan.

”Meiltä puuttui muun muassa kranaatinheitin ja tulenjohtovälineet kokonaan”, Perksalo kertoi.

”Viestivälineet puuttuivat melkein kokonaan, ja kaiken lisäksi erikoistehtäviin koulutettua miehistöä ei ollut juuri nimeksikään.”

Tämä heikosti koulutettu joukko sai kenraalimajuri Walleniukselta vaikean tehtävän. Heidän tulisi seuraavan päivän aikana kiertää pohjoisesta mahdollisimman suurella voimalla vihollisen selustaan ja tuhota se.

d26bf0d52da54091b41522c4c04e7537.svg


Perksalo lähetti kaksi pataljoonaa, ensimmäisen ja kolmannen, saartamaan ja tuhoamaan neuvostojoukot. Toisen pataljoonan ja sen vahvistuskomppanian miehiä jätettiin reserviin ja sivustoja varmistamaan.

Lisäksi käytettävissä oli kenttätäydennysprikaatin kahdeksas pataljoona. Sen oli määrä hyökätä rintaman suuntaisesti lossirantaa kohti ja sitoa näin neuvostojoukot taisteluun.



Perksalon kertoman mukaan kolmannen pataljoonan komentaja epäili illan aikana ääneen, mahtaisiko hyökkäys onnistua.

”Huomautin, että käsky on täytettävä”, Perksalo kertoo vastanneensa.

Alla olevalla äänitteellä Perksalo kertoo käskynjaosta joulukuun 17. päivän iltana.



SEURAAVANA aamuna pataljoonista ei kuulunut mitään, ja Perksalon lähettämät tiedustelijatkin viipyivät. Aamupäivällä Perksalo lähti itse ottamaan selvää tilanteesta.

Hän sai tietää, että kahdeksannen pataljoonan hyökkäys oli epäonnistunut ja miehet olivat vetäytymässä. Saarrostustehtävään määrätty kolmas pataljoona taas oli ajautunut liian lähelle omaa hyökkäystään jatkaneita neuvostojoukkoja ja joutunut taisteluun.

Entä ensimmäinen pataljoona? Sen kohtalosta ei päivän mittaan saatu tietoja. Oli varauduttava pahimpaan.

0c9c1ade50a84b5abc8a911efbe6dcbd.jpg


Venäläisiltä jäi sotasaaliiksi muun muassa torvia - ”ne, joilla Suomeen marssittaessa soitettiin”, kirjoitti Lapin ryhmän komentaja Kurt Wallenius myöhemmin kirjassaan Lapin sota.
(KUVA: SA-KUVA)

Taistelut jatkuivat koko päivän ajan sekavassa tilanteessa pakkasen kiristyessä lähes neljäänkymmeneen asteeseen. Neuvostojoukot saavuttivat kirkonkylän keskustan. Hermostus suomalaisten keskuudessa oli suurta, ja kylän etelälaidalla olleessa kuormastossa puhkesi suoranainen paniikki. Tilanteen synketessä kenraalimajuri Wallenius antoi jo luvan kylän polttamiseen.

Perksalon kertoman mukaan hän alkoi illalla suunnitella perääntymistä etelän suuntaan Saunavaaraan. Hän ei vielä tiennyt, että kapteeni Hugo Suorannan johtama ykköspataljoona oli kaikista vaikeuksista huolimatta onnistunut tehtävässään. Se tuhosi neuvostojoukkojen huoltokeskusta ja tykistöasemia samaan aikaan kun toinen pataljoona hyökkäsi vihollisen oikeaan sivustaan kirkonkylän pohjoispuolella.

Kuuntele alta, mitä Perksalo kertoo taistelun ratkaisun hetkistä 18. päivän iltana.



NIIN hajanaisia ja epätietoisia kuin suomalaisjoukot olivatkin, vielä suurempi hämmennys kohtasi neuvostosotilaita, kun myös selustasta alkoi kuulua taistelun ääniä. Yllätetty vihollinen vetäytyi Savukosken suuntaan, Perksalon mukaan ”pakokauhun vallassa”.

Väsyneet suomalaiset eivät lähteneet heti taka-ajoon mutta saivat sotasaaliiksi runsaasti tavaraa: autoja, hevosia, ruokaa, kirjoja ja muun muassa kasan puhallinsoittimia.

Suvun perimätietona on kulkenut myös muisto suomalaisia auttaneesta onnenkantamoisesta – tai ihmeestä, kuten moni rintamalla ollut ajatteli.

”Tarkka-ampuja oli ampunut neuvostojoukkojen autonkuljettajaa keskelle otsaa. Tämä oli romahtanut ratin päälle, ja torvi oli ruvennut huutamaan”, Marja Simonen kertoo HS:lle.

Sekavassa tilanteessa sitä luultiin kenties perääntymiskäskyksi. Samanlaisen tulkinnan teki myös kirkkoherra ja Sallan suojeluskunnan päällikkö Erkki Koivisto Ylelle 1960-luvulla antamassaan haastattelussa.

Myöhemmin Pelkosenniemelle pystytettiin rykmentin miesten aloitteesta muistomerkki, jossa oli teksti ”Tässä auttoi Herra”.


7ebf686e464e4b2c8ee9e0b3380efc43.jpg


Armas Perksalon poika Yrjö (vasemmalla oleva kuva) halusi isänsä mukaan rintamalle. Hän liittyi rykmenttiin vapaaehtoisena helmikuussa 1940.
(KUVA: AKU ISOTALO / HS)

PELKOSENNIEMEN taistelu teki kenties vaikutuksen myös Perksalon vanhimpaan poikaan, 17-vuotiaaseen Yrjöön. Alkuvuodesta 1940 Perksalo sai Elsa-vaimoltaan puhelun, jonka mukaan poika oli tulossa Oulusta vapaaehtoiseksi rintamalle.

”En muista, mitä vastasin, mutta ei se ainakaan mitään mieltä ylentävää ollut”, Perksalo muistelee.

Simosen mukaan isä-Perksalon vastaus on kuitenkin jäänyt elämään suvun kertomuksissa.

”Ukki sanoi, että anna vain Yrjön tulla, hän joutuu etulinjaan.”

Tässä vaiheessa tilanne Lapissa oli laantunut asemasodaksi. Pelkosenniemen taistelun jälkeen valtaosa Perksalon rykmentistä lähetettiin Joutsijärven suuntaan, josta neuvostojoukot vetäytyivät Märkäjärvelle Sallan seudulle. Sinne saapui myös Yrjö Perksalo helmikuun alussa.

7a700f040b7b4197a01ad97f7e19319d.jpg


Taisteluita käytiin näissä maisemissa, Kemijoen ja Kitisen risteyksessä. (KUVA: SEPPO KÄRKI)


Armas Perksalo oli varannut pojalleen paikan esikuntakeskuksen hoitajana. Simosen kertoman mukaan tämä toimi kirjurina, radistina, lähettinä ja ”isänsä sihteerinä”. Muuta sotilaskoulutusta kuin isänsä opastuksen hän ei tiettävästi ehtinyt saamaan.

”Isälläni oli kova kunnioitus omaa isäänsä kohtaan. Itse olen ajatellut, että hän lähti sotaan varmaan osaksi isän takia”, Simonen pohtii.

”Kyllä se oli kova paikka 17-vuotiaalle.”

54da1392802d4403a6c94d7c73a56610.jpg

Armas Perksalon pojantytär Marja Simonen isänsä Yrjö Perksalon haudalla Hietaniemen hautausmaalla.
Hän luovutti isoisänsä nauhoittamat talvisotamuistot HS:n käyttöön kunnioituksesta sodassa taistelleita isää ja isoisää kohtaan.
(KUVA: KIMMO PENTTINEN)

Ennen sodan päättymistä maaliskuussa Yrjö Perksalo ehti palvella myös Viipurin Säkkijärvellä, jonne rykmentti lähetettiin aivan loppuvaiheessa. Tilalle Sallaan tuli ruotsalaisia vapaaehtoisia.

Armas Perksalo totesi myöhemmin närkästyneenä, että rykmenttiä ”heiteltiin kuin vanhaa rukkasta”.

Jatkosodassa isän ja pojan tiet veivät eri paikkoihin. Armas Perksalo toimi komentajana Hangon lohkolla, Itä-Karjalassa ja Keski-Syvärillä. Yrjö Perksalo osallistui puolestaan Ihantalan puolustustaisteluihin ja yleni korpraaliksi.

ISÄLLÄ ja pojalla oli onnea, sillä molemmat selvisivät sodista elossa ja ilman vakavia vammoja. Kymmenilletuhansille kävi huonommin.

Pelkästään talvisodassa kuoli noin 25 000 sotilasta ja arviolta 23 000 sai pysyviä vammoja. Kaatuneista suurin osa oli tavallisia työmiehiä, maanviljelijöitä ja heidän poikiaan. Vajaalla kolmasosalla heistä oli lapsia. Muuan työvelvollinen, joulukuussa Kurkijoella kaatunut Juho Hirvonen, jätti jälkeensä peräti 12 lasta.

0c62c068401545cbacc9a8f61d9fa8d2.svg


Perksalon rykmentistä kuoli 283 sotilasta, joista nuorin oli 16-vuotias lähettipoika. Kuolleista noin 41 prosenttia menetti henkensä Pelkosenniemen taistelujen aikana. Sitä, miten kävi Oulun asemalla reippaasti huudelleelle nuorukaiselle, tarina ei kerro.

Moni rykmentti kärsi vielä suurempia tappioita. Suomussalmella ja Kuhmossa taistellut jalkaväkirykmentti 27 menetti sodan aikana lähes 700 miestä.

Selviytyneistä useimpien muistot elävät enää jälkipolville kerrotuissa ja kirjatuissa tarinoissa. Talvisodan veteraaneja on elossa arviolta 1 300.

Armas Perksalo kuoli vuonna 1968, kaksi vuotta muistelmiensa nauhoittamisen jälkeen. Yrjö Perksalo saavutti 97 vuoden iän, mutta hänkään ei voi enää itse kertoa tarinaansa, sillä hän kuoli tämän vuoden lokakuussa.

Yrjö Perksalon tuhkat lasketaan Hietaniemen hautausmaalle tänään lauantaina, kun talvisodan alusta on kulunut tasan 80 vuotta.

7b218cfc6d1c47ff91d7cd4159844662.svg


Lähteinä on käytetty myös Pentti Airion teosta Sallan suunnan taistelut 1939–1940, Ari Raunion kirjaa Sotatoimet: Suomen sotien 1939–45 kulku kartoin ja WSOY:n teosta Talvisodan historia 3 (vuoden 1978 painos)
5333a24bb6504f5ab3a183a7af57a783.svg
 
Pitää kehua Ottovilleä siitä että laittaa luettavaksi Hesarin maksumuurin takana olevt artikkelit.


Tuota maksumuurien takaa tuotujen juttujen esittäminen yleisesti on mietittänyt itseäni. Onko se kuinka ongelmatonta /sanktiotonta jos pukkaan tänne esim. HS-muurin takaa juttuja?.
 
Ei kai Hesari saa selville kun ovat spoilerin takana ellei joku sen toimittaja ole täällä jäsenenä.
 
Jutun voi kopioida myös vaikka pastebiniin ja laittaa sieltä linkin tänne.
 
Talvisota-kommentti Venäjältä: Suojeluskunta oli Suomen SS

HEIKKI HAKALA | 30.11.2019 | 09:22- päivitetty 30.11.2019 | 10:03

Talvisodan ja sen taustan uudet tulkinnat ovat osa Kremlin informaatiosotaa länttä vastaan.

Talvisodan alkamisesta tulee lauantaina kuluneeksi 80 vuotta. Sota syttyi 30.9.1939, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ilman sodanjulistusta.

Muistopäivä ei ole jäänyt huomaamatta myöskään Venäjällä. Nežavismija Gažetassa muistopäivän aattona julkaistu artikkeli kertoo sodasta ja sen taustoista tavalla, joka on huomattavan kaukana yleisesti tunnustetuista faktoista. Artikkelin kirjoittajan, professoriksi ja sotatieteiden tohtoriksi esitellyn Anatoli Malyševin mukaan talvisodasta on Venäjällä pitkälti vaiettu, koska se ei ollut Neuvostoliiton kannalta kovin menestyksekäs ja koska Neuvostoliitto piti vuoden 1945 jälkeen Suomea liittolaisenaan.

Laajan artikkelinsa Malyšev aloittaa kertomalla lukijoilleen, että ”suomalaisilla heimoilla” ei ennen Venäjän vuoden 1917 bolševikkivallankumousta ollut omaa valtiota, mutta jakso osana Venäjän keisarikuntaa oli ollut Suomelle ilon ja onnen aikaa.

Suomea ei hänen mukaansa pyritty venäläistämään eikä minkäänlaisesta sorrosta ollut aihetta valittaa.

Vuoden 1918 sisällissodassa oli Malyševin mukaan osin kyse Suomen venäläisväestön tuhoamisesta.

Hän viittaa diplomaattikirjeeseen, jonka mukaan valkoisen osapuolen pyrkimyksenä olisikin ollut tappaa venäläisiä vanhuksia, naisia, upseereita ja opiskelijoita.

“Suojeluskunnat olivat Suomen SS”
Itsenäistymisensä jälkeen Suomi harjoitti Malyševin mukaan tiivistä yhteistyötä Saksan kanssa ja sai kupari- ja nikkelitoimitustensa vastineeksi muun muassa saksalaisia hävittäjiä ja ilmatorjuntatykkejä. Hän väittää Suomen myös toteuttaneen säännöllisiä provokaatioita itärajallaan. Vuoden 1939 alkuun mennessä Suomen ilmavoimien tukikohdat oli hänen mukaansa rakennettu saksalaisten neuvonantajien antamien ohjeiden mukaisesti. Näille väitteilleen Malyšev ei esitä
mitään lähteitä.

Suojeluskunnat olivat hänen mukaansa tosiasiallisesti natsi-Saksan SS-joukkojen suomalainen vastine. Hän väittää suojeluskuntien todellisten tehtävien olleen SS:n kanssa identtiset sekä ennen sotaa että sen aikana. Marsalkka C.G.E. Mannerheimin Malyšev leimaa Suomen ”führeriksi” ja ”ruotsalaiseksi paroniksi”.

Mainilan laukaukset ampui Malyševin mielestä suomalainen tykistö, eikä Neuvostoliitolle niiden jälkeen jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin hyökätä Suomeen.

Suomalaisia sotilaita kaatui hänen mukaansa yli kaksi kertaa enemmän kuin mitä Suomi on ilmoittanut. Väite on raju. Jos se olisi totta, yli 25 000 kaatuneen suomalaissotilaan omaiset eivät koskaan olisi kyselleet kaatuneen perheenjäsenensä perään.

Neuvostoliittolaiset tekivät tuon vertauksen jo ennen talvisotaa. Tai ehkä NKVD olisi parempi vertauskohta. Joka tapauksessa Neuvostoliitto piti suojeluskuntia "puolueen" joukkoina, joiden tehtävänä oli etupäässä kotirintaman ja rintamasotilaiden kurissapitäminen rautahansikkaaseen verhotulla teräsnyrkillä. Tästä syystä suojeluskuntalaiset oli merkitty kokonaisuudessaan poissiirrettäviksi Kansanvaltaisesta Suomesta. Tietysti perheineen, kuten Neuvostoliitossa tapana oli.

Neuvostoliitto siis koki suunnilleen koko porvarillisen Suomen yhtenä puolueena. Näin tulkittuna tietysti SK:n voi nähdä "puolueen" sotilasjoukkona (etenkin ennen talvisotaa), mutta tietenkään tuo ei todellisuudessa pidä paikkaansa. "Jännää", että Venäjällä jälleen herätellään henkiin vanhoja myyttejä. Mielenkiintoista on myös Mannerheimin leimaaminen, koska hänhän on ollut tietynlaisessa suojeluksessa Venäjällä.

No, nämä ovat taas näitä. Voi jättää meillä omaan arvoonsa, mutta kertoo tietysti paljon Putinin Venäjästä.
 
Neuvostoliittolaiset tekivät tuon vertauksen jo ennen talvisotaa. Tai ehkä NKVD olisi parempi vertauskohta. Joka tapauksessa Neuvostoliitto piti suojeluskuntia "puolueen" joukkoina, joiden tehtävänä oli etupäässä kotirintaman ja rintamasotilaiden kurissapitäminen rautahansikkaaseen verhotulla teräsnyrkillä. Tästä syystä suojeluskuntalaiset oli merkitty kokonaisuudessaan poissiirrettäviksi Kansanvaltaisesta Suomesta. Tietysti perheineen, kuten Neuvostoliitossa tapana oli.

Neuvostoliitto siis koki suunnilleen koko porvarillisen Suomen yhtenä puolueena. Näin tulkittuna tietysti SK:n voi nähdä "puolueen" sotilasjoukkona (etenkin ennen talvisotaa), mutta tietenkään tuo ei todellisuudessa pidä paikkaansa. "Jännää", että Venäjällä jälleen herätellään henkiin vanhoja myyttejä. Mielenkiintoista on myös Mannerheimin leimaaminen, koska hänhän on ollut tietynlaisessa suojeluksessa Venäjällä.

No, nämä ovat taas näitä. Voi jättää meillä omaan arvoonsa, mutta kertoo tietysti paljon Putinin Venäjästä.
Nämä jutut ylläpitävät vanhaa viholliskuvaa tarpeen varalta kun ei sitä tiedä milloin tarve tulee...
 
Tulipa taas katsottua Talvisota-elokuvan loppua. Jälleen kerran piti vain ajatella esim. Sallaa, Suomussalmea, Kuhmoa, Ilomantsia, Tolvajärveä, Kollaata, Uomaata, Pitkärantaa, Taipaletta, Vuosalmea, Summaa, Viipuria, Viipurinlahtea, Talia ja lukemattomia muita paikkoja, joissa puolustus olisi voinut pettää ja koko Suomi kaatua. Tietysti Laatokan saaria unohtamatta.

Luojan kiitos talvella 1939-40 Suomen armeijassa oli niin kovia Miehiä, että paskassakin oli lihakset. Hattu päästä. Tuona talvena henki voitti materian.
 
Back
Top