SINÄKIN aamuna
Shahperai puki ylleen burkan, joka peittää koko kehon kasvoja myöten. Niin hän oli tehnyt 14-vuotiaasta lähtien aina ennen kuin astui ulos kodistaan.
Kabulin keskustassa joukko naisia jonotti poliisikomentajan puheille. Heitä rekrytoitiin poliisivoimiin. Shahperai asteli jonon jatkeeksi. Kun tuli hänen vuoronsa, komentaja nauroi.
”Miten luulet voivasi toimia poliisina, kun kasvosi on peitetty kaavun taakse”, Shahperai muistaa hänen sanoneen.
ELETTIIN vuoden 2002 alkua. Shahperai oli 28-vuotias kuuden lapsen kotiäiti. Ensimmäisen lapsensa hän oli saanut 14-vuotiaana. Aviomies oli vaatinut burkan käyttöä, ja Afganistanin Taleban-hallinto oli vienyt naisilta lähes kaikki oikeudet.
Naiset olivat saaneet poistua kotoaan vain sukulaismiehen seurassa, päästä varpaisiin verhottuna. Koulua ei ollut saanut käydä tai töitä tehdä. Naiset olivat kärsineet monista terveysongelmista, koska mieslääkärit eivät saaneet hoitaa naisia, ja vain harva naislääkäri pystyi harjoittamaan ammattiaan.
SHAHPERAI vastasi poliisikomentajan nauruun riisumalla burkansa. Sen jälkeen hän ei ole sitä päälleen laittanut. Kaiken peittävä kaapu vaihtui poliisiin univormuun.
Nyt Shahperai on 47-vuotias. Hän vastaa puhelimeen perheväkivallan yksikössä Kabulin poliisialueen asemalla numero yksi. Hän on työskennellyt poliisina 18 vuotta.
Työsarkaa riittää. YK on arvioinut, että lähemmäs 90 prosenttia afganistanilaisista naisista on kokenut jonkinlaista sukupuoleen liittyvää väkivaltaa elämänsä aikana. Useimmiten väkivalta tapahtuu perhepiirissä.
Shahperai siviiliasussaan perheensä parissa. Hän viettää vapaapäivänsä yleensä leväten olohuoneessa.KUVA: KIANA HAYERI
TÄMÄN artikkelin aineistona on seitsemän Kabulissa työskentelevän naispoliisin haastattelut, jotka on koottu kirjoittajan pro gradu -työtä varten. Vain kolme heistä käyttää poliisin univormua julkisesti ja työskentelee kansan parissa. Shahperai on yksi heistä. Hän on myös valmis esiintymään tässä jutussa etunimellään ja kasvoillaan.
Haastateltavista neljä on kertonut ammatistaan vain perheilleen. He eivät käytä univormua työpaikkansa ulkopuolella. He työskentelevät hallinnossa ja opetustehtävissä, vain sisätiloissa. Syynä varovaisuuteen on yhteisön kielteinen asenne ja huoli omasta turvallisuudesta.
Poliisin univormu roikkuu henkarissa Shahperain yläpuolella. Hän tuo univormun kotiin vain sen vaatiessa pesua ja silitystä.KUVA: KIANA HAYERI
YHDYSVALTOJEN johtama länsiliittouma hyökkäsi Afganistaniin New Yorkin terrori-iskujen jälkeen syksyllä 2001. Taleban-hallinto kaatui muutamassa viikossa.
Shahperaille tämä kaikki oli jäänyt vähälle huomiolle.
”Silmäni olivat suljetut. En tiennyt mistään mitään. Minulle ei puhuttu, eikä ajatuksiani kuunneltu.”
Hän eli omaa todellisuuttaan pienessä perhepiirissään, jossa hänen tehtävänsä oli hoitaa lapsia ja kotia. Helpointa oli, kun tekeytyi mahdollisimman huomaamattomaksi.
Shahperain mies oli vammautunut auto-onnettomuudessa vuosia aikaisemmin, mikä teki perheen tilanteesta kurjan. Mies ei pystynyt huolehtimaan perheensä taloudesta, ja naisen asema yhteiskunnassa esti Shahperaita osallistumasta perheen elannon tienaamiseen.
LÄNSILIITTOUMAN suunnitelmat olivat suuret sen hyökätessä Afganistaniin. Maasta haluttiin rakentaa demokraattinen yhteiskunta, jossa vallitsisi naisten ja miesten välinen tasa-arvo. Samalla tuhottaisiin maassa majailevien kansainvälisten terroristijärjestöjen, kuten al-Qaidan, tyyssijat. Valtion keskeiset instituutiot rakennettiin uudelleen, ja maahan laadittiin uusi perustuslaki.
Jälleenrakennukseen kuului myös turvallisuusjoukkojen uudistus, jolla pyrittiin luomaan uskottava, oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen armeija ja poliisivoimat. Tätä ennen turvallisuusjoukot olivat lähinnä turvanneet eri hallitsijoiden omia intressejä. Poliisivoimat olivat koostuneet lukutaidottomista entisistä sotilaista, jotka käyttäytyivät mielivaltaisesti kansaa kohtaan. Naisia poliisivoimissa oli ollut vain muutamia kymmeniä 1960-luvulta lähtien.
Nyt, ensimmäistä kertaa maan historiassa, poliisivoimiin alettiin järjestelmällisesti rekrytoida myös naisia.
Afganistanilaiset naispoliisit seurasivat koulutusta Kabulissa vuonna 2012.KUVA: OMAR SOBHANI / REUTERS
VAJAAN 40 miljoonan asukkaan Afganistan on Suomen suurin kehitysavun saajamaa. Vuonna 2019 tuki oli 22,9 miljoonaa.
Eniten resursseja on pantu poliisien koulutukseen ja oikeusvaltion vahvistamiseen. Suomi on osallistunut tähän Euroopan unionin siviilikriisinhallintaoperaatio Eupol Afganistanin alaisuudessa. Maassa on ollut koulutus- ja neuvonantotehtävissä 18 suomalaista poliisia.
NAISTEN määrä turvallisuusjoukoissa on pieni useimmissa muissakin maissa, vaikka poliisivoimien tulisi mahdollisimman kokonaisvaltaisesti edustaa kansaansa. Tarve on erityisen suuri Afganistanin kaltaisessa maassa, jossa naisilla ja miehillä on yhteiskunnassa hyvin eriytyneet roolit.
Naispoliiseja tarvitaan muun muassa tutkimaan naisia, tekemään kotietsintöjä ja puuttumaan perheväkivaltaan. Lisäksi tutkijat uskovat naispoliisien poistavan epäluottamusta valtion ja kansan väliltä, mikä on suuri haaste Afganistanissa.
Saksan poliisi koulutti afganistanilaisia naispoliiseja Mazar-i-Sharifissa vuonna 2012.KUVA: FABRIZIO BENSCH / REUTERS
SHAHPERAIN mies suuttui, kun tämä luopui burkastaan ryhdyttyään poliisiksi. Mies ei halunnut vaimonsa kulkevan kaduilla ilman kaapua ja tekevän työtä muiden miesten kanssa.
Shahperain lähipiiri syytti häntä perheensä hylkäämisestä. Häntä nimiteltiin huonoksi naiseksi ja huoraksi. Työtä poliisina epäiltiin.
Myös muut haastateltavat kertovat hankalasta asemastaan yhteisöissään. Naisia ei haluta nähdä ammatissa, joka on perinteisesti määritelty miehiseksi.
Naisten ja miesten välinen epätasa-arvo Afganistanissa ei alkanut Talebanin hallintokaudella, eikä se myöskään loppunut Taleban-hallinnon kaatumiseen.
HAASTATELLUT naispoliisit uskovat yhteisön vastustuksen johtuvan koulutuksen puutteesta ja vuosikymmeniä kestäneestä sodasta. Rikkinäisessä yhteiskunnassa perinteet ja vanhat tavat luovat turvaa ja jatkuvuutta kaaoksen keskellä. Uudet asiat ja arvot koetaan uhkana, varsinkin, kun niitä edistetään sotilasvoimin.
Naispoliisit ovat joutuneet kokemaan syrjintää ja häirintää myös työpaikoillaan. Usean haastatellun mukaan heidän työpanostaan ei ole arvostettu, ja seksuaalinen hyväksikäyttö on ollut yleistä. Poliisiasemilta on puuttunut muuan muassa erilliset vessat ja pukuhuoneet naisille, mitkä ovat pahentaneet heidän haavoittuvaa asemaansa.
Poliisin ammatti on naisille myös turvallisuusriski.
Taleban ja muut kapinallisryhmittymät ovat kohdistaneet iskuja turvallisuussektorilla työskenteleviä kohtaan. Lisäksi iskuja on tehty julkisissa ammateissa työskenteleviä naisia kohtaan.
Turvallisuusjoukot tutkivat pommi-iskun tapahtumapaikkaa Kabulissa helmikuussa.KUVA: WAKIL KOHSAR / AFP
NAISPOLIISIT edustavat sitä, millaiseksi länsiliittouma haluaisi Afganistanin muuttuvan, ja juuri siksi he ovat oiva kohde Talebanille sodassa, jossa on selvitetty, kenen arvot voittavat.
Naispoliiseihin on kohdistunut julmia murhia ja väkivallantekoja, joilla on pyritty saamaan mahdollisimman suurta huomiota ja näyttämään uusi valtiovalta ja länsiliittouma heikoilta.
Lue myös:
Rauha on pelottava, kun sitä takaa ääri-islamistinen Taleban: ”Joka kerta lähtiessäni ulos sydämessäni on pelko”
Useiden raporttien mukaan naispoliisien tilanne on erityisen hankala pääkaupunki Kabulin ulkopuolella.
Vaikka naispoliisin ammatti on vaatinut paljon henkilökohtaisia uhrauksia, kaikki haastateltavat sanovat, että se on tuonut myös mahdollisuuksia, mistä he eivät aiemmin olisi voineet uneksiakaan.
He ovat saaneet ilmaisen koulutuksen. He kokevat olevansa yhteiskunnan tasavertaisia jäseniä. He tukevat perheitään taloudellisesti, ja heidän näkemyksillään on painoarvoa. Yksi haastateltavista oli tyytyväinen, että häntä kutsutaan nykyään perheen pojaksi.
Uusi ammatti on antanut mahdollisuuden myös uusille unelmille. Seitsemästä haastateltavasta kolme haluaa tulevaisuudessa Afganistanin sisäministeriksi.
SHAHPERAISTA tuli ammattinsa myötä perheensä pääasiallinen elättäjä. Kaikki seitsemän lasta pääsivät kouluun.
Hänen aviomiehensä leppyi, kun hän ensimmäistä kertaa toi palkkansa kotiin ja laittoi yltäkylläisen illallisen. Shahperain mukaan aviomies on nykyään ylpeä hänestä ja kertoo kaikille, kuinka tärkeää työtä hän tekee.
”Kun riisuin burkani ja puin päälle univormuni, ymmärsin ensimmäistä kertaa, että myös minulla on oikeus elämään”, Shahperai sanoo.
Shahperai katseli keittiössä, kun hänen tyttärensä laittoivat lounasta.KUVA: KIANA HAYERI
NAISTEN asema Afganistanissa on monella mittarilla mitattuna parantunut 20 vuoden takaisesta. Virkamiehistä 27 prosenttia on naisia. 3,5 miljoonaa tyttöä käy koulua, mikä on lähes 40 prosenttia kaikista koululaisista. Opiskelijoista 30 prosenttia on naisia. Pääsy terveydenhuoltoon on parantunut, ja synnytyksessä kuolleiden naisten määrä on puolittunut.
Kuitenkin naisten osuus koko poliisivoimista on vain noin kaksi prosenttia. Harva naispoliisi on onnistunut etenemään urallaan johtotehtäviin. Tavoitteena olleesta tasa-arvoisesta ja yhdenvertaisesta poliisivoimasta ollaan kaukana.
Yksittäisille naispoliiseille ammatin tuomat mahdollisuudet ovat kuitenkin olleet merkittäviä.
Haastateltavat uskovat, että yhteisön näkemykset naispoliiseja kohtaan ovat parantuneet koko ajan. Ihmiset ymmärtävät nyt, miksi naispoliiseja tarvitaan ja miten he voivat auttaa heitä. Shahperai kertoo, että työskennellessään perheväkivallan parissa ihmiset ovat mielissään siitä, että heidän kotiinsa saapuu ensimmäisenä naispoliisi.
HAASTATTELUN jälkeen Shahperain työnkuva on muuttunut. Hänet siirrettiin toiselle osastolle, joka tutkii henkirikoksia ja sieppauksia. Työ vaatii jatkuvaa työskentelyä kentällä poliisin univormussa.
Nyt Shahperaista tuntuu, että riski on liian iso. Poliiseja kohtaan suunnattuja iskuja tehdään lähes päivittäin. Hän ei haluaisi enää näyttäytyä julkisilla paikoilla univormussaan.
Shahperai toivoo palaavansa takaisin vanhaan työpaikkaansa perheväkivallan yksikköön. Työhön, jonka hän hyvin osaa. Työhön, jossa hän voi tarjota ymmärrystä ja empatiaa, mitä ihmiset todella kaipaavat.
AFGANISTANIN hallitus käy tätä nykyä rauhanneuvotteluita päävihollisensa Talebanin kanssa Qatarin pääkaupungissa Dohassa.
Talebanin edustajat väittävät julkisissa kannanotoissaan sitoutuneensa naisten koulutukseen ja työntekoon, mutta mitään takeita siitä, mitä tämä käytännössä tarkoittaa, ei ole.
Lue myös:
”Olemme sitoutuneet naisten koulutukseen ja työntekoon”, sanoo Dohan loistohotellissa asuva Talebanin rauhanneuvottelija HS:n haastattelussa
Shahperai suhtautuu myönteisesti rauhanneuvotteluihin. Afganistan tarvitsee ensisijaisesti rauhaa. Yhteiskunta ei kykene kehittymään mihinkään suuntaan ennen sitä.
”En voi kuin toivoa, että saan myös tulevaisuudessa tehdä työtäni. Perheeni elanto ja tulevaisuus on siitä riippuvainen.”
Shahperain (toinen oik.) tyttäret ja näiden tyttäret vuorottelevat kotiaskareissa, kuten siivoamisessa ja ruuanlaitossa.KUVA: KIANA HAYERI
www.karjalainen.fi
..?
