Toinen maailmansota, yleinen keskustelu

Antti Rasilon julkaisema Vastuunottoa ja harkintaa – kokemukseni reservinupseerina talvisodassa ja jatkosodassa perustuu Osmo Rasilon yksityiskohtaisiin päiväkirjoihin ja hänen piirtämiinsä karttoihin sekä haastatteluihin. Lisäksi lähes 400-sivuisessa kirjassa on yli 200 Rasilon rintamalla ottamaa valokuvaa.

Isän päiväkirja​

Osmo Rasilo piti rintamalla päiväkirjaa ja kuvasi kokemuksia kamerallaan. Nyt yli 75 vuotta myöhemmin hänen poikansa julkaisi tekstit ja kuvat kirjana.
UUTISETKOTIMAA

Tänään klo 9:08

ILKKA ENKENBERG
[email protected]

Konduktöörin poika Kajaanista, Osmo Rasilo, joutui keskeyttämään maanmittauksen opintonsa Helsingin teknillisessä korkeakoulussa 10. lokakuuta 1939. Pari päivää aiemmin Neuvostoliitto oli ilmoittanut halunsa keskustella Suomen kanssa ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä”. Suomessa toimitettiin hiljainen liikekannallepano, ja 22-vuotias reservin vänrikki Rasilo kutsuttiin henkilökohtaisella kirjeellä ylimääräisiin harjoituksiin.
Ennen lähtöä Rasilo ehti ostaa Rautatientorilla sijainneessa Shokan liikkeestä karttalaukun. Illalla hän nousi Kajaanin yöjunaan. ”Helsingin asemalla oli tavaton tungos, lähes paniikkitunnelma”, muistelee Rasilo Vastuunottoa ja harkintaa -kirjassa.
Talvisodan alettua Kajaanissa perustettiin neljä Kajaanin, Suomussalmen, Paltamon ja Sotkamon reserviläisistä koottua tiedusteluosastoa, jotka nimettiin TO 1–TO 4. Kuhunkin kuului upseeri, 11 aliupseeria ja 49 miestä. TO 4:n johtoon määrättiin Osmo Rasilo.
Rasilo miehineen komennettiin Kuhmoon, jota kohti hyökkäsi Neuvostoliiton 54. Divisioona. Sen tavoitteena oli yhdessä muiden pohjoisessa hyökänneiden neuvostojoukkojen kanssa katkaista Suomi Oulun kohdalta.
Aselevon tultua suomalaiset ja neuvostoliittolaiset kohtasivat ei-kenenkään-maalla linjojen välissä. Kuva on otettu 6. syyskuuta 1944. Kuvassa Osmo Rasilon kupeella näkyvä kameralaukku on tyhjä, sillä kuva on otettu salaa.
Aselevon tultua suomalaiset ja neuvostoliittolaiset kohtasivat ei-kenenkään-maalla linjojen välissä. Kuva on otettu 6. syyskuuta 1944. Kuvassa Osmo Rasilon kupeella näkyvä kameralaukku on tyhjä, sillä kuva on otettu salaa.

Aselevon tultua suomalaiset ja neuvostoliittolaiset kohtasivat ei-kenenkään-maalla linjojen välissä. Kuva on otettu 6. syyskuuta 1944. Kuvassa Osmo Rasilon kupeella näkyvä kameralaukku on tyhjä, sillä kuva on otettu salaa.

Rynnäkkö lumihangessa​

54. Divisioona kuitenkin pysäytettiin ja pilkottiin motteihin. Helmikuussa TO 4:n tehtävänä oli vallata motitettujen neuvostojoukkojen vahva kenttälinnoite, jossa oli noin kymmenen katettua tulikorsua. Ne olivat 3–5 metriä pitkiä, ja niiden katto kesti ainakin kranaatinheittimen osuman. Hirsistä rakennetussa seinässä oli pari metriä leveä ja noin 30 senttiä korkea ampuma-aukko. Aluetta kutsuttiin ”Suontaustatukikohdaksi”. Se oli yritetty vallata jo neljä päivää aiemmin, mutta hyökkäys oli tuolloin epäonnistunut.
Aamulla 11. helmikuuta etulinjassa vihollista päin hyökkäsi neljä kiväärijoukkuetta, joista Rasilon johtama oli toisena vasemmalta. Noin 50 metrin päässä vihollisasemista suomalaiset saivat silmilleen voimakkaan tulituksen, ja sukset oli jätettävä. Rasilo hyökkäsi joukkueensa keskellä, hänen vasemmalla puolellaan oli kaksi omaa ryhmää, samoin oikealla. Oikealla metsäinen maasto ulottui vihollisasemiin, vasemmalla oli sen sijaan avointa, ja siellä alkoi pian tulla tappioita. Yksi ryhmänjohtaja kaatui, toinen haavoittui.
Luutnantti Osmo Rasilo JR 10:n toisen pataljoonan esikunnassa Joen taistelun jälkeen 21. syyskuuta 1943 vierellään johtamistyökalu eli puhelin.
Luutnantti Osmo Rasilo JR 10:n toisen pataljoonan esikunnassa Joen taistelun jälkeen 21. syyskuuta 1943 vierellään johtamistyökalu eli puhelin.

Luutnantti Osmo Rasilo JR 10:n toisen pataljoonan esikunnassa Joen taistelun jälkeen 21. syyskuuta 1943 vierellään johtamistyökalu eli puhelin.
Muistan, että neljäs ryhmänjohtaja oli aivan vieressäni. Vilkaisin häntä ja totesin, että oli ihan kauhistuneen näköinen, epätoivoinen. Itsekin olin valmis jättämään leikin sikseen. Rynnätä paksussa lumessa kahlaten 30 metriä ei onnistuisi voimakkaassa vihollistulessa.
Eteneminen pysähtyi. Rasilo käski miestensä tulittaa korsujen ammunta-aukkoja, joissa suuliekit jatkuvasti välkkyivät. Hän oli männyn takana lumeen kaivautuneena ja tarkkaili taistelua, kun huomasi, että hänen kohdallaan oleva korsu oli nurkassa. Sen vasemmalla puolella korsurivi kääntyi, ja seuraavan ampumasektori oli eri suuntaan.
Tulitaistelu kesti tunteja. Vihollisella oli jokaisessa korsussa konetuliaseita, joita puolestaan suomalaisilta puuttui. Puolen päivän aikaan kiväärijoukkueiden hyökkäystä johtanut luutnantti kysyi, eikö Rasilo pääse eteenpäin, jolloin Rasilo pyysi konekivääriä tuekseen. Pian takaa tuli kaksi miestä, kersantti Viktor Merentie ja alikersantti Heikki Turunen vetäen konekivääriä ahkiossa. Rasilo sijoitti konekiväärin parikymmentä metriä taakseen ja käski ampua nurkkakorsun ampuma-aukkoon. Pitkät sarjat muuttivat ampuma-aukon muodottomaksi, ja kohta korsu lakkasi tulittamasta.
Silloin Rasilo otti mukaansa kaksi alikersanttia: Eino Keräsen ja Aarne Moilasen, ja kolmikko syöksyi korsun ampuma-aukon alle. Joku ampui konepistoolilla korsuun sisälle, ja se hiljeni lopullisesti.
Samasta kohdasta sain sisälle muitakin miehiä ja siitä lähti vyörytys helpommin eteenpäin. Konekivääripoikien ansio tässä oli suuri. He uskalsivat ampua, vaikka se lähietäisyydeltä on erityisen vaarallista.
Konekivääri on taistelukentällä suuri maali, ja näin läheltä käytettynä sillä ampuminen oli riskialtista. Se kuitenkin ratkaisi taistelun suomalaisten eduksi. Muutaman miehen voimin suomalaiset vyöryttivät koko korsutukikohdan lähinnä käsikranaatteja käyttäen. Puna-armeijalaiset alkoivat lähteä karkuun, mutta he olivat helppo maali juostessaan hangella ilman lumipukuja.

LUE MYÖS​

Arvokkaat dokumentit​

Antti Rasilon julkaisema Vastuunottoa ja harkintaa – kokemukseni reservinupseerina talvisodassa ja jatkosodassa perustuu Osmo Rasilon yksityiskohtaisiin päiväkirjoihin ja hänen piirtämiinsä karttoihin sekä haastatteluihin. Lisäksi lähes 400-sivuisessa kirjassa on yli 200 Rasilon rintamalla ottamaa valokuvaa.
Osmo Rasilo eli 96-vuotiaaksi, kertoo hänen poikansa Antti Rasilo. Hänen mukaansa isä kuului rintamamiesten vähemmistöön, joka kertoi sotakokemuksistaan, mikäli joku oli valmis kuuntelemaan. Hän kyseli jo varhain isältään sodasta, esimerkiksi kun isä vei hänet marjastamaan tai sienestämään. Tarinat kuitenkin sovitettiin ikäkauden mukaiseksi, eivätkä sodan kauhut tulleet silmille.
Antti Rasilo kertoo, että kirjan toimitustyön yhteydessä hänessä vahvistui käsitys, että sotaa on leimannut hirmuinen suru ja tuska siitä, että kaverit kaatuvat vieressä. Sodan julmuus ja suru tulevat esille hänen isänsä kertomuksista. Kuva on otettu Ontajärvellä 2016, jatkosodan taistelumaastoissa.
Antti Rasilo kertoo, että kirjan toimitustyön yhteydessä hänessä vahvistui käsitys, että sotaa on leimannut hirmuinen suru ja tuska siitä, että kaverit kaatuvat vieressä. Sodan julmuus ja suru tulevat esille hänen isänsä kertomuksista. Kuva on otettu Ontajärvellä 2016, jatkosodan taistelumaastoissa.

Antti Rasilo kertoo, että kirjan toimitustyön yhteydessä hänessä vahvistui käsitys, että sotaa on leimannut hirmuinen suru ja tuska siitä, että kaverit kaatuvat vieressä. Sodan julmuus ja suru tulevat esille hänen isänsä kertomuksista. Kuva on otettu Ontajärvellä 2016, jatkosodan taistelumaastoissa.
– Kun isästä oli aika jättänyt, perehdyin tarkemmin hänen dokumentteihinsa ja pidin niiden perusteella esitelmiä, joissa näytin karttoja ja valokuvia ja luin isän dokumentteja, Antti Rasilo kertoo.
– Ehkä kolmisen vuotta sitten syntyi ajatus, että nämä pitää koota. Kirjan tekstistä yli yhdeksänkymmentä prosenttia on isän kynästä. Toimittajan rooli ja muiden kertomusten osuus on pienempi.
Kirjan toimittaminen vei noin kaksi ja puoli vuotta, mutta Rasilo pitää sitä kunniatehtävänä.
– Sotasukupolvi käytti rintamalla viisi vuotta, tätä ei voi verrata siihen. Lisäksi eläkeläisenä minulla oli aikaa kirjan kokoamiseen, Rasilo sanoo.

Silmät sulkeutuivat​

Koko tukikohtaa ei ollut vielä vallattu, mutta käsikranaatteja tarvittiin lisää. Rasilo oli lähettämässä sotkamolaista sotamies Iivari Partasta hakemaan niitä ahkiolla. Miehet seisoivat lähekkäin, noin metrin päässä toisistaan, ja Rasilo selitti asiaansa katsoen Partasta silmiin. Neuvostoukot olivat tarkkailleet ”Suontaustatukikohdan” tilannetta läheisestä motista ja alkoivat tulittaa aluetta suorasuuntaustykeillä. Rasilon antaessa komentoaan tykin kranaatti räjähti noin 10 metrin päässä Partasen takana olleessa männyssä. Partasen silmät sulkeutuivat ja hän lysähti maahan.
Kun toivuin, menin ja pyöräytin hänet ympäri. Selässä oli hirveä reikä. Suuri sirpale oli mennyt sisälle ja hän kuoli heti. Ei enää liikahtanutkaan. Minulle jäi mielikuva – ne silmät, silmäluomet hän sulki ja lysähti…
Tukikohta vallattiin, mutta hinta oli kallis. Osa Kuhmon suunnan moteista piti kuitenkin pintansa sodan loppuun asti. Talvisodassa Tiedusteluosasto 4:stä kaatui 13, haavoittui 23, sairaalaan paleltumien takia joutui 6 ja muista syistä 8. Jäljellä olivat lähinnä huolto ja Rasilo.

Osuma olkaan​

Jatkosotaan Rasilo määrättiin johtamaan kiväärijoukkuetta Jalkaväkirykmentti 10:n toisen pataljoonan 6. komppaniaan. JR 10 oli osa Rukajärven suunnalla hyökännyttä 14. Divisioonaa. Repolasta Porajärvelle johtavan tien varrelle syntyi "Ellinlammen" motti, jonka suomalaiset saartoivat. Osmo Rasilon johtama kiväärijoukkue oli järjestetty ketjuun osaksi saartorengasta. Neuvostoliittolaiset pyrkivät murtautumaan ulos motista ja saivat apua sen ulkopuolella olleilta joukoilta, mutta Rasilon kohdalla oli päivällä 16. heinäkuuta hiljaista. Miehet kaivoivat poteroita loivaan rinteeseen, joka vietti kohti mottia. Puusto oli suomalaisten edessä harvaa, takana tiheämpää.
Kello 23 kaikki muuttui. Puna-armeijalaiset olivat päässeet sivusta kiertämällä Rasilon ja hänen vieressään olleen joukkueen taakse ja avasivat tulen lähietäisyydeltä. Rasilo käski vieressään olleen pikakiväärin kääntää rintamasuunta taaksepäin, itse hän asettui makaamaan männyn taakse.
Hetken kuluttua Rasilo kuuli lähettinsä kysyvän tunnussanaa, minkä jälkeen kuului laukauksia. Metsä oli tiheä ja näkyvyys huono, joten hän ei ollut varma, mitä tapahtui. Pian vieressä olleen joukkueen johtaja huusi noin 40 metrin päästä ja kysyi, mikä on tilanne. Rasilo nousi pystyyn ja kehotti tätä varmistamaan selustansa. Sitten hän kääntyi maantien suuntaan ja vasen käsi ojossa kehotti myös siellä olleita joukkoja varmistamaan selustansa.
a7fb42aab325a1375f3554fb6a6b04f74802bb0d58f8e5c1110088ab1a7ef10b.jpg
a7fb42aab325a1375f3554fb6a6b04f74802bb0d58f8e5c1110088ab1a7ef10b.jpg


Vasemmassa olkapäässäni oli tuntunut kova töytäys, aivan kuin halolla olisi lyöty. Olin pökertynyt, en ollut selvillä omasta tilastani enkä selvästi tietoinen siitäkään, mitä ympärilläni tapahtui.

Rasilon ympärillä oli käynnissä tulitaistelu, ja taakse kiertäneet viholliset ryntäsivät ampuen suomalaisasemien läpi mottiin.
Tajunnan palattua huomasin makaavani pk-pesäkkeen laidalla. Päätä nostamatta katseeni osui poterossa olleisiin miehiini ja heidän kasvoistaan näin heti, että he olivat kuolleita.
Rasilo ryömi hieman taemmaksi suojaan. Hän ei voinut käyttää vasenta kättään, verta valui vatsan päälle. Hän otti kaksi munakäsikranaattia rintataskustaan, poisti niistä varmistuksen ja asetti ne vierelleen. Sitten taistelu loppui kuin veitsellä leikaten, aivan kuten se oli alkanutkin.
Taistelun jälkeen edessä oli viiden kilometrin taival joukkosidontapaikalle lääkintäalikersantin saattamana. Kun alikersantti jätti Rasilon telttaan, hän arveli, että tämän palatessa sairaalasta rintamalle sota olisi jo ohi. Rasilo nousi kuorma-auton lavalle, ja suunta oli kohti Lieksassa sijainnutta kenttäsairaalaa. Matkaa noin 200 kilometriä. Lavalla oli hänen lisäkseen kaksi vaikeammin haavoittunutta ja yksi ruumis.
Automiehet eivät ajokkiaan säälineet, pahojakaan kohtia ei paljon kierrelty eikä vauhtia hiljennetty, vaikka se paikoin olisi ollut tarpeen. Lavan sivulaita lenksotti melkein irrallaan, minä pelkäsin sen putoavan kokonaan ja silloinhan me kaikki olisimme lentäneet tienpuoleen.
Onneksi matkan puolivälissä oli tilapäinen kenttäsairaala, jossa Rasilo ja muut pääsivät linja-autosta rakennettuun sairaankuljetusautoon, jolla loppumatka kävi mukavammin ja turvallisemmin.
Lääkintäalikersantin ennustus ei toteutunut. Onnekseen vain lihashaavan saanut Rasilo palasi rintamalle 1,5 kuukauden kuluttua.

Taistelu ”Joesta”​

Pataljoonan siirryttyä asemasodan aikana Rukajärvelle luutnantiksi ylennetty Rasilo toimi sen esikunnassa lähettiupseerina ja muun muassa huolehti kenttävarustustöistä, tiedustelutulosten keräämisestä ja piti sotapäiväkirjaa. Hän oli käytännössä pataljoonaa komentaneen majuri Toivo Hannilan oikea käsi.
Syksyllä 1943 pataljoona oli Tsirkka-Kemijoen varrella varmistamassa 14. Divisioonan vasenta sivustaa. Eräänä syyskuun päivänä vuonna 1943 yksi pataljoonan luutnanteista palasi lomilta mukanaan suuri lasti viinaa. Niitä alettiin juoda pataljoonan esikunnassa Ontrosenvaarassa kahden luutnantin ja pataljoonan komentajan voimin. Miehet olivat kolmatta päivää päissään, kun 13. syyskuuta klo 02.15 esikuntaan tuli puhelimitse ilmoitus, että kenttävartio ”Joen” edessä oli nähty vihollisia.
Ontajärvellä 15. maaliskuuta 1942. Ylärivi vasemmalta: sotamies Turunen, korpraali Ryynänen, sotamies Kauhanen, alikersantti Pekkola, luutnantti Rasilo, kersantti Räisänen. Alarivi vasemmalta: sotamies Virkkunen, oppilas Varis, sotamies Martikainen, korpraali Haverinen, alikersantti Vatanen.
Ontajärvellä 15. maaliskuuta 1942. Ylärivi vasemmalta: sotamies Turunen, korpraali Ryynänen, sotamies Kauhanen, alikersantti Pekkola, luutnantti Rasilo, kersantti Räisänen. Alarivi vasemmalta: sotamies Virkkunen, oppilas Varis, sotamies Martikainen, korpraali Haverinen, alikersantti Vatanen.

Ontajärvellä 15. maaliskuuta 1942. Ylärivi vasemmalta: sotamies Turunen, korpraali Ryynänen, sotamies Kauhanen, alikersantti Pekkola, luutnantti Rasilo, kersantti Räisänen. Alarivi vasemmalta: sotamies Virkkunen, oppilas Varis, sotamies Martikainen, korpraali Haverinen, alikersantti Vatanen.
Puhelun jälkeen Rasilo meni herättämään pataljoonan komentajaa, jolla olikin jo vaatteet päällä. Mies ei kuitenkaan ollut niitä ehtinyt missään vaiheessa riisumaan, sillä oli kahden viinaa maistelleen luutnantin kanssa sammunut esikunnan olohuoneeseen. Rasilon oli otettava ohjat käsiinsä.
Joki oli eteentyönnetty kenttävartio, joka sijaitsi 50–70 metriä leveän Tsirkka-Kemijoen itäpuolella. Sen vahvuus oli 27 miestä. Venäläiset pyrkivät saartamaan kenttävartion, ja Rasilo hälytti apuun naapurikomppanian. Sen komentaja Veikko Hanhirova halusi keskustella pataljoonan komentajan kanssa, johon Rasilo vastasi, ettei se ole mahdollista. Lopulta Hanhirova otti käskyn vastaan, kun Rasilo sanoi merkinneensä sen sotapäiväkirjaan ja kehotti Hanhirovaa tekemään samoin.
Pian Joki oli motissa, eivätkä sen avuksi ensinnä ehtineet joukot saaneet murrettua saarrosta. Tuntien kuluttua apuun hälytetyt naapurikomppanian joukot ilmoittivat olevansa paikalla. Siinä vaiheessa pataljoonan komentaja oli kampeutunut pöydän ääreen, ja Rasilo selitti hänelle suunnitelmansa: toiset apujoukot hyökkäävät etelästä ja toiset kiertävät saartavien neuvostojoukkojen selkään pohjoisesta.
Pataljoonan komentaja ei tähän suostunut. Hänen mielestään apuun saapuneet piti lähettää väijyksiin vihollisen paluureitin varrelle. Piirittäjät kuitenkin vetäytyisivät kohta.
Kun yksimielisyyteen ei päästy, nostin kämmeneni puhelimen luurin päältä, jossa olin sitä pitänyt ja annoin Pekkalalle oman suunnitelmani mukaisen hyökkäyskäskyn.
Komentaja ei sanonut siihen mitään. Pian puhelin soi. Langan toisessa päässä oli divisioonan esikuntapäällikön sijainen, majuri Murole, joka pyysi pataljoonan komentajaa puhelimeen, mihin Rasilo vastasi, että tämä ei ole nyt lähellä.
Kyllä minun hermoni olivat jo siinä vaiheessa tiukalla. Eihän Hannilasta ollut vielä soittajaksi.
Taistelun jyminä kantautui koko ajan miesten korviin seitsemän kilometrin päässä olleesta kenttävartiosta. Pataljoonan esikunnassa kaikki odottivat, miten Rasilon käskyn mukainen hyökkäys tuottaisi tulosta. Pataljoonan komentajan olo oli yhä heikko, kun Murole soitti uudelleen ja ilmoitti, että hän tulee käymään pataljoonan esikunnassa. Juuri ennen tämän saapumista kello 10 aikoihin tuli tieto, että vihollinen on vetäytymässä Joen luota.
Kirjasin asian sotapäiväkirjaan ja suuri kivi putosi harteiltani. Samassa tuli auto pihaan ja Murole asteli sisään. Nyökkäsi Hannilalle, ei edes kädestä tervehtinyt. Tuli minun luokseni, tervehti kädestä ja sanoi vain yhden sanan: ”Sotapäiväkirja!” Minä olin jo huojentunut ja ojensin ne pari virallista paperiarkkia, joihin jokainen ilmoitus ja käsky oli merkitty. Murole istahti pöydän ääreen ja luki kaiken läpi. Sen jälkeen hän nousi ylös, ojensi paperit takaisin ja sanoi: ”Hyvin johdettu taistelu!” Ja läksi kädestä pitäen hyvästeltyään ulos huoneesta ja saman tien uloskin Hannilaan tuskin vilkaisematta.
Taistelun ratkaisi vihollisen selustaan lähetetty osasto, joka hyökkäsi ilmeisesti juuri komentopaikan kohdalla. Suomalaiset pitivät puolensa noin 1 000 vihollisen voimaa vastaan ja aiheuttivat taistelussa tuntuvat tappiot, joiden joukossa oli puna-armeijan majuri. Lisäksi vangiksi saatujen joukossa oli ainakin yksi upseeri.
Rasilo arvosti esimiestään Hannilaa ja oli tälle lojaali. Hannila ei tavallisesti ollut viinaanmenevä, joten hänen kannaltaan hyökkäys kenttävartioon sattui huonoon aikaan. Taistelusta jaettiin kunniamerkkejä mutta ei Rasilalle, jonka rooli oli ollut epävirallinen. Hannila kuitenkin myönsi tälle puolen vuoden opintoloman, jonka aikana Rasila jatkoi opintojaan teknillisen korkeakoulun maanmittausosastolla. Hän palasi riviin maaliskuussa 1944, minkä jälkeen hänestä tuli Hannilan adjutantti.

Tappokielto alkoi​

Loppukesällä, elokuussa 1944 Rasilo sai johdettavakseen kiväärikomppanian, jonka komentajana hän toimi sodan loppuun asti. Aamulla 4. syyskuuta pataljoonan komentaja soitti ja ”ilmoitti ’ryssän tappokiellon alkavan klo 7.00!’ Sanoma tuli juuri tässä muodossa ja ilman lisähuomautuksia”. Neuvostoliiton tykistö kuitenkin tulitti suomalaisten asemia vielä seuraavan päivän keskipäivään saakka.
Aselevon tultua suomalaiset ja venäläiset tapasivat ei-kenenkään-maalla noin 150 metrin päässä toisistaan olleiden linjojen välissä. Rasilon keskustelukumppanina oli venäläinen yliluutnantti, joka oli talvisodassa sotamiehenä ollut Kuhmossa motissa, Rasilo puolestaan mottiin hyökkäämässä. ”Vain välillämme olleet piikkilankaesteet pelastivat minut perusteelliselta halailulta”, Rasilo mainitsee.
Sotien jälkeen Osmo Rasilo valmistui diplomi-insinööriksi ja avioitui Sylvi Hirvensalon kanssa. He asettuivat Kainuuseen, jossa Osmo teki maanmittaustöitä. Pariskunta sai neljä lasta, joista vuonna 1950 syntynyt Antti Rasilo kokosi isänsä sotakokemuksista kirjan Vastuuntuntoa ja harkintaa – kokemukseni etulinjan reserviupseerina talvisodassa ja jatkosodassa. Lainaukset ja kuvat ovat kirjasta.
Klikkaa laajentaaksesi...
www.iltalehti.fi

Isä kertoi aina sotajuttuja – isän kuoltua Antti-pojalle selvisi, miten kovista paikoista oli kyse

Osmo Rasilo piti rintamalla päiväkirjaa ja kuvasi kokemuksia kamerallaan. Nyt yli 75 vuotta myöhemmin hänen poikansa julkaisi tekstit ja kuvat kirjana.
www.iltalehti.fi www.iltalehti.fi
 
Ensimmäistä kertaa sattui silmiini että Belgia olisi antanut sotilaallista materiaalista apua Suomelle talvisodan aikana.

En vain nopeasti löytänyt mitään tietoja, mitä tämä materiaali olisi ollut.
 
Iso-Mursu kirjoitti:
Ensimmäistä kertaa sattui silmiini että Belgia olisi antanut sotilaallista materiaalista apua Suomelle talvisodan aikana.

En vain nopeasti löytänyt mitään tietoja, mitä tämä materiaali olisi ollut.
Klikkaa laajentaaksesi...
FN pikakivääreitä tuli ainakin Belgiasta, mutta ilmeisesti ostettuna.

FN D / 7,92 pk/FN
"Finnish use: Finland bought 700 of these light machineguns from Belgium in February of 1940. They were not issued during Winter War (1939 - 1940). During Continuation War (1941 - 1944) they were first issued to fortification troops and later to coastal troops."
 
Falangi kirjoitti:
FN pikakivääreitä tuli ainakin Belgiasta, mutta ilmeisesti ostettuna.

FN D / 7,92 pk/FN
"Finnish use: Finland bought 700 of these light machineguns from Belgium in February of 1940. They were not issued during Winter War (1939 - 1940). During Continuation War (1941 - 1944) they were first issued to fortification troops and later to coastal troops."
Klikkaa laajentaaksesi...

Ainot mitä löysin oli Wikipediassa että lahjoituksen/ostojen arvo olisi ollut 500 miljoonaa markkaa. Kun taas USA:n vain 270 miljoonaa markkaa.
 

The Second World War​

2ntrSp1laoanigso rehrtsd ·

A Messerschmitt Bf 109 fighter being put into a wind tunnel at the “Hermann Goering” Aviation Research Institute, Braunschweig, Germany, 1940.

1612244636462.png

Jaa, ennenkin ollut tuulitunneleita. Minä olen vähän kuvitellut, että ennenvanhaan rakennettiin kone ja senjälkeen kokeiltiin, jotta pääseekö sillä ilmaan.
 
Asiaa siitä mitenkä hollantilaiset Waffen-SS:n vapaaehtoiset koulutettiin. Oletettavasti suomalaiset vapaaehtoiset saivat samantyylisen koulutuksen.

 
Sinun täytyy kirjautua vastataksesi.
Back
Top