Tullut paljonkin kelattua mitä niin pahaa demokraatit ovat tehneet, että noinkin iso osa jenkeistä äänesti tunnetusti epävakaata tyyppiä presidentiksi.
Iso osa varmasti menee polarisaation piikkiin. Vuosiin ei olla korvaa lotkautettu hyvällekkään idealle jos se tulee väärästä leiristä.
Oheinen blogi antoi ainakin minulle ajatteluun jonkinlaista polun päätä...
Ihminen on perusluonteeltaan laiska ja haluaa siksi yksinkertaistaa asioita mahdollisimman paljon.
Nyt arvatenkin Kremlin soppakattilasta jenkkien yliopistomaailmaan syötetty ja ruokittu woke / DEI -sekoilut meni jengillä niin yli, että oltiin valmiit ottamaan kuka kahjo tahansa johtajaksi kunhan se viheltäisi pelin poikki ja lupaisi vielä halpaa bensaa.
Tässä kohtaa voidaan varmasti luottaa Trumpiin.
Mitä kivaa saadaankaan sitten sivutuotteena onkin aikalailla jännää hommaa...
By Mika Horelli, BRUSSELS Former Finnish Prime Minister Harri Holkeri (1937–2011) served as President of the United Nations General Assem...
nordicledger.blogspot.com
Käännös:
Suomen entinen pääministeri Harri Holkeri (1937–2011) toimi vuosina 2000–2001 YK:n yleiskokouksen puheenjohtajana. Lopetellessaan puheenjohtajakauttaan hän antoi minulle jäähyväishaastattelun New Yorkissa syyskuun alussa 2001. Holkeri kertoi tällöin, että kun elää melkein koko ikänsä länsimaissa, joissa yhteiskunta rakentuu ajatukselle yksilönvapaudesta, tulee sokeaksi sille, että vain vähemmistö maailman ihmisistä elää todellisuudessa demokratioissa.
Tilanne ei neljännesvuosisadassa ole juurikaan parantunut, pikemminkin päinvastoin. Viimevuotisen The Economist Intelligence Unitin (EIU) Democracy Indexin mukaan noin 45 prosenttia maailman väestöstä elää jonkinasteisessa demokratiassa, mutta vain kahdeksan prosenttia täydessä demokratiassa.
Olen itse asunut Suomessa, Tanskassa, Yhdysvalloissa ja Belgiassa, mutta en koskaan autokratiassa. Siksi satunnaiset vierailut niihin saavat kerta toisensa jälkeen silmät avautumaan täysin toisenlaiselle todellisuudelle.
Länsimaiset yhteiskunnat perustuvat yksilön oikeuksiin ja vapauksiin. Hallituksen tehtävä on suojella näitä oikeuksia ja tarjota puitteet, joissa ihmiset voivat toteuttaa itseään. Autokraattiset järjestelmät, kuten Putinin Venäjä tai Xin Kiina, noudattavat päinvastaista periaatetta: johtajan valta on ensisijainen, ja yhteiskunta on olemassa sen ylläpitämiseksi. Nämä kaksi hallintomallia eivät ole vain eri tapoja johtaa valtiota – ne ovat kilpailevia maailmankuvia, jotka vaikuttavat kaikkeen yksilön vapauksista ulkopolitiikkaan.
Kahden vastakkaisen mallin kehitys
Länsimainen malli on saanut alkunsa valistuksen ajattelusta, joka nousi taistelusta absoluuttista monarkiaa ja uskonnollista valtaa vastaan. John Locke ja Montesquieu esittivät, että oikeutettu hallinto saa valtansa kansalta. Amerikan ja Ranskan vallankumoukset vakiinnuttivat tämän periaatteen perustuslaillisiksi demokratioiksi, joissa yksilön oikeudet on kirjattu lakiin.
Autokraattinen malli puolestaan juontaa juurensa keisarillisiin perinteisiin, joissa hallitsijoilla oli ehdoton valta. Venäjällä tsaarien hallinto perustui ajatukseen, että valta oli Jumalan antama ja keskittyi yhdelle henkilölle. Neuvostoliitto korvasi jumalallisen oikeutuksen ideologisella ylivoimateorialla, mutta ydinajatus säilyi: valtio – ja lopulta sen johtaja – oli kaikkien oikeuksien lähde. Kiinassa vastaava kehitys on nähtävissä, kun keisarilliset dynastiat vaihtuivat kommunistipuolueen hallintaan ilman, että keskusvallan rakenne muuttui.
Yhteiskunnan rooli: yksilön voimaannuttaminen vai alistaminen?
Demokratiassa hallitus on vastuussa kansalleen, jolla on oikeus kyseenalaistaa, haastaa ja lopulta vaihtaa johtajansa. Valta ei ole omistettavissa, vaan se on kansan myöntämä määräaikainen mandaatti. Lait suojelevat vapauksia rajoittamisen sijaan, ja jopa vaikutusvaltaisimmat virkamiehet ovat niiden alaisia.
Autokratiassa valta kuuluu johtajalle henkilökohtaisesti, eikä häntä koske laki. Yhteiskunta ei ole tila itseilmaisulle vaan kontrollin väline. Media on valtion äänitorvi, koulutus toimii indoktrinaation välineenä, ja oppositio joko murskataan, karkoitetaan tai sulautetaan järjestelmään. Lopullinen tavoite ei ole kansallinen hyvinvointi, vaan johtajan vallan horjumaton jatkuvuus.
Maailmankuva, joka vaatii aina lisää
Putinin Venäjä on ääriesimerkki tästä ajattelutavasta. Tässä maailmankuvassa mikään ei riitä. Aina on lisää maata vallattavana, lisää varallisuutta kerrytettävänä, lisää ulkoisia ja maan sisäisiä vihollisia tuhottavana. Georgian sota 2008, Krimin liittäminen 2014 ja täysimittainen hyökkäys Ukrainaan 2022 ovat kaikki osa samaa periaatetta: vallan on jatkuvasti laajennuttava. Putinin hallinto ei toimi kiinteiden rajojen tai selkeiden tavoitteiden mukaan – se kukoistaa jatkuvassa konfliktissa, koska ilman ulkoista vihollista sisäiset ristiriidat kävisivät liian vaarallisiksi.
Huolestuttavasti tätä ajattelutapaa voi nähdä myös Donald Trumpin toiminnassa. Tähän kuvaan sopivat hyvin Trumpin vaatimukset Grönlannin, Panaman tai jopa Kanadan haltuunotosta niiden asukkaiden mielipiteistä riippumatta. Kuten Putin, hän näkee vallan henkilökohtaisena omaisuutenaan.
Demokraattiset instituutiot, valvonta ja tasapaino sekä jopa äänestäjien tahto ovat esteitä, jotka on voitettava, eivät periaatteita, joita tulee vaalia. Trumpin kieltäytyminen hyväksyä vuoden 2020 vaalitappio, hänen yrityksensä horjuttaa luottamusta demokraattisiin instituutioihin ja hänen avoin ihailunsa autokraatteja kohtaan viittaavat siihen, että hän näkee hallitsemisen transaktionaalisena eikä demokraattisena: valtaapitävien on tehtävä mitä tahansa sen säilyttämiseksi.
On kuitenkin syytä muistaa, että Trump on saanut mandaattinsa demokraattisessa järjestyksessä. Kyllä ne amerikkalaiset, jotka vaivautuivat äänestämään, tiesivät mitä olivat tilaamassa. Tai ainakin näin voisi kuvitella.
Onkin hyvä kysyä, miksi yhä useammin äänestäjät demokraattisissa maissa näyttävät valitsevan johtajia, jotka pilkkaavat juuri niitä instituutioita, joiden tulisi turvata kansalaisten oikeudet. Donald Trump Yhdysvalloissa, Jair Bolsonaro Brasiliassa, Rodrigo Duterte Filippiineillä ja Viktor Orbán Unkarissa ovat viime vuosien esimerkkejä poliittisista johtajista, jotka eivät kunnioita oikeusvaltioperiaatetta vaan pyrkivät keskittämään vallan itselleen laeista piittaamatta. Tuntuu siltä, kuin kasvava osa demokraattisissa maissa asuvista ihmisistä ei enää ymmärtäisi, mistä kansanvallassa on kysymys. He äänestävät vallan keskittämisen puolesta ikään kuin se ei vaarantaisi heidän omia oikeuksiaan ja vapauksiaan.
Miksi tämä taistelu on tärkeä?
Kun länsimaat vastustavat Putinin Venäjää tai torjuvat Kiinan kasvavan autoritaarisen vaikutuksen, kyse ei ole vain geopoliittisesta kamppailusta – vaan siitä, millaisessa maailmassa haluamme elää. Uskommeko yhteiskuntaan, jossa yksilöt voivat tehdä omat valintansa, ilmaista mielipiteensä ja pitää johtajansa vastuussa? Vai hyväksymmekö maailman, jossa yksilö on olemassa vain palvellakseen johtajia?
Historia on osoittanut, että autoritarismi ei pysähdy omille rajoilleen. Autokraatit eivät tyydy saavutettuun, vaan heidän logiikkansa vaatii jatkuvaa laajentumista, oli kyse sitten alueista, vaikutusvallasta tai kontrollista. Jos emme puolusta arvojamme nyt, voimme pian huomata elävämme maailmassa, jossa ne eivät enää merkitse mitään.
Siksi Putinin ja hänen kaltaistensa aggression vastustaminen ei ole vain Ukrainan puolustamista – se on myös meidän omien yhteiskuntiemme määrittävien periaatteiden puolustamista. Ja kuten autoritaarisuuden nousu lännessä osoittaa, tämä ei ole etäinen taistelu – se ratkaisee demokratian tulevaisuuden.
yle.fi
www.iltalehti.fi
Tuskin on vaan totta tuo uutinen