Olen pitkälti samaa mieltä historioitsija Jussi Jalosen kirjoituksen "Trump, Suomi ja NATO" kantojen kanssa. Lainaan oheen koko tekstin:
---
Trump, Suomi ja NATO
Posted on
November 9, 2016 by
Jussi Jalonen
Donald Trump on näemmä tänään voittanut Yhdysvaltain presidentinvaalit. Mikäs siinä; itse olin kesästä alkaen tehnyt amerikkalaisiin analyytikkoihin luottaen varsin vankkoja otaksumia Hillary Clintonin voitosta selvin lukemin, mutta kun kerran on pakko olla väärässä ennusteissaan, on ainakin hienoa olla todella massiivisella tavalla väärässä!
Seuraavien päivien ajan kolumneissa todennäköisesti hämmästellään taas sitä, mistä kummasta oman aikamme populismi oikein ammentaa voimansa, mutta itse ajattelin kirjoittaa muutaman sanan Trumpin valinnan turvallisuuspoliittisesta merkityksestä. Reilu kaksi vuotta sitten, kun olin monista asioista vielä enemmän väärässä kuin nyt ja jaksoin vielä pieksää niistä suutanikin enemmän, väsäsin
tämän tekstin Suomen vaihtoehdoista, jossa huomautin, miten Yhdysvallat oli tuolloin tasaisesti etääntymässä NATO-kumppaneistaan, ja miten Atlantin takana olivat lisääntymässä äänenpainot siitä, miten Yhdysvaltain eurooppalaisten liittolaisten tulisi huolehtia omasta puolustuksestaan itse. Ei mennyt montaakaan viikkoa, kun Ukrainan kriisi muutti kirjoitukseni vanhentuneeksi, ja Venäjän uusi aggressiivinen politiikka lähialueilla elvytti hieman raihnaiset euroatlanttiset suhteet pirteämmiksi kuin koskaan. Narsistinen tarve myöntää virheeni julkisesti kirvoitti
uuden bloggauksen, joka lähti olettamuksesta, että Yhdysvallat vahvistaisi rooliaan Euroopassa, ja jossa otaksuin NATO-turvatakuiden pysyvän vankkoina. Tekstistä
tehtiin juttu Uuteen Suomeen, koska mainittu lehti julkaisee tunnetusti aivan mitä tahansa.
Tällä kertaa kirjoitukseni väljähtämiseen meni sentään reilut kaksi vuotta. Amerikkalaiset päättivät palauttaa tilanteen takaisin nollapisteeseen ja valita presidentin, joka on ennen vaaleja ilmoittanut sitoutumisensa republikaanien
vanhaan isolationismiin ja vaatinut NATO-liittolaisia
huolehtimaan omasta puolustuksestaan. Aina valpas Ulkopoliittinen Instituutti on jo vinhasti kiirehtinyt huomauttamaan, että Donald Trumpin valinta
ei missään nimessä ole vienyt Suomen paljonpuhuttua NATO-optiota. Arvio on sinänsä oudon jakomielitautinen, kun pitää mielessä että instituutin omat tutkijat ovat
parhaansa mukaan kiistäneet itse option olemassaolon. Mene tiedä, mikä ajatuksenjuoksu asiassa on takana; mahdollisesti meneillään on vielä kiihkeän toiveajattelun vaihe. Maailma elää, ja kuten itsekin olen huomannut, arvioiden viimeinen myyntipäivä tulee aina vastaan.
Nähtäväksi jää, millaisia presidentti Trumpin avaukset ovat, mutta lähtökohtaisesti on kaiketi aiheellisinta otaksua hänen tarkoittaneen, mitä hän kampanjansa aikana sanoi. Trumpin lupaukset protektionismista kauppapolitiikassa todennäköisesti merkitsevät sitä itseään; kun pitää mielessä, että jopa George W. Bush päätti säätää eräänä ensimmäisenä toimenaan
terästariffeista ja teki poikkeuksen vapaakauppaa ajaneesta linjastaan, on vaikea uskoa, että hardcore-linjaa ajanut Trump jäisi yhtään sen huonommaksi. Sama linja kaiketikin pitää myös turvallisuuspolitiikassa. Toisin sanoen, kun Trump on vastaavasti vaatinut eurooppalaisilta NATO-liittolaisilta oman vastuun ottamista puolustuksestaan, ja kun asia
on vahvistettu republikaanipuolueen pitkän linjan vaikuttajien taholta, hän melko varmasti
on ollut tosissaan.
Kun tähän kuvioon lisätään Trumpin valmius sopuisampaan asenteeseen Moskovan suuntaan, niin se tietysti tarkoittaa yhtä ja toista oman kotimaisen NATO-keskustelumme kannalta. Voi olla, että Suomella on yhä NATO-optio, mutta sillä ei ole enää juuri mitään merkitystä. Se merkitys, mikä optiolla on ollut, on lähinnä hillitsevä vaikutus Venäjän suuntaan; toisin sanoen, toive siitä, että jo pelkkä mahdollisuus Suomen tekemästä, Moskovan kannalta ei-toivottavasta NATO-myönteisestä ratkaisusta saisi itänaapurin noudattamaan sopivasti maltillisempaa politiikkaa maamme suhteen. Tilanteessa, jossa Atlantin liiton vahvimman jäsenmaan ruorissa on joka tapauksessa Kremlin intresseihin ymmärtäväisesti suhtautuva ehdokas, optio on käytännössä vesittynyt. Hallituksemme oma kesäkuinen turvallisuuspoliittinen selonteko totesi suorasanaisesti
“Yhdysvaltain sitoutuminen Natoon ja sotilaallinen panostus Eurooppaan on jatkossakin olennaista Suomen turvallisuuden kannalta.” Nyt kun Yhdysvaltain presidentinvaalit on voittanut näitä asioita kampanjassaan väheksynyt ehdokas, luulisi analyytikoillamme ja aina yhtä vireällä ja realismia kaipailevalla turpo-scenellä olevan nyt rohkeutta sanoa, mitä itse
heinäkuussa peräänkuulutin: Yhdysvaltain vaalituloksen seurauksena Suomen turvallisuustilanne on olennaisesti heikentynyt.
Paljon tietysti riippuu siitä, millaiset neuvonantajat ja ministerit Trump nimittää. Yritin kirjoittaa aiheesta
jonkinlaisen koosteen selvittääkseni, mitä mahdollisesti on luvassa. Ne ulko- ja turvallisuuspoliittiset neuvonantajat, jotka Trump kampanjansa aikana nimesi, ovat Carter Pagen ja George Papadopoulosin kaltaisia energia-alan bisnesvaikuttajia tai sitten Joe Schmitzin ja Keith Kelloggin tapaisia Pentagonin ex-silmäätekeviä, joilla on vankat siteet puolustusteollisuuden ohella myös yksityisiin sotilasfirmoihin. Walid Phares, joka oli jo Romneyn suosikki Lähi-idän neuvonantajaksi, edustanee astetta kovempaa linjaa Syyrian kriisin ja muiden vastaavien konfliktien ratkaisemisessa, mutta toisaalta
hänellä voi olla yllättävällä tavalla rauhoittava vaikutus Trumpin suuntaan. Ylipäätään valinnoissa näkyy punaisena lankana rautainen linja Lähi-idässä, sovitteleva suhtautuminen Venäjään sekä kelpo bisneskytkökset puolustusteollisuuteen, yksityisiin sotilasfirmoihin ja öljyalalle. Kaikki nämä muodostavat värisuoran, joka tulevaisuudessa voi luvata eurooppalaisille kansalaisaktivisteille paljon uusia virikkeitä graffiteille ja mielenosoituksille.
Yhtä kaikki, ylipäätään viimeistään tässä kohtaa jatkuvasti hyssyttelyn lopettamista toivovassa kotimaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussamme olisi syytä huomioida NATO:n keskeisten jäsenmaiden huolestuttava sisäinen tilanne. Olipa kyse sitten “lustraation” myötä
upseerien protestieroamisiin päätyneestä
Puolasta, Brexitin riepottelemasta Britanniasta, kesäisen kaappausyrityksen myötä autoritaariseen hallintoon vajonneesta Turkista tai tällä hetkellä kohti tuntematonta suunnistavista Amerikan Yhdysvalloista, tai, tulevaisuudenkin yllätykset huomioiden,
vielä odottavista Ranskan presidentinvaaleista ja Marine le Penin mahdollisesta menestykestä, on Atlantin liiton keskeisimpien jäsenmaiden tilanne ajautumassa häkellyttävään suuntaan. Tätä ei ole omassa kotimaisessa pikku kuplassamme käydyssä NATO-keskustelussa järin otettu lukuun eikä keskinäisen poliittisen nokittelun keskellä suostuttu havaitsemaan.
Se, mitä Suomi voi tehdä, ja mitä
presidentti Niinistö kaiketi on tänään tarkoittanut, on entistä aktiivisemman roolin ottaminen Yhdysvaltain, NATO:n ja Venäjän välisissä keskusteluissa. Toimettomuuteen vaipuminen ei ole koskaan hyvä asia, ja tilanteessa, jossa mahdollisuus Washingtonin ja Moskovan tekemistä suorista keskinäisiä etupiirejä koskevista päätöksistä on nyt todennäköisempi, ei pienellä maalla ole juuri muita mahdollisuuksia kuin tuoda äänensä kuuluville ja vaatia näiden ratkaisujen käsittelyä ja suurpolitiikan suurempaa läpinäkyvyyttä niillä forumeilla, joilla sen voi tehdä. Mutta tässä kohtaa sopii tietysti taas kerran kysyä, edistäisikö NATO-jäsenyys tätä tavoitetta mitenkään erityisesti, ja saisiko Suomi tässä tilanteessa moisesta ratkaisusta sittenkin enemmän ylimääräistä riesaa kuin suoranaista hyötyä.
Voi olla, että tämäkin kirjoitukseni on vanhentunut jo ennen joulua. Mutta olisi silti hauskaa, jos muutamat toivomani asiat huomioitaisiin edes jollain tavalla.
---
https://jojalonen.wordpress.com/2016/11/09/trump-suomi-ja-nato/
Jokainen päivä tuo tullessaan erilaisia kummallisia käänteitä. 
