Hitler oli vihapuheen mestari – hän loi mediakuplan ja lupasi tehdä Saksasta jälleen suuren
Kerran historiassa eli kansanvillitsijä, joka harjoitti pelon politiikkaa ja oli vihapuheen mestari. Hänelle maailma oli täynnä uhkakuvia ja elämä jatkuvaa eloonjäämistaistelua.
Hän kutsui johtamaansa puoluetta, sen kannattajia ja aatemaailmaa liikkeeksi, ikään kuin ne olisivat olleet jotain merkittävämpää kuin vain puoluetyötä.
Tämä puoluejohtaja nimesi vihollisia sisältä ja ulkoa. Hän puhui kansan kieltä ja oli julkea valehtelija. Hän lietsoi salaliittoteorioita muun muassa kansainvälisestä finanssieliitistä, oman maansa vallanpitäjistä ja halveksimistaan toisinajattelijoista. Hän visioi siitä, että poistaisi inhoamansa vähemmistön maasta.
Hän osasi taitavasti käyttää hyväkseen aikansa uusia viestintäkanavia – radiota ja elokuvaa – niin, että hänen mediatavoittavuutensa oli ennennäkemätöntä. Ja kun hän nousi valtaan, ihmiset elivät omassa pienessä mediakuplassaan. Mutta tuolloin mediatodellisuuden rajoista eivät pitäneet huolta sosiaalisen median algoritmit vaan natsit, jotka lakkauttivat kaiken muun lehdistön paitsi omansa.
Ajat olivat tietysti otolliset vihapuheelle ja salaliittoteorioille, kun Adolf Hitler 1920-luvun taitteessa keksi ryhtyä poliitikoksi. Saksalaisilla oli takanaan hävitty sota, nöyryyttävät rauhanehdot, vallankumous, talouskurimusta ja hyperinflaatiota, poliittista väkivaltaa ja johtamisjärjestelmä, joka kansalaisten silmin vaikutti lähinnä riitaisalta teatterilta.
Saksa siirtyi parlamentaariseen demokratiaan ja monipuoluejärjestelmään vasta ensimmäisen maailmansodan päätyttyä, eikä se sujunut helposti.
Mutta ajat ennen natsien valtaannousua eivät olleet pelkästään synkät, vaan ne olivat kuin monien – vastakkaistenkin – virtausten kudelmaa. Juutalaisvastaisuus oli avointa, sillä oli pitkät juuret ja sitä oli paljon, mutta samaan aikaan 1920-luvulla saksanjuutalaiset elivät kulta-aikaansa. Weimarin tasavallaksi kutsutussa tuon ajan Saksassa heillä oli ensimmäisen kerran täysi tasa-arvo lain edessä, ja juutalaiset taiteilijat, tieteilijät ja filosofit tekivät omilla aloillaan uusia saavutuksia.
Valtio toteutti massiivisia säästöjä, mutta Berliinin yökerhoissa juhlittiin estottomammin kuin missään muualla Euroopassa, amerikkalainen toimittaja ja historioitsija Otto Friedrich kirjoittaa kirjassaan Before the Deluge. A Portrait of Berlin in the 1920s (Ennen tulvaa. Kuvaus 1920-luvun Berliinistä).
Keisarinaikojen haikailu ja nationalismi sykkivät vahvoina, mutta oli dadaa, Bauhausia, charlestonia ja laaja kirjo liberaaleja sanomalehtiä. Einstein, Dietrich, Brecht, Nabokov ja Josephine Baker ovat jättäneet nimensä kertomaan Berliinin silloisesta luovasta loistosta.
Hitlerin kansallissosialistinen puolue NSDAP oli pitkään marginaalinen ilmiö, Weimarin tasavaltaa tutkinut historioitsija Hans Mommsen huomauttaa kirjassaan Aufstieg und Untergang der Republik von Weimar (Weimarin tasavallan nousu ja tuho). Sen suosio ryöpsähti vasta, kun maailmantalous syksyllä 1929 syöksyi lamaan.
Saksalaisyrityksiä ja -pankkeja kaatui kuin keiloja. Miljoonien työpaikat hävisivät noin vain, ja vasta silloin natsit saivat havittelemansa äänestäjäkunnan, työläiset, puolelleen.
Yksi ihmiskunnan suurimmista itseruoskinnan paikoista on ollut pohtia, kuinka Hitler ja natsit pääsivät tekemään hirmutekonsa. Miksei kukaan pysäyttänyt heitä?
Kuinka vauras ja sivistynyt kansakunta keskellä modernia Eurooppaa saattoi ihailla Hitleriä vailla kritiikkiä?
Miksi ajan johtavat poliitikot muissa maissa eivät toimineet ajoissa?
Hitler-tutkijoiden kuten Ian Kershawin mukaan Hitlerin valtaan nostaneiden poliitikkojen ja ulkovaltojen kohtalokas virhearvio oli aliarvioida hänet. Kun Saksan konservatiivit nimittivät hänet valtakunnankansleriksi alkuvuodesta 1933, he uskoivat pystyvänsä kontrolloimaan tuota poliitikkona täysin kokematonta hahmoa, joka oli lähtenyt liikkeelle piittaamatta lainkaan soveliaisuuden säännöistä.
Hitler oli taustaltaan kaikkea muuta kuin henkilö, joka voisi liikuttaa poliittisia voimasuhteita. Hän oli ollut epäonnistunut taiteilija ja tehnyt mitättömän sotilasuran ennen kuin hänestä tuli olutkapakoissa pauhaava kansanvillitsijä, kuten historioitsija Volker Ullrich muistuttaa yhdessä tuoreimmista Hitler-tutkimuksista, kirjassaan Adolf Hitler. Biographie. Die Jahre des Aufstiegs (Adolf Hitler. Elämäkerta. Nousun vuodet).
Entä tavalliset saksalaiset? Olen pohtinut heidän estotonta Hitlerin ihailuaan viime ajat, kun olen selvittänyt saksalaisten isovanhempieni elämäntarinaa. Mummoni ja vaarini olivat vakaumuksellisia natseja.
Muistutettakoon, että kukaan ei natsien noustessa valtaan vuonna 1933 tiennyt mitään siitä, että kymmenen vuoden kuluttua Eurooppa olisi kuin maailmanlopun näyttämö. Hitlerin käynnistämät uusi maailmansota ja Euroopan juutalaisten kansanmurha niittivät miljoonittain kuolonuhreja.
Jokin käsitys asioista ihmisillä kuitenkin oli. He olivat perillä Hitlerin juutalaisvihasta, jota hän suolsi jo 1920-luvulla kirjoittamaansa opukseen Taisteluni, ja heille oli tuttua, että natsit pieksivät juutalaisia tilaisuuden tullen.
Elettiin totuuden jälkeistä aikaa. Kaikenlaisia höpöhöpöpuheita liikkui siihen saakka, kunnes natsit nousivat valtaan. Sen jälkeen enää heidän harhainen, valheellinen maailmankuvansa oli sallittu.
Isovanhemmilleni kansallissosialismi edusti ennen kaikkea hyviä ja myönteisiä asioita kuten työpaikkoja, arvostusta, sosiaalista nousua ja yhteisön turvaverkkoa pahan päivän varalle. Hitler lupasi heille modernia, uudenlaista, eteenpäin katsovaa meininkiä epäonnistuneen demokratian tilalle.
He kokivat varmasti vaikuttavansa alhaalta ylöspäin ja keikuttaneensa vallinnutta asetelmaa, kun Hitler oli hajottanut parlamentin, lakkauttanut muut puolueet, ammattiliitot ja vapaan lehdistön, pannut juutalaisia viralta ja laittanut poliittiset vastustajansa vankilaan.
Vetovoimaisinta mummolleni ja vaarilleni natsismissa oli kuitenkin Hitlerin lupaus siitä, että hän tekisi Saksasta jälleen suuren. Ajatus suur-Saksasta koukutti, sillä se meni ihon alle. Sen tarjoamaan kokonaispakettiin kuului uusi identiteetti, jäsenyys tasavertaisten yhteisössä ja elämälle merkitys.
Entisen minäkuvansa isovanhempani olivat kadottaneet miljoonien muiden tavoin ajan myllerryksessä ensimmäisen maailmansodan kauhuihin.
Toki mummoni ja vaarini olivat ajalle tyypilliseen tapaan antisemiittejä. He tunsivat varmasti ainakin laimeaa kateutta menestyneitä juutalaisia kohtaan. Mutta jos he jotain ajattelivat natsien juutalaisvastaisesta öyhäämisestä silloin, kun natsit eivät vielä olleet vallassa, niin varmaan jotain tämän tapaista: Jawohl, vihdoin joku sanoo asiat niin kuin ne ovat.
Vihapuhetta seurasi, että rasismi arkipäiväistyi ja ui kaikkialle yhteiskuntaan. Systemaattisen vainon alkaessa isovanhempani varmaan jo kokivat, että sorto oli tarpeen. Ja kun tapahtumat olivat ryöstäytyneet käsistä, he näyttäisivät sen aikaisen kirjeenvaihtonsa perusteella yksinkertaisesti torjuneen mielestään moraalinsa vastaiset tapahtumat.
Mummoni ja vaarini taisivat tehdä miljoonien muiden saksalaisten kanssa sen saman kohtalokkaan virheen kuin tuon ajan johtavat poliitikot: he suhtautuivat Hitlerin puheisiin kampanjapuheina – he eivät ottaneet niitä kirjaimellisesti, eivätkä todesta.