Lindmanin Tali-Ihantala oli kuin sarja lyhyitä filmikohtauksia jotka oli liitetty yhteen, se oli enemmän sotadokumentin näyteltyjä kohtauksia kuin sujuvasti kulkeva elokuva, minun mielestä.
Tämä on niin hassua. Olin aina ajatellut, että olisipa jollakulla varaa tarttua kesään 1944 ja näyttää, mitä se oikeasti oli. Åke Lindman sitten tarttui, ja hän oli jo aivan liian vanha mies. Elokuva paranee hirveästi siitä kohtaa, kun Lindman sairastuu ja joutuu jättämään päävastuun Sakari Kirjavaiselle. Onneksi vaihto tapahtuu sitten, kun suuri taistelu lähtee käyntiin.
Elokuvassa on myös kökkö dialogi. "Bendi" Zilliacus oli sodan aikana loistava tulenjohtaja ja ruotsinkielisten joukossa tunnettu isänmaallinen sotaveteraani, mutta hän ei tehnyt draamaa eikä dokumenttia, vaan hoiperteli ilmeisesti tekijöiden parviälyn kanssa sinne tänne. Apuna hänellä oli Stefan Forss.
Kunnon käsikirjoitus pitää olla! Mestariohjaaja, oikea nero, voi tehdä vaikka ilman, mutta Lindman on yksisilmäinen vanhojen kotimaisten kullankaivajaelokuvien mies. Hänellä ei ollut tämä homma päässä.
Oli eri intressiryhmiä, joita piti palvella. On ihmetelty, että kesällä 1944 oli enää 50 ruotsalaista vapaaehtoista jäljellä, että miksi he saavat roolin. Minusta on hyvä, että nämä tunnolliset näytettiin, sillä historiallinen tosiseikka on, että tuo puoliin kutistunut komppania oli viimeinen, joka lähti Talinmyllyltä. Suurin osa heistä oli jäänyt jo lomilta palaamatta, kun näkivät, miten maailmantilanne kääntyi. Eihän heille mitään palkkaa maksettu ja maa oli vieras. Nämä viimeiset olivat vielä valmiit tuskaan ja kuolemaan ja moni heistä sen vielä lunasti. Hyviä hurreja olivat, merimiehiä ja työmiehiä, katselin siviiliammatteja. Osa viimeisistä on haudattu Malmille sankarihautaan, koska ei ollut edes omaisia Ruotsissa, jotka olisivat kaivanneet enää millään tavoin. Sota oli heidän loppuelämänsä miljöö. He taistelivat omien sanojensa mukaan Suomen ja Pohjolan vapauden puolesta.
Minua harmitti Kuuterselän vastahyökkäyksen vaisuus. Leppänen tai Hynninen juoksee männikössä yhden ryhmän kanssa ja ampuu pari sarjaa konepistoolilla ja siinä kaikki. Kyseessä oli kuitenkin Suomen sotien hurjin yksittäinen vastahyökkäys. Onneksi Olof Lagus tekee maailmanennätyksen matkalla Liikolasta Kuuterselkään. Se ensimmäinen vaunu oli muuten tien vasemmalla puolella metsässä ja Sturm oli miltei kohdalla havaitessaan sen. Venäläinen ei huomannut ja siellä ei voinut muutenkaan kuulla mitään enää: taivas tuli niskaan koko matkan Kuuterselästä Liikolaan.
Laguksen vaunu oli jo rikkoontunut ennen kuin Kuuterselän tappelu edes alkoi! Liikolan tiellä ei voinut enää juuri liikkua Stormovikien takia.
Puromahan ei koskan ilmestynyt itse johtamaan Kuuterselkään! Hän jäi Liikolaan.
No, elokuvahan kertoo Tali-Ihantalasta. Vaisuksi sekin osuus tietysti jää. Siellä pelkästään oma tykistö ampui 113 000 laukausta, ja osallistuvia joukkoja oli valtavasti. Ei jossain Pyörökankaalla ollut enää ehjää metsää siellä, mihin kosahti.
Muutamia valtavia timantteja elokuvassa on. Sturm-kohtaukset ovat maailmanluokan juttuja, kiitos taas kerran Panssarimuseon. Tietysti myös apuohjaaja Kirjavaisen.
Tässä mielessä tulette nauttimaan Tuntemattomasta sotilaasta, sillä Aku Louhimiehellä on ollut yksin taiteellinen päänäkemys, johto ja vastuu. Sitten apuvoimat tekevät hänen mukaansa. Toimii. Ajattelin vielä, että älkää verratko ensi katsomalla. Katsokaa kuin ette olisi koskaan nähneet. Verratkaa sitten sen jälkeen!
