Totuus on varmasti se, että Louhis käyttää osaamiaan metodeja saadakseen tuotannon sujumaan. Se on hänen ammattinsa. Elokuvanteko ei varmasti ole siistiä virkatyötä 8-15 kaikilla tauoilla.
Kyse onkin siitä, että ovatko nämä Louhimiehen hallitsemat metodit sellaisia, joita on hyväksyttävää käyttää - toisten mielestä ei ole.
Merkittävä ongelma tässä on se, että taideala (jota elokuvateollisuuskin on), aivan kuten urheilukin, on katsottu hyvin pitkään yhteiskunnasta erillään olevaksi saarekkeeksi, jossa eivät päde aivan samat lainalaisuudet kuin ympäröivässä yhteiskunnass alkaen jo siitä, että mitään samanlaisia työsopimuksia ei ole olemassa ja päättyen siihen, että eipä niillä pahemmin noudateta työaikalainsäädäntöjäkään. Nykyään sitten, ehkäpä osin yhteiskunnallisen paineen tähden, haluttaisi nähdä ne osana yhteiskuntaa, joissa vallitsevat samat - tai lähes samat - lainalaisuudet kuin yhteiskunnassa, jossa me "tavalliset" ihmiset elämme.
Oma mielipiteeni on se, että ne eivät koskaan voi olla täysin samaa kuin tämä ympäröivä yhteiskunta. Huippu-urheilu, huippu taide tai eri tieteen alojen huiput työskentelevät ja toimivat usein poikkeavilla metodeilla, jotta tuloksia saavutetaan - jotta päästään seuraavalle portaalle. Se, että mitä keinoja tällöin käytetään, on keskustelu, johon voidaan ottaa osaa, mutta jos haluamme nauttia niistä huippusuorituksista, emme me voi sanella liian tiukkoja raameja tai ei niitä huippuja pian ole seurattavaksi.
Tietenkään aivan mitä tahansa ei voi, ei saa, hyväksyä, sellaisiakin tekoja tässä Louhimies casessa on noussut esille ja tarkoitan lähinnä sellaisia, jotka oikeasti voivat vaarantaa hengen (tai joista ei ole alun perin sovittu stunt-koordinaattorien kanssa), eikä oksennuksen syömistäkään voi pitää perusteltuna. Toisaalta sitten osa käytetyistä metodeista on äärimmäisiä, mutta en nyt voi pitää niitä tuomittavina, jos/kun niille löytyy perusteensa (ja jos ihmisen terveyttä ei oikeasti vaaranneta). Valvominen, juokseminen, torakan juokseminen iholla - metodeja ne ovat nämäkin eivätkä vaaranna kekenkään henkeä, joten jos perustelu löytyy, niin on mielestäni turhaa nostaa asioita esille vuosien kuluttua.
Se mitä Louhimies on lapsinäyttelijälle (näyttelijöille?) sanonut/tehnyt ei ehkäpä ole ollut aivan fiksua enää nykyään. Lasten epäasiallinen kohtelu nousee nykyään varsin helposti esille, joten heidän kohdalla on järkevää olla kieli keskellä suuta ja saada haluttu tunnetila esille muin keinoin.
* * *
Keskustelussa on noussut esille myös tyyli "mitäs läksitte" eli mitä menette mukaan produktioihin. Tässä kohdin ongelmana on Suomi ja pieni kielialue (mistä johtuen entistä useampi pyrkii ulkomaille) ja tietyt edelleen olemassa olevat rakenteet, jotka ohjaavat näyttelijöitä (ja osin myös ohjaajia) - tämä on ongelmana ehkäpä laajemmin taidealoilla Suomessa. Pienet piirit määrittelevät tukirahojen saajia, piirin ulkopuolella olevat eivät sellaista välttämättä koskaan saa vaikka hakisivatkin. Pitkään myös leimasi tietty poliittisuus (leimannee hiukan edelleenkin), josta seurasi se, että tietyt näyttelijät olivat mukana vain tietyissä produktioissa, koska jonkun toisen mielestä, he kuuluivat "
väärään ryhmään". Tilanne on tervehtynyt sitten 70- ja 80-lukujen, mutta edelleen - muutamia todellisia tähtiä lukuunottamatta - loppujen lopuksi raamit ovat aika ahtaat, joten jos haluat leipäsi ansaitsemasi on sinun ja blaa-blaa-blaa... Tietty aina voi lähteä maakuntiin näyttelemään (kuppaisiin saleihin), mutta KAS! siitä on luksus poissa kun salissa on muutama kymmenen ähisevää ja puhkuvaa paksukaista mauttomasti meikattuine muijineen, joten sitä ollaan valmiit sietämään - ainakin jonkin aikaa - sontaa ja tekemään mitä tahansa, jotta elämässä on hiukan sitä luksusta ja prameutta ja sitä mitä toiset voisivat kadehtia.
Tämä nyt on valitettava pikainen raapaisu tästä, sinänsä kiinnostavasta aiheesta, mutta aika ei tällä hetkellä riitä todella syvällisen viestin kirjoittamiseen. Eräiltä osin kyllä tiedän mitä uhrautumista se vaatii jos haluaa huipulle - halusin mutta en ollut riittävän hyvä - itsekin kun vuosikymmenen harrastin kilpauintia ja yläasteikäisenä saatoin treenata enemmän kuin 10 kertaa viikossa ja siihen päälle koulupäivät ja läksyjen teot. Viikolle kertyi mittaa ihan kiitettävästi, ja usein sitä harjoiteltiin veren maku suussa - toisinaan suussa oli oksennuksen maku rasituksen ollessa liian rajua, mutta mieleeni ei olisi tullut ruveta valittamaan siitä tai itkeä sitä. Se oli sitä mitä halusin, se oli sitä minkä edestä olin valmis uhraamaan paljonkin.