Ulla Appelsinin kommentti: Tärkeään Me too -kampanjaan liittyy vaikeita kysymyksiä – tässä niistä neljä
#Metoo on ollut tärkeä kampanja, mutta kenellekään ei ole oikein, jos se johtaa jahtiin, jossa yksittäisiä ihmisiä voidaan kohdella miten vain, kirjoittaa Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin.
Julkaistu: 27.12.2017 15:56
Me too -kampanjaan liittyy myös hankalia kysymyksiä, jotka pitää uskaltaa sanoa ääneen, kirjoittaa Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin.
Poikkeuksellisen laajalle levinnyt Me too -kampanja on nostanut seksuaalisen häirinnän laajaan yhteiskunnalliseen keskusteluun eri puolilla maailmaa. Se on erinomainen asia. Jo nyt kampanja on muuttanut sekä asenteita että lisännyt tietoisuutta seksuaalisen häirinnän eri muodoista. Me too on ollut tärkeä kampanja sikälikin, että se on tuonut monelle häirintää kokeneelle yhteisen kokemuksen: en ole ainut. On itsestään selvää, että seksuaalinen ahdistelu on tuomittavaa. Nykyaikana jokaisella yrityksellä täytyy olla mekanismit, joilla tarvittaessa puuttua seksuaaliseen häirintään.
Mutta niin hieno kampanja kuin #metoo onkin, siihen on ilmaantunut piirteitä, jotka eivät ole kunniaksi kampanjalle eivätkä länsimaiselle demokratialle. Me too on too much silloin, jos se johtaa jahtiin, jossa yksittäisiä ihmisiä voidaan kohdella miten vain, eikä oikeusturvalla ole merkitystä.
Kampanjan ympärillä on ikäviä lieveilmiöitä ja se herättää myös kysymyksiä, joita kukaan ei tunnu uskaltavan ääneen kysyä. Kysytään nyt.
1. Mihin vedetään häiriköinnin rajat?
Eduskunnassa on jo kuultu vaatimuksia, joiden mukaan seksuaalisesti häiritsevä puhekin pitäisi kriminalisoida. Fyysinen ahdistelu eli esimerkiksi käsiksi käyminen on jo nyt kriminalisoitu, mutta suullista ei. Vaatimus sanojen kriminalisoinnista tässä yhteydessä kuulostaa erikoiselta. Suomalainen rikoslainsäädäntö tuntee jo kunnianloukkauksen: kyllä se kattaa vakavat seksuaalisuuteenkin liittyvät loukkaukset.
Jos lähdetään kriminalisoimaan kaikkea mahdollista seksuaalisesti vihjailevaa puhetta, mihin se raja sitten lopulta vedetään? Onko kenties pikkujouluissa heitetty huono vitsi tulevaisuudessa mahdollinen irtisanomisen syy? Tai jos kehut kollegasi ulkonäköä kömpelösti töissä, pitäisikö siitä saada tuomio?
2. Mikä on oikeudenmukainen seuraus seksuaalisesta häirinnästä?
Ruotsissa ja eritoten Yhdysvalloissa päitä on pudonnut lähes päivittäin. Tunnetuille mediavaikuttajille, näyttelijöille ja toimittajille on jaettu potkuja liukuhihnalta, mitä esimerkiksi kirjailija
Sofi Oksanen (HS) on kiitellyt: ”Ennen häirintään syyllistyneet eivät menettäneet töitään, nyt menettävät. Se on merkittävä signaali”.
Yhdysvalloissa onkin tapauksia – me too -kampanjan alkulähde, elokuvamoguli
Harvey Weinstein tietysti näistä törkeimpiä – joissa seksuaalinen häirintä on ollut vuosikausia, jopa vuosikymmeniä jatkunutta häikäilemätöntä vallankäyttöä. Weinsteinin osalta syytökset ovat poikkeuksellisen kovia: tähän mennessä noin 80 naista on kertonut, miten Weinstein on muun muassa vaatinut seksiä korvaukseksi uran edistämisestä ja ahdistellut eri tavoin. On vaikea nähdä, miksi tällaisten henkilöiden pitäisikään saada jatkaa työssään.
Harvey Weinsteinin törkeä ja vuosia jatkunut toiminta oli Me too -kampanjan alkusysäys. (KUVA: Ron Sachs)
Mutta tapaukset eivät ole millään lailla yhteismitallisia. Entä jos kyse onkin yksittäisestä ja hyvin vähäisestä teosta, johon ei liity mitään rikollista ja jota henkilö ei ole tarkoittanut pahalla ja jota hän katuu? Onko tässäkin tapauksessa oikein, että nimi huudetaan julki ja ihminen menettää maineensa ja työnsä ja koko elämä tuhotaan?
Länsimaisessa yhteiskunnassa ajatellaan, että tappajakin voidaan kärsityn oikeuden tuomion jälkeen palkata töihin. Onko sosiaalisen median tuomio seksuaalisesta häirinnästä sellainen, että sitä on istuttava koko loppuelämä?
3. Kuinka vanhoista synneistä on reilua joutua julkisesti tilille?
Yhdysvalloissa on nostettu esiin vuosikymmeniä vanhoja tilanteita, joissa esimerkiksi nimeltä mainitun näyttelijän väitetään joskus puristaneen takamuksesta tai rinnasta. Tällainen käytös ei tietenkään ole puolusteltavissa, mutta onhan maailma nyt tässä välissä ehtinyt – onneksi – rajusti muuttua. Se, minkä nyt perustellusti tuomitsemme, ei ole ollut yhtä tuomittavaa aiemmin.
Me ihmiset olemme oman aikamme yhteiskunnan vankeja. Ei se koske vain seksuaalista häirintää vaan monia muitakin vanhoja ja nykyperspektiivistä vääriä toimintatapoja työpaikoilla ja kotona. Vai pitäisikö nyt samalla Me too -logiikalla alkaa taannehtivasti rangaista vanhempia lasten pahoinpitelystä ajalta, jolloin ruumiillinen kuritus oli vielä maan tapa ja kuului kasvatukseen? Jokainen lastaan 1970- tai 1980-luvulla kerrankin tukistanut äiti tai isä nyt esiin, nimet julki ja potkut töistä?
4.Mihin katosi länsimaisen yhteiskunnan hieno periaate: ihminen on syytön, kunnes toisin todistetaan?
Seksuaalisesta häirinnästä käytävä yleinen keskustelu on hyvin tärkeää, mutta yksittäisten nimien kohdalla on syytä olla erittäin tarkka. Tämä ei tarkoita, etteikö vakavasta ahdistelusta syytettyjen nimiä saisi koskaan julkaista: on itsestään selvää, että esimerkiksi kansanedustaja
Teuvo Hakkaraisen törkeästä käytöksestä tuli kertoa julkisesti.
Kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen törkeästä käytöksestä tulikin kertoa julkisesti.(KUVA: Jussi Nukari / Lehtikuva)
Mutta sitä se tarkoittaa, että jokainen julkaisu on huolellisesti harkittava ja siihen on oltava poikkeuksellisen painavat perusteet, varsinkin tilanteissa, joissa on yhden ihmisen sana toista vastaan. Kyllä sekin vaihtoehto on pakko ottaa huomioon, että joissain tapauksissa syytökset voivat olla myös keksittyjä. On hirvittävää saada hyväksikäyttäjän leima, jos sattuu olemaan syytön. Siitä leimasta ei ihminen pääse koskaan eroon.
On hirvittävää saada hyväksikäyttäjän leima, jos sattuu olemaan syytön. Siitä leimasta ei ihminen pääse koskaan eroon.
Tosin joidenkin mielestä sellaisia leimoja ei pidä pelätä. Yhdysvalloissa ollaan jo siinä pisteessä, että syyttömyydellä ei ole intohimoisemmille Me too -ihmisille mitään väliä. Esimerkiksi amerikkalaiskirjailija
Emily Lindin julisti hiljattain, että hän ei ole lainkaan huolissaan, vaikka syyttömät miehet menettäisivät työpaikkansa väärien ahdistelusyytösten takia. Lindinin mielestä patriarkaatin tuhoaminen on niin hieno asia, että muutama syytön miesuhri sinne tai tänne ei haittaa.
Logiikka kuulostaa järkyttävältä, monestakin syystä. Ja näkemys kertoo myös siitä, että joillekin koko Me too -kampanjan tarkoitus näyttää valitettavasti olevan vain keino lietsoa miesten ja naisten välistä sotaa. Mikä on surullista, koska silloin pääasia – eli puuttuminen seksuaaliseen häirintään sukupuolesta riippumatta – unohtuu.
Me too -kampanjaa on monilta osin syytä arvostaa. Ei vähiten siksi, että se on poistanut häpeää, jota monet uhrit ovat joutuneet syyttään kantamaan. Mutta tilanne ei muutu paremmaksi sillä, että häpeää jaetaan ahdistelijoiksi väitetyille miehille pikaisissa someoikeudenkäynneissä, joissa näillä ei ole mitään mahdollisuutta puolustautua. Se ei kuulu länsimaiseen oikeuskäsitykseen. Me too on oikein, mutta edes oikean asian puolesta taistellessa ei saa toimia väärin.
Ulla Appelsin
