Olemme palanneet tympeälle aikakaudelle – Suomellakin on meneillään karvas, tuntemattoman pituinen oppitunti
Suomellakin on meneillään karvas, tuntemattoman pituinen reaalipolitiikan oppitunti. Reaalipoliitikko näkee maailman sellaisena kuin se on – ei sellaisena kuin sen soisi olevan.
Tilaajille
Tuhottuja venäläispanssareita Kiovan laitamilla huhtikuussa 2022. KUVA: JUHANI NIIRANEN / HS
Heikki Aittokoski HS
2:00
ON päivänselvää, milloin yö alkoi: keskiviikon vaihtuessa torstaiksi 23.–24. helmikuuta 2022.
Tuona keskiviikkona, illalla Yhdysvaltain itärannikon aikaa, Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto kokoontui New Yorkissa. Hätäkokouksen syynä oli Venäjän hyökkäysuhka Ukrainaan.
YK:n pääsihteeri
António Guterres teki kokouksen aluksi sen, mitä voi: vetosi.
”Presidentti Putin, älkää antako joukkojenne hyökätä Ukrainaan. Antakaa rauhalle mahdollisuus.”
Guterres puhui englanniksi: Give peace a chance. Hän viittasi
John Lennonin samannimiseen rauhanlauluun vuodelta 1969. Idealistisempaa kukkaiskappaletta saa hakea.
Pariskunta John Lennon ja Yoko Ono hotellissa Amsterdamissa vuonna 1969. KUVA: ASSOCIATED NEWSPAPERS
Vladimir Putin ei tietenkään kuunnellut. Moskovassa oli aamuyö. Turvallisuusneuvoston kokouksen päättyessä Venäjän joukot olivat jo aloittaneet täysimittaisen hyökkäyssotansa.
Se oli hillitöntä ja ahdistavaa. Se oli aikakausien saranakohta. Se oli hetki, jolloin idealismi luhistui ja ylivallan otti painostava, pitelemätön Realpolitik.
NYT seuraa pieni valtio-opillinen teoriaosuus.
Sana ”Realpolitik” kirjoitetaan monesti isolla R:llä (ja lausutaan rouhealla kurkkuärrällä), koska se on peräisin Saksasta, ja saksaksi nimisanat kirjoitetaan isolla.
Suomeksi voi yhtä hyvin kirjoittaa ”realpolitik” tai vaikka ”reaalipolitiikka”.
Rautakansleriksi kutsuttu Otto von Bismarck yhdisti Saksan ”raudalla ja verellä”. KUVA: WIKIMEDIA COMMONS
Realpolitik oli 1800-luvun liberaalin nationalistin
Ludwig von Rochaun luomus. Hän kirjoitti vuonna 1853 teoksen Grundsätze der Realpolitik (Reaalipolitiikan perusteet).
Rochau sovelsi käsitettään oman aikansa todellisuuteen, pienvaltioiden Saksaan, jonka Preussin pääministeri
Otto von Bismarck sitten yhdisti ”raudalla ja verellä”.
SANA Realpolitik levisi ja saavutti pysyvän aseman. Sitä käytetään edelleenkin alkuperäisessä kirjoitusasussaan useilla kielillä, ja merkitys on kaikkialla jokseenkin sama.
Rochau kirjoitti vastustavansa ”hahmottomia ideoita, kiihokkeita, tunteenpurkauksia, kauniisti sointuvia iskulauseita, sinisilmäisiä hokemia”.
Realpolitik on siis viileän tosipohjaista politiikkaa. Reaalipoliitikko näkee maailman sellaisena kuin se on – ei sellaisena kuin sen soisi olevan.
Niccolò Machiavelli. -- Taiteilija Santi di Titon maalaus 1500-luvun loppupuolelta. KUVA: WIKIMEDIA COMMONS
REAALIPOLIITIKON maailmankuvaa voisi kuvailla peräti raadolliseksi. Ajattelutapa on läheistä sukua 1500-luvun italialaiselle
Niccolò Machiavellille, joka tarjoili karuja opetuksia klassikkoteoksessaan Ruhtinas (suom.
Aarre Huhtala).
Machiavelli kirjoitti muun muassa näin:
”Elämä on niin etäällä ihanteista, että se, joka pyrkii todellisuuden ohittaen pelkästään ihanteisiin, päätyy pikemminkin perikatoon kuin päämääräänsä.”
Juho Kusti Paasikivi
Vastaavaa elämän kolhimaa viisautta edustaa suomalaisille tuttu paasikiveläisyys. Pääministeri
Juho Kusti Paasikivi lausui vuoden 1944 itsenäisyyspäivän puheessaan, kuinka ”kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen”.
Paasikivi täydensi: ”Tosiasioita vastaan asettuminen on turhaa ponnistelua eikä voi viedä menestykselliseen tulokseen.”
Vuoden 1944 lopulla oli tosiasia, että Suomen naapurina oli raakalaismainen hirmuvalta. Siltä osin tosiasiat eivät ole muuttuneet.
NYKYMAAILMASSA realpolitikin teorian eturivin tuntijoihin kuuluu lontoolaisen King’s Collegen historian professori
John Bew. Hän on kirjoittanut vuonna 2015 ilmestyneen teoksen Realpolitik. A History.
Kiintoisaa kyllä, Bew on päässyt soveltamaan osaamistaan myös käytännössä. Hän oli brittikonservatiivi
Boris Johnsonin läheinen ulkopoliittinen neuvonantaja, ja johtajien avustajavalinnat kertovat tietysti heidän maailmankuvastaan.
Johnson oli pääministeri, kun Venäjä käynnisti hyökkäyssotansa Ukrainaan. Vaikka Johnsonin johtamistyyli oli – miten tämän nyt sanoisi – omaperäisehkö, niin hänen suhtautumisensa Venäjän sotatoimiin oli järkähtämätön.
Britannia asettui heti voimallisesti Ukrainan tueksi, myös ja varsinkin käytännössä. Näin teki moni muukin Euroopan maa, sillä Venäjä ei julmuudessaan tunnu ymmärtävän muuta puhetta kuin aseiden.
Siksi Euroopassa on jouduttu karsimaan ihanteista ja tarttumaan reaalipolitiikkaan.
Valtio-opillinen teoriaosuus päättyy tähän. Siirrytään johtopäätöksiin.
2000-LUVUN tähän asti tärkeimpiä muutoksia on ollut juuri realpolitikin paluu. Se on näkynyt muussakin kuin Venäjän käytöksessä ja siinä, kuinka Venäjään suhtaudutaan.
Ero 1900-luvun loppuun on raju. Berliinin muurin murtuminen ja Neuvostoliiton hajoamisen alkaminen loivat 1990-luvulla maailman, jossa ihanteille oli sijaa.
Yhdysvaltain presidentti
George Bush ja Britannian pääministeri
Margaret Thatcher iloitsivat 1990-luvun taitteessa ”rauhanosingoista” eli sadoista miljardeista dollareista ja punnista, jotka kylmän sodan päätyttyä voitaisiin säästää sotilasbudjeteista ja kohdentaa jalompiin tarkoituksiin.
Rauhanosinkojen aika jäi lyhyeksi. Syyskuussa 2001 Yhdysvallat joutui ääri-islamilaisen terrorihyökkäyksen kohteeksi, ja alkoi niin kutsuttu sota terrorismia vastaan. Sen lähtölaukauksena oli Yhdysvaltain johtama hyökkäys Afganistaniin.
AFGANISTANISSA päädyttiin ihanteiden ääreltä kovien tosiasioiden eteen.
Kaksikymmenvuotinen operaatio oli alkujaan Yhdysvaltain kosto al-Qaidalle ja Talebanille, mutta pian mukana oli aimo annos idealismia. Suomikin lähti Afganistaniin rakentamaan rauhaa ja demokraattista hallintoa, jossa ihmisoikeudet – kuten sukupuolten tasa-arvo – olisivat kunniassa.
Toisin kävi. Elokuussa 2021 länsimielinen hallinto romahti, Taleban palasi valtaan ja Kabulin lentokentällä koettiin epätoivoinen pakenemisen kaaos.
Opetus oli karmaiseva, reaalipolitiikkaa karuimmillaan: turhaanpa yrititte rakentaa pilvilinnojanne.
Kansainvälisen yhteisön yhteisponnistus oli ollut lähihistorian mittavin. Siihen oli osallistunut kymmeniä valtioita ja satojatuhansia sotilaita ja siviilejä. Rahaa paloi biljoonittain.
Jos tällä panoksella ei saatu kestäviä tuloksia, niin kuka lähtee yrittämään vastaavaa uudestaan?
Taleban-sotilas vartioi hyveen ja paheen ministeriötä Kabulissa marraskuussa 2021. KUVA: KAISA RAUTAHEIMO / HS
REALPOLITIK pitää usein sisällään ajatuksen vahvemman oikeudesta, häikäilemättömyydestä.
Kuten Saksan valtakunnankansleri Bismarck sanoi vuonna 1885: ”Kiltit lapset eivät pyydä mitään. Kiltit lapset eivät saa mitään.”
2000-luvulla on jouduttu havaitsemaan, ettei 1800-luku olekaan ohi.
Suurvallat ottavat mittaa toisistaan. Kiina ja Yhdysvallat ovat napit vastakkain, Venäjän mielestä voima on oikeutta.
Pienten osaksi jää luovia reaalipolitiikan hetteikössä parhaansa mukaan.
Venäjän naapurustossa helmikuun 2022 jälkeinen realpolitik tarkoittaa sitä, että oman maan turvallisuus korostuu politiikan päämääränä ylitse muiden. Jos turvallisuus luhistuu, ei jää ihanteitakaan puolustettaviksi.
IHANTEISTA ei pidä luopua, mutta niihin täytyy suhtautua joustavasti.
On helppo ilkkua Suomelle ja Ruotsille siitä, että ne Natoon pyrkiessään olivat tai ovat valmiita mielistelemään Turkkia.
Ilkkuminen vain on kovin tekopyhää. Moralisoiva ulkopolitiikka sopii aikakauteen, jolla on moraali.
Pelisäännöt ovat selvästi muuttuneet. Ajatellaan Euroopan maiden yhteiseloa.
Harva enää muistaa motkottaa Puolan oikeusvaltiokehityksestä. Varsovan vallanpitäjät voivat vaikka syödä liberaaleja aamupalaksi, kunhan jatkavat Puolan voimakasta varustamista Venäjää vastaan.
Unkarin kohdallakaan ongelmana ei enää ole se, mitä pääministeri
Viktor Orbán tekee omalle maalleen. Ongelmana on se, mitä Orbán puuhailee Putinin pikku apulaisena.
ENTÄ Yhdysvallat?
Realpolitikin hengessä on toissijaista, millaisia virheitä ja vääryyksiä Yhdysvallat on tehnyt. Suomi tarvitsee Yhdysvaltoja takaamaan omaa ja Euroopan turvallisuutta, mikä ajaa tärkeysjärjestyksessä muun edelle.
Koska maailma on osoittanut raadollisuutensa, pienen valtion täytyy myös varautua sellaiseen ikävään tilanteeseen, jossa läntisen supervallan johtajaa ei Eurooppa pätkääkään kiinnosta.
Näiden seikkojen toteaminen ei ole kyynisyyttä vaan tosiasioiden tunnustamista.
ME aikalaiset ymmärrämme kunnolla ehkä vasta jälkikäteen, millä tavalla elämämme täällä Euroopan pohjoisreunalla on muuttunut, koventunut.
Suomellakin on meneillään karvas, tuntemattoman pituinen realpolitikin oppitunti.
Ludwig von Rochau kirjoitti: ”Itsemääräämisoikeus on vallankäytön käsite, ja se, joka suhtautuu siihen juridisena käsitteenä, päätyy aina kestämättömään lopputulokseen.”
Tuo on hyvin ikävä ajatus. Paljon kauemmas ei John Lennonista pääse.
www.hs.fi
yle.fi
www.is.fi
