Lukemisen arvoinen juttu Artolta! Odottammen jatkoa: Järjettomiä lausuntoja, osa II
Niin paljon ja niin usein ei puolustusmäärärahojamme voi leikata, etteikö poliitikoilla olisi kanttia todeta puolustuksemme olevan uskottavan, kunhan ei enää leikata. Ja sitten taas ......!
http://arnokotro.puheenvuoro.uusisuomi.fi/202245-jarjettomia-lausuntoja-osa-i
Järjettömiä lausuntoja, osa I
11.9.2015 12:57
Arno Kotro
Olen toistuvasti kuullut, että meidän rivipulliaisten pitäisi pysytellä hiljaa turvallisuuspolitiikasta – tuttavallisemmin
turposta – kas kun emme siitä mitään ymmärrä. Keskustelu on kuulemma syytä jättää asiantuntijoille.
Noinkohan on. Poliittisen johdon ja turpoammattilaisten joukosta nimittäin sinkoaa sen sortin sammakoita, että ihmetellä pitää.
Mistähän edes aloittaisi. Puolustusmäärärahoista?
Kymmenkunta vuotta sitten silloinen puolustusministeri Seppo Kääriäinen (kesk) totesi asejärjestelmien kallistuvan niin nopeasti, että puolustusbudjettia pitää nostaa. Puhuttiin parin prosentin vuosittaisista korotuksista indeksin päälle. Jos niitä ei tehdä, Suomella ei enää lähitulevaisuudessa ole uskottavaa maanpuolustusta, ja silloin ainoa vaihtoehto on sotilaallinen liittoutuminen, sanoi Kääriäinen.
Nyt tiedämme, että korotuksia ei tullut. Päinvastoin iski kova leikkuri, ja nimenomaan niihin rahoihin, joilla piti ostaa puolustusmateriaalia. Nyt sovitut korotukset paikkaavat leikkauksista vain osan, ja samaan aikaan karsitaan toimintamenoja.
Tästä huolimatta puolustus on kuulemma yhä uskottava. Näin on vakuutellut muun muassa puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg. Määrärahojen kommentointi on koomista: tilanne on aina se, että puolustus on vielä kunnossa, mutta juuri nyt mennään alarajalla. Jos yhtään enää nipistetään, sitten se pettää.
Uskokoon ken tahtoo. Pitää sitä paitsi muistaa logiikan perussääntö, ristiriidattomuuden laki. Kaksi keskenään ristiriitaista näkemystä eivät molemmat voi pitää paikkaansa. Jompikumpi, Kääriäinen tai Lindberg, on puhunut puppua.
Eikä se ole Kääriäinen. Tosiasia nimittäin on, että Suomella ei enää ole uskottavaa puolustusta. Kenraalit tietysti joutuvat virkansa puolesta vakuuttelemaan muuta, mutta juuri siksi tarvitaan meitä rivimiehiä sanomaan ääneen, kuinka asia on: näin pienen kansantalouden rahkeet eivät enää riitä uskottavaan itsenäiseen puolustukseen, piste.
Erityisen pahalta näyttää tulevaisuus. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa esimerkiksi seuraavaan hävittäjien uusimiskierrrokseen, kun samaan aikaa pitäisi päivittää maa- ja merivoimienkin kalustoa. Vaikka jostain onnistuttaisiinkin kaivamaan ne lähemmäs kymmenen miljardia euroa, jonka uudet monitoimihävittäjät maksavat, raha ei riitä niiden ylläpitoon. Norjan puolustusministeriö on laskenut, että esimerkiksi F 35 -hävittäjien elinkaarikustannukset ovat kolme kertaa suuremmat kuin niiden hankintahinta. 52 hävittäjän käyttö ja ylläpito nielevät vuodessa noin 700 miljoonaa. Sellaista ei puolustusbudjetti kestä.
Miehet menneisyydestä
Tilanne on saanut museo-osaston liikkeelle. Kun riittävään ja ajanmukaiseen aseistukseen ei ole varaa, lasketaan itsepetoksellisen innokkaasti teoreettisen reservin määrää ja uhotaan Suomella olevan yksi Euroopan suurimmista armeijoista. Huutosakin johtajina ovat kunnostautuneet varsinkin puolustusvoimien entinen komentaja Gustav Hägglund ja toinen perinneosaston kaveri, puolustusministeri Jussi Niinistö (ps). Molemmat suhtautuvat nihkeästi sotilaalliseen liittoutumiseen ja tarrautuvat onttoon hokemaan omasta itsenäisestä puolustuksesta, jonka selkärankana on iso reserviläismassa.
Valtaosalle reserviläisistä ei tosin ole pystytty järjestämään kertausharjoituksia eikä heille riitä nykyaikaista aseistusta. Sodankuva on ylisummaan ammatillistunut ja teknistynyt niin, että kehnosti koulutetulle ja heikosti varustetulle resupekkareserville jää lähinnä tykinruuan epäkiitollinen osa. Mutta mitäpä siitä. Paperilla näyttää ihan hyvältä. Siksipä Niinistö haluaisi kasvattaa reserviä entisestään.
Ja näitä viime sotien vankeja riittää. Yksi heistä on entinen puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Juha Korkeaoja (kesk). Hänkin on korostanut suuren reserviarmeijan tärkeyttä ja toistellut, että jos reservin koko olisi 337 000 sotilasta, silloinkin näin isossa maassa riittäisi vain yksi ukko neliökilometrille.
Näin alkeellista strategista ajattelua ei odottaisi noin korkealta taholta. Jos Suomi joutuisi sotilaallisen aggression kohteeksi, se tapahtuisi huipputekniikkaa hyödyntävin strategisin iskuin avainkohteisiin, eikä niitä torjuta pitkin metsiä pakin ja kiväärin kanssa laiduntavilla reserviläislaumoilla.
Ruotsi ja muu Eurooppa luopuneet puolustuksesta?
Samalla kun vastuuttoman itsepetoksen vallassa hehkutetaan Suomen puolustusratkaisua, pelin henkeen kuuluu virnuilla vahingoniloisesti ruotsalaisille, jotka kuulemma ovat ajaneet oman puolustuksensa alas. Komentaja Jan von Weissenberg tuumi A-studiossa 29.4.2015, että Ruotsi on sotilaallinen tyhjiö. von Weissenberg toimii Maanpuolustuskorkeakoulussa sotataidon laitoksella, joten luulisi hänen jotain ymmärtävän. Vaan kun ei.
Valtiotieteiden tohtori ja ulkoasianneuvos Alpo Rusi (kesk) puolestaan on todennut, että Ruotsissa on luovuttu materiaalisesta puolustusvalmiudesta. Paremmaksi pistää aina pettämätön sammakkomies Hägglund, jonka mukaan koko muu Eurooppa Suomea lukuun ottamatta on jättänyt puolustuksensa hoitamatta.
Rusin, von Weissenbergin ja Hägglundin näkemykset ovat tietysti järjettömiä. Ruotsi käyttää puolustukseensa lähes kaksi kertaa niin paljon rahaa kuin Suomi, ja Ruotsilla on erittäin vahvat ja moderniin sodankäyntiin soveltuvat ilmavoimat ja laivasto. Maavoimien aseistus on nykyaikaista, ja jalkaväkeä on sen verran kuin oikeasti pystytään varustamaan ja kouluttamaan. Ruotsi varautuu nykyaikaisiin konflikteihin toisin kuin viime sotien taisteluhautoihin juuttunut Suomi.
Samaa pätee muuhun Eurooppaan. Useimmat Euroopan maat ovat ensinnäkin puolustusliitto Naton jäseniä ja sen turvatakuiden piirissä, ja toiseksi ne ovat korvanneet määrää laadulla ajan vaatimusten mukaisesti. Kun Global Firepower -sivusto teki vertailun eri maiden puolustuskyvystä, ei ollut mikään yllätys, että Ruotsi löytyy sijalta 24, mutta Suomen sijoitus on vasta 48.
Entäpä ne Hägglundin irvailemat muut Euroopan maat, jotka ovat romuttaneet puolustuksensa? Saksa löytyy sijalta 8, Englanti 23, Norja 33, Tanska 39 niin edelleen. Tutkimuksen metodeista ja mittareista voi toki keskustella ja tarkat luvut ovat aina ongelmallisia, mutta perusviesti on selvä: miesmääräisesti isojen mutta kehnosti koulutettujen ja aseistettujen massa-armeijoiden aika on ainakin näillä leveysasteilla ohi.
”
Kustannustehokkuus” on tosiasiassa tuhlausta
Onttoja asiantuntijamantroja riittää ilman katteetonta höpinää omasta uskottavasta puolustuksestakin. Yksi kummallisuus on hokema siitä, että yleinen asevelvollisuus olisi ”kustannustehokas” ratkaisu. Kustannustehokkuuden nimiin ovat vannoneet jokseenkin kaikki asiantuntijat puolustusvoimien komentajista ja muusta kenraalikunnasta alkaen. Asevelvollisuuden kustannustehokkuus vilisee puolueiden ohjelmanjulistuksissa ja ministereiden puheissa.
Mutta mietitäänpä hetki. Joka vuosi palvelukseen halutaan koko miesikäluokka. Nykyaikaista aseistusta riittäisi kriisin tullen kuitenkin vain murto-osalle koulutetuista, ja kertausharjoituksiä järjestetään niin vähän, että vain hyvin pientä osaa on voitu kouluttaa riittävästi. Suurimmalle osalle reserviläisistä ei ole edes sijoitusta sodan ajan joukoissa. Kyseessä on siis valtava reserviläisten ylituotanto.
Laivasto on ilmeisin esimerkki nykysysteemin ongelmista. Vuosittain noin 700 nuorta suorittaa palveluksensa laivaston aluksilla, ja ajan mittaan tästä on kumuloitunut tuhansien miesten ja naisten reservi. Kriisin tullen kuitenkin vain harvoja heistä tarvittaisiin niissä tehtävissä, joihin heidät on koulutettu.
Kaiken kaikkiaan joka ikäluokasta tuhannet nuoret käyvät varusmiespalveluksen turhaan. Palvelus vieläpä viivästyttää opintojen alkua helposti kaksikin vuotta. Tämä lyhentää työuria ja tulee kansantaloudelle kalliiksi. Kustannustehokkuudesta ei siis ole kyse, vaan päinvastoin tuhlauksesta. Koko miesikäluokkaa koskevan asevelvollisuuden välilliset kustannukset ovat Suomessa niin suuret, että puolustus kuormittaa kansantaloutta meillä enemmän kuin vaikkapa Ruotsissa ja Tanskassa – jotka siis saavat pienemmällä rahalla paremman puolustuksen.
Ja silmät sill' on siniset...
Oma synkeä lukunsa on se hämmentävä sinisilmäisyys, joka paistaa monista asiantuntijakommenteista. Vielä vuoden 2011 eduskuntavaaleissa puolueilla oli nokituskilpailu siitä, kenellä on pokkaa leikata eniten jo ennestään liian pientä puolustusbudjettia. Puoluejohtajien puheenvuoroista henki sellainen naiivius, että tuollaisille ”asiantuntijoille” en ihan mieluusti antaisi turvallisuuspoliittista päätösvaltaa.
Perussuomalaisten Timo Soini tosin ainoana ei ollut valmis leikkaamaan puolustusrahoja, mutta toisaalta puolueen muut turpolinjaukset – takertuminen museaaliseen asevelvollisuuteen ja Nato-jäsenyyden vastustaminen – ovat sen verran vastuuttomia, että korkeita pisteitä ei senkään toiminnalle voi antaa.
Absurdi hetki koettiin myös presidentinvaalien 2012 alla. MTV3:n vaalitentissä kaikilta presidenttiehdokkailta kysyttiin – vuosia Georgian sodan jälkeen siis – voiko Venäjä joskus tulevaisuudessa olla Suomelle sotilaallinen uhka. Kaikki vastasivat, että ei voi – myös nykyinen puolustusvoimien ylipäällikkö. Vastaus on tietysti älytön. Tämän tosin taisivat tietää ehdokkaat itsekin, koska kukaan heistä ei ole missään vaiheessa vaatinut armeijan lakkauttamista. Ja jos Suomi ei ylläpidä puolustusta Venäjää silmälläpitäen, niin mitä sitten – Ruotsia, Viroa vai Norjaa?
Ennätyksen taitaa kuitenkin lyödä tauluun Arto Nokkala. Tämä ahkerasti puolustuskysymyksiä kommentoiva evp-everstiluutnantti ja turpodosentti kirjoittaa
Kyky ja tahto -kirjassaan, että Suomen pitäisi lisätä sotilaallista yhteistyötä Venäjän kanssa lähialueilla. Pienen synninpäästön saisi, jos kirja olisi kirjoitettu Jeltsinin kaudella, mutta esipuhe on päivätty 11. helmikuuta 2014, Georgian sodan jälkeen ja Ukrainan kriisin ollessa jo vauhdissa. Ehdotus on aivan tolkuton –
Suomen pitäisi lisätä Venäjän kanssa sotilaallista yhteistyötä?
On erikoista, että kaltaiseni perusmaisterikin osasi jo ennen Georgian kriisiä kirjoittaa, että tulevaisuudesta ei tiedä mitään, Venäjä on arvaamaton ja sotilaalliseenkin uhkaan pitää varautua. Kun kerran 1900-luvun historiasta ei löydy ainuttakaan vuosikymmentä, jolloin maailmanpolitiikka ei olisi tarjonnut yllättäviä ja arvaamattomia sokkeja, kuinka ihmeessä juuri 2000-luvun alussa olisi tultu ikuisen rauhan tilaan, jossa tulevaisuus tiedetään ennalta?
Ihmeellisiä Nato-kommentteja
Nato-kysymyskin saa sammakot liikkeelle. Suomen Nato-jäsenyyttä voi vastustaa järjellisinkin argumentein, mutta ammattilaispiireistä kirpoaa päättömiä kannanottoja. Sellainen oli esimerkiksi Euroopan sotilastiedustelun päällikön (nimestään huolimatta suomalaisen) Georgij Alafuzoffin taannoinen lausunto, jonka mukaan Nato-jäsenyys heikentäisi Suomen tiedustelua. Peruste oli se, että Nato-tuottaa värittynyttä tietoa, ja ilman sitä käsityksemme maailmasta on objektiivisempi.
Logiikka lyö ällikällä. Naton jäsenenä saisimme tietenkin paljon enemmän tiedustelutietoa kuin sen ulkopuolella, ja osaamme kyllä tarvittaessa ottaa lähteen huomioon. Samainen asiantuntija oli muuten vielä huhtikuun lopulla 2014 sitä mieltä, että Venäjän asevoimat eivät ole sekaantuneet Ukrainan kriisin.
Turpohölmöilyllä on toki pitkät perinteet. Mauno Koivisto – Suomen yliarvostetuin presidentti heti Tarja Halosen jälkeen – vastusti Suomen Nato-jäsenyyttä aikana, jolloin liittyminen olisi ollut mutkatonta, ja kysyi Natosta sarkastisesti: ”Mitä me siellä teemme, ja mitä me sieltä saamme?” Vastaus on helppo näin amatööripohjaltakin: osallistumme yhteiseen päätöksentekoon ja saamme turvatakuut.
Yksi hupaisa asiantuntija-argumentti Natoa vastaan on sekin, että tärkeintä on pitää oma puolustus kunnossa. Tätä jankuttavat esimerkiksi Gustav Hägglund, Jussi Niinistö, Seppo Kääriäinen ja pitkä rivi muita. Tietenkin on, kuka sen kiistää? Mutta en ymmärrä, miten kummassa jäsenyys yleiseurooppalaisessa puolustusliitossa ja vahva oma puolustus olisivat ristiriidassa. Päinvastoin pienen maan oma puolustushan voi olla uskottava vain Naton jäsenenä, ihan jo huoltovarmuudenkin vuoksi. Paljon pauhattu maanpuolustustahtokin säilyy vain, jos kansalaisilla on usko siihen, että puolustus on kunnossa emmekä jäisi kriisin tullen yksin. Tahdolla ilman kykyä ei tee mitään.
Summa summarum: metsään on menty ja raskaasti. Oma puolustuskyky on romahtanut, koska kalusto vanhenee käsiin eivätkä rahat riitä uuteen. Asevelvollisuus on vanhentunut ja piilokallis puolustusratkaisu mutta siitä on tehty pyhä lehmä, joka ei saa voimaansa argumenteista vaan perinteestä. Asevelvollisuutta ei saa kyseenalaistaa ja asenneilmasto on se, että isänmaallisuus on yhtä kuin asevelvollisuuden kannattaminen. Samaan aikaan poliittinen ilmapiiri ja suomettuneisuuden perintö estävät sotilaallisen liittoutumisen.
Vanha kunnon ajopuuteoriakin saa uutta sisältöä. Sillä välin kun turvallisuuspolitiikka on ollut hakusessa olemme ajautuneet pahaan saumaan: Venäjän silmissä olemme osa länttä, lännen silmissä harmaahkoa vyöhykettä. Jaamme lännen uhat ilman lännen turvatakuita.
Ja kaiken aikaa julkisessa sanassa pyörii näitä asiantuntijoita, jotka sulkevat silmänsä todellisuudelta ja vannovat liittoutumattomuuden ja asevelvollisuuden nimiin ja suoltavat liturgiaa omasta itsenäisestä ja uskottavasta puolustuksesta.
Mistä näitä tolvanoita riittää? En tiedä, mutta ainakin heitä on niin paljon, että tarinaa pitää jatkaa seuraavassa numerossa.
