Tulevaisuuden haasteita
Nykytaktiikkamme perustuu pääosin vastustajan etenemisen estämiseen ja tappioiden tuottamiseen ennalta valituilla alueilla, esimerkiksi puolustusaseman pidettävään maastonkohtaan rakennetun tulisuunnitelman alueilla. Vuonna 2015 puolustusvoimissa otettiin käyttöön uudistettu taistelutapa, jossa osaa kenttäarmeijasta käytetään hajautetusti. Uudistetussa taistelutavassa tuliasematoiminnassa siirryttiin kootusta ryhmityksestä hajaryhmitykseen, jossa tykit pyritään sijoittamaan tuliasemissaan vähintään 150 metrin, mieluimmin jopa 500 metrin, päähän toisistaan. Tietokoneistettu ammunnanhallintajärjestelmä on mahdollistanut tämän.23
Hajaryhmityksen etuja on suojan ja taistelukestävyyden paraneminen, koska jokainen tykki muodostaa vihollisen vastatoiminnalle oman maalinsa. Haittapuolia hajaryhmityksessä ovat huollon ja lähipuolustuksen, mukaan luettuna suora-ammunnan, vaikeutuminen.24
Uudistetussa taistelutavassa on myös piirteitä, joka ovat ristiriidassa vuosikymmeniä käytettyjen tulenkäytön periaatteiden kanssa. Taisteluosaston toimiessa laajalla alueella vaatimus tulen keskittämisestä on ristiriidassa koko alueen kattavan tulenkäytön kanssa. Keskitetäänkö tulenkäyttö yhdelle alueelle ja muualla otetaan riski, vai jaetaanko patteristoa pattereihin, mikä taas sotii tulen keskittämisperiaatetta vastaan? Saattaa syntyä sellainenkin tilanne, että kaikki aseet eivät kykene toteuttamaan tulitehtäviä, koska kantama ei riitä.25
Myös tulenjohto on haasteiden edessä. Oikea-aikaisten ja tarkoituksenmukaisten tulitehtävien toteuttaminen edellyttävät kattavaa tulenjohtoverkkoa, joka laajoilla vastuualueilla saattaa osoittautua hankalaksi rakentaa. Lisäksi tulenjohtaja ei välttämättä tiedä toteuttavaa tuliyksikköä. Tämä aiheuttaa vaatimuksia johtamisjärjestelmien toimivuudelle. Varmuusetäisyyksiä, hajontakuviota ja tulen tehoa joudutaan miettimään uudelleen, jotta ei ammuta omia joukkoja. Lisäksi oikea-aikainen tulenkäyttö vaatii toimivia tulenkäytön yhteyksiä, jotka on painopistesuunnissa varmettava, vaikka niiden rakentaminen vaatiikin aikaa ja resursseja.
Maavoimien taistelussa 2015 korostuu tulenkäyttö tappioiden tuottamiseksi syvällä alueella. Tykistölle tämä tarkoittaa sitä, että tulenkäytöllinen aloite uudessa taistelutavassa on otettava ryhmittämällä tykistö etutuliasemiin ja varaamalla sinne runsaasti ampumatarvikkeita. Tällä tavalla toimien vastustajaa kyetään kuluttamaan tulella jo taistelujen alkuvaiheessa. Vaarana etutuliasematoiminnassa on kuitenkin mahdollisuus menettää tykistö jo ennen kuin taistellaan painopistealueilla.27
Tänään keskitetyn tulen tarve pyritään toteuttamaan ylemmän johtoportaan tuliyksiköin ja erikoisampumatarvikkein. Maalin laadun koodaus korostuu, jotta voidaan valita sopiva ampumatarvike. Tykistöryhmän johtoportaat kykenevät myös tulitoiminnan johtamiseen kahdessa suunnassa samanaikaisesti, esimerkiksi osallistumaan puolustusvoimien yhteisoperaatioon ja johtamaan jonkin alueellisen yhtymän epäsuoran tulen käyttöä28.
Tällä saadaan tulenkäyttöön joustavuutta. Lisäksi sensorien käytöllä voidaan täydentää tulenjohtoverkkoa ja saada maalitietoa esimerkiksi häirintäammunnoille. Yksikaliiperijärjestelmällä voitaisiin helpottaa ampumatarvikehuoltoa. Sekapatteristo, jolloin patteristossa olisi kaksi kevyttä ja yksi raskas patteristo, voisi olla yksi ratkaisu monipuolisempaan tulenkäyttöön, koska raskaalla patterilla voitaisiin ampua myös erikoisampumatarvikkeita.
Lopuksi
Kuten sivulla 239 esitettiin, everstiluutnantti Tapani Klöf kiinnitti kuulijoidensa huomion tykistön tulen keskittämisen ja tuliasematoiminnan hajauttamisen tarpeen väliseen dilemmaan puheessaan Tykistökoulun 40-vuotisjuhlassa Helsingissä vuonna 1958 seuraavasti: ”Pienen maan, joka joutuu puolustautumaan vain klassisin asein, on pyrittävä korvaamaan siltä puuttuva ydinräjähteiden tuhovoima kaiken saatavissa olevan raskaan tulen keskittämisellä. Tähän on pystyttävä vihollisen ydinräjähdeuhkan pakottamasta hajasijainnista ja kalustovaikeuksista huolimatta. Tulen tarve voi kasvaa niin suureksi, että on pystyttävä keskittämään samaan tehtävään kaikkien tykistöllisten aselajien tuli, siis kenttätykistön, ja kranaatinheittimistön lisäksi ilmatorjunta-, rannikko- ja laivatykistönkin tuli.”30
Vuonna 1970 majuri Antti Järvilehto kirjoitti Sotilasaikakauslehteen seuraavasti: ”Miten saataisiin riittävästi tuliyksiköitä jalkaväen tueksi laajalla taistelualueella? Tuliyksiköt liikkuviksi, tulenavaus keskitettynäkin nopeaksi ja tarkaksi, pitkän kantaman kalusto ja hyvät viestiyhteydet?”31
Vuonna 2006 tutkija Keijo Kostiainen kirjoitti Tykkimies 2006 -kirjassa: ”Tykistön käyttö ennen: Ampua oikealle alueelle riittävän paljon. Nyt: Ampua oikeaan paikkaan oikea määrä oikeanlaisia ampumatarvikkeita. Tulevaisuudessa: Ampua valittuun kohteeseen haluttu vaikutus päätettyyn aikaan.”32
Tykistön käyttöperiaatteet ovat muuttuneet sitten 1920-luvun yllättävän vähän. Itse asiassa olemme tänään monin tavoin samassa tilanteessa kuin everstiluutnantti Klöfin pitäessä edellä mainitun puheensa kylmän sodan aikakaudella 1950-luvun lopussa tai majuri Järvilehdon kirjoittaessa Sotilasaikakauslehteen 1970-luvulla. Vaikka tykkien kaliiperi on kasvanut ja erikoisampumatarvikkeet ovat tulleet tykistömme ampumatarvikevalikoimaan, tykistön määrä suhteessa pataljooniin on kuitenkin vähentynyt sotien jälkeen tasaista tahtia. 1960- ja 1970-luvuilla todettu dilemma tulen massoittamisen tarpeesta, tuliasematoi- 314 TYKISTÖ TAISTELEE TULELLAAN minnan hajauttamisen vaatimuksesta ja kantamien riittämättömyydestä on edelleen olemassa, tosin eri syistä kuin kylmän sodan aikana.
Operatiivisen tulenkäytön haasteisiin on pystytty viime vuosikymmeninä vastaamaan hankkimalla pitkän kantaman tykkejä ja erikoisampumatarvikkeita, raskaita raketinheittimiä sekä tiedustelu-, paikantamis- ja johtamisvälineistöä. Sen sijaan taktisen tulenkäytön järjestelyissä ja alueellisten joukkojen taistelun tukemisessa on edelleen samoja haasteita kuin 1950-luvulla. Hajautettu taistelutapa hajauttaa myös tuliyksiköt, vaikka tykistön tulen teho perustuu yhä keskittämiseen.
Jäljelle jää kysymys, miten tuli massoitetaan nykyisen taistelukentän puolikovia ja pehmeitä maaleja vastaan? Tykistön tarkastaja, eversti Pasi Pasivirta arvioi Ruotuväki-lehden haastattelussa lokakuussa 2016: ”Mikäli halutaan tuhota joku kallis maali, ohjus saattaa helposti maksaa satoja tuhansia euroja tai jopa miljoonan. Tykistön kranaatit maksavat muutamia tuhansia per kappale. Jos ne saadaan osumaan suoraan maaliin, saadaan sama tulos kuin kalliilla ohjuksella.”33
Jotain tällaista se varmaan on, jos tulevaisuudessa valittuun kohteeseen pitää pystyä ampumaan haluttu vaikutus päätettyyn aikaan. Tulitehtävä on toteutettava oikeanlaisilla ampumatarvikkeilla. Niitä on kuitenkin ammuttava riittävä määrä ja riittävän nopeasti, koska edelleenkin puolet vihollisen tappioista aiheutetaan tulenavauksessa34.
Vanhat tulenkäytön periaatteet siis pätevät edelleen, vaikka teknologian merkitys tykistön käytössä on kasvanut. Taktiikka on yksi määrällisesti alivoimaisen keinoista menestyä. Sitä on myös tykistötaktiikka. Se, joka käyttää varustustaan viisaammin ja luovemmin, pärjää todennäköisesti paremmin. Tykistön suhde jalkaväkeen on kuitenkin muuttunut. Kun itsenäisen Suomen kenttätykistö luotiin 1920-luvulla, aluksi tykistön tehtävänä oli jalkaväen tukeminen, ja sitä se on tänäänkin. Tulenkäytön luonne on kuitenkin muuttunut taktisesta enemmän operatiiviseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että taistelu tai operaatio pyritään nykyisin ratkaisemaan raskaan tulen käytöllä tuottamalla vastustajalle tappioita. Jalkaväen tehtävänä tässä toimintatavassa on luoda edellytyksiä tulenkäytölle ja varmistaa, että tulitehtävät pystytään toteuttamaan. Tykistö taistelee tulellaan.
