Mahdollisesti jotain ajatuksia puolustajan tunnelmista herättää eversti Eugene Mezhevikin kertomus sotasairaalassa. Hän oli nuorena opiskelijana vuonna 2014 Donetskin lentokentän puolustajana, palkittiin silloin Ukrainan sankarina (kuva) ja oli nyt erilaisista ukoista kootun "iskuosaston" miehenä Kiovan suunnalla, sai jalkaansa vähän kipeää ja on toipumassa. Käännös on mitä on, mutta yritän arvailla, mitä hän ehkä pyrkii esittämään, kun en saa selvää eikä guugelikääntäjä pärjää.
"Tarjouduin perustamaan pienen panssariryhmän siltä varalta, että muskoviitit tulevat Kiovaan. Kokosimme vapaaehtoisia upseereita plus eläkkeelle jääneitä sotakoulun opettajiamme plus muutaman 93. prikaatin pojan, jotka jäivät eläkkeelle kauan sitten. Heidät heitettiin "haarniskaan". Mukana oli vielä kolme tyyppiä "oikealta sektorilta". Tämä oli meidän porukka. Kun vastaiskumme onnistui, meidät heitettiin tuhoamaan Irpinistä ulos pyrkivää vihollista. Pojat olivat jo onnistuneet operaatiossa. Erikoisyksiköt ja 72. prikaatin miehet olivat olleet siellä hommissa. Pääsimme sinne, ja aloimme tarjota tukea.
Tuimme Irpiniä siivoavia ryhmiä. Meillä on kokemusta. Voimme työskennellä missä tahansa olosuhteissa. Mutta taistelussa tarvitaan nopeutta, ja toinen vaunuistamme oikutteli. Sanoinn: tarvitaan lisää tankkeja.
Oltiin Irpinissä. Siellä oli hienoja yksiköitä tehtävissä. Siistejä tyyppejä Aidarista ja Ukrainan asevoimista.
Olin tavannut joitakin jo 2014. Silloin meidät kutsuttiin sotakoulusta armeijan yksiköihin Donetskin alueella. Toki jos vertaa asevoimia silloin ja nyt, ei ole oikein mitään verrattavaa. Silloin armeija oli rikki. Se ei pystynyt siihen. Erilliset yksiköt, erilliset pataljoonat olisivat voineet toimia. Mutta nykyisillä asevoimilla on valtava taistelukokemus. He tietävät mitä tehdä ja miten tehdä.
Aikaisemman Donteskin taistelut käyneet pääsivät poliisiin, erikoisjoukkoihin ja monet tekevät tehtäviä TRO:ssa (?). Nämä ihmiset osaavat käyttäytyä taistelukentällä, kulkea oikeaoppisesti tiedustelussa ja johtaa tarkkailua. Heitä on hajautettu kaikkialle ja he välittävät kokemuksensa nuorille taistelijoille. He reagoivat rauhallisesti ja pitävät huolellisesti uusia porukoita, jotka saavat kokemusta. Siksi vastustajalla on niin rajut tappiot.
Aidarin taistelijat suorittivat tehtävät hyvin. Eräs lähti mukaamme. Ensimmäinen sota hänelle, ensimmäiset taistelut. Hän lähti meidän tankkiemme kanssa. Sanoo: "Minä katson kun teet sen.” Tärkeintä on kaluston tuhoaminen, mitä enemmän vihollisen tankkeja on. Tykistö ja kranaatinheittimet iskivät alueelle, kun ajoimme sisään. Ohi meneminen on taidetta. Pysähtyminen on taidetta. Peitän, peitän. Valtava tulitus. Emme voineet olla paikoillamme kuin sekunteja. Asema saatiin. Kolmen päivän aikana mikään elävä ei pärjännyt lähellämme. Ja tämä aidarilainen sanoo: "Kuvittelin, millaista tämä on, mutta en tajunnut sitä." Kun ihminen ylittää rajan ja tekee parhaansa, astuu taistelualueelle, se on hienoa. Jokainen on erilainen. Joku ei pääse itsestään. Joku tottuu viikossa. Joistakin komentajat sanovat: "On parempi ilman heitä."
Erittäin suuri joukko vihollisia pääsi ulos. Mielestäni johto teki silti oikean ratkaisun. Emme voineet pitää täyttä saartoa pysäyttääksemme kaikki. Se oli mahdotonta. Luvassa oli läpimurto länteen takanamme ja ympäristössä. Näin ollen valittiin suunnat, joissa yksiköt sijaitsevat. Aktiivista puolustusta tehdään: vaikuta - lähde. Tee vaikutus - lähde. Se tehdään hyvin. Tästä vastustajan suuret tappiot syntyvät.
Kiovan suunnalla on ollut koulutettuja yksiköitä. Tykistö toimii. Teknologia, jonka olemme nähneet tuhoutuvan ja kaapattuna, on modernia. Meillä ei ole sellaisia. Kaikki tietokoneella, monitoreilla. Päivitetty aseistukseen. Mutta henkilökunta ei ole motivoitunutta eikä koulutettua. Heittävät laitteet pois ja juoksevat tai antautuvat.
Aivan Kiovan lähellä on ollut vaikeampaa. He eivät haluta luovuttaa ja juosta. Kun kuulen, että on kadyrovilaisia tuolla ja täällä, mitä sitten? Heillä on samat kädet, päät ja jalat. Tavallisia ihmisiä. He kusevat aivan kuten muutkin muskoviitit.
Vastustaja menettää tahdin ja tekniikan. Hän ei ole enää yhtä aktiivinen. Siksi lähdemme tyhjentämään kaupungin, kylän, tontin. Ja kun mennään eteenpäin, se motivoi. Taistelijamme tajuavat olevansa vahvempia.
Osallistuimme Irpenin vapauttamiseen. Tapasin monia paikallisia, jotka yöpyivät siellä. He auttavat kaikellaa mitä heillä on. Siellä on poika, joka ei halua lähteä pois, mutta hän hoitaa loukkaantuneet ja kuolleet, toimittaa ruokaa Irpinistä. Hän auttoi meitä korjaamaan hajonneen ajoneuvon. Näyttää miten ja missä ajetaan. En tuntenut Irpiniä ollenkaan. Kiitos tällaisten ihmisten, olen oppinut hieman. Työskentelemme tehokkaammin. Kaikki yrittävät: joka miehelle on paikkansa.
Paikalliset sanovat meille: "Meidän on paras antaa sinulle kaikki, sillä vasta kun sinä menet edeltä, olemme valmiita ja rauha tulee." Irpinin vapauttajilla on kaikki tarvittava: panssarintorjunta eri etäisyyksille ja kommunikaatio. Tankkeja vain ei ole tarpeeksi ja tykistöä saisi olla enemmän.
Eilen löysimme hylätyt asemat. Siellä oli BMD-4. Alkaa olla jo pimeää. Yritimme saada sitä mukaan. En saanut sitä. Toisella autolla vedämme sen ulos. Tutkin sitä. Vaunu on moderni, siisti, mutta romulla täytetty. Säkkejä täynnä tavaraa. Tupakkaa ja alkoholia. Nauroin, kun näin lattialla ison juustokiekon! Varastettuja hopeoita. Paikallisten puhelimia. Kaikki tämä romu.
Yritin saada sen käyntiin. "Jos et saa sitä, niin räjäytä", minua neuvottiin. Kun yritin käynnistää, kuulimme vaunujen kolinaa - vastustaja lähestyi. Piti väistyä. Mutta minulla oli kranaatteja. Poltimme vaunun. Sääli. Se on hieno laite. Aidarin tyypit tuhosivat kolme tällaista, koska nouto ei onnistunut.
Mutta nämä eivät ole viimeisimmät taistelut. Uskon että niitä tulee lisää. Luulen, että he ovat todella pettyneitä ja vain shokissa. Ensin Ukrainan asevoimien vuoksi mutta toiseksi sen yhteisön vuoksi, jossa elämme. He näkevät tällaista vastarintaa jopa siviiliväestöltä. Ja jokainen tekee mitä pystyy. Hyökkääjällä taas on heikko koulutus ja orjan mieli. Ei ole lisättävää."