Jos Putinia ei pysäytetä nyt, missä hän pysähtyy?
Teksti: Toimitus sekä nimettömänä pysyttelevät lähteet | Kuvat: wikimedia commons
Venäjä kääntää taas asiat ylösalaisin syyttäessään väkivallan kohdetta väkivallasta. Tällä kertaa näyttää kuitenkin siltä, että hajanainen länsi ei niele kaikkea kuten se teki Georgiassa vain muutama vuosi sitten. Mitä siitä seuraa?
Venäjällä on vahva neljän peen politiikan perinne. Neljä peetä ovat propaganda, pelottelu, provokaatiot ja projektio. Neljän peen politiikka toimii usein hyvin, mutta vain lyhyellä tähtäimellä. Se on kelpo taktiikkaa mutta kehnoa strategiaa.
Venäjän ja sen naapurien kannalta vaarallisinta on nimittäin se, että aivan kuten amerikkalaiset uskovat aidosti omaan idealistiseen ja naiviin demokratian levittämiskampanjaansa, alkavat venäläisetkin lopulta uskoa omaa sisäänpäin käpertyvään, vainoharhaiselta kuulostavaan disinformaatiokampanjaansa. Kun valehtelee niin että uskoo siihen itsekin, alkavat myös ratkaisut perustua valheeseen. Se käy lopulta kohtalokkaaksi, ja niin venäläisille on käynyt lopulta aina. Jos ei heti niin muutaman kymmenen vuoden juoksulla. Laskun maksavat aina venäläiset ja naapurikansat.
Venäläiset ovat shakkimestareita ja me länsimaiset, sinisilmäiset, oikeudentuntoiset hölmöt emme usein pysy mukana heidän lopulta varsin maneerisissa gambiiteissaan.
Väitetään, että Venäjä laskelmoi jokaisen liikkeensä tarkkaan ennalta määritellyn
käsikirjoituksen mukaisesti. Kyllä ja ei.
Esimerkiksi nyt tehtyjä liikkeitä ei näytä olevan laskettu sen pidemmälle kuin Hitler natseineen kykeni laskemaan ennen toista maailmansotaa.
Liikkeitä ei siis ole laskettu kovin pitkälle, toisaalta jokainen oikean elämän shakkia pelannut tietää ettei pidäkään suunnitella liian tarkkaan eikä liian pitkälle. Mutta mikä tärkeintä, on ymmärrettävä, että Ukrainassakaan kyse ei tietenkään ole myöskään spontaaneista sattumuksista. Toiminta on suunniteltua, mutta onko päämäärä kristallinkirkas ja riskianalyysi riittävä?
Venäjä on oppinut jo 1800-luvulla, että tietyllä luovalla
häikäilemättömyydellä sen onnistuu aina, johonkin pisteeseen saakka,
lamaannuttaa sokeasti järkeen luottavat vastustajansa. Mutta kuten jo rouva
de Staël taisi 200 vuotta sitten todeta, venäläiset liioittelevat aina. Iso maa ja isot unelmat ikään kuin yllyttävät suuriin
puheisiin ja sähläilyyn, kunnes lopulta kaikki meneekin pieleen ja
melankolinen marttyyrikompleksi valtaa venäläisen mielen. Syylliset haetaan aina ulkoa.
Strategia
pettää, vaikka taktiikka toimiikin kerta toisensa jälkeen
hämmästyttävän hyvin. Neljä peetä joiden piti olla vain väline, osoittautuvatkin itseään toteuttaviksi valheellisiksi projektioiksi todellisuudesta. On nimittäin viideskin pee; se on paranoidinen kansalliskiihko, joka johtaa aina sotilasstrategisiin virhelaskelmiin. Tällä kertaa se voi johtaa suuren peen - Putinin - ja Venäjän näkökulmasta kolmeen vaihtoehtoiseen seuraamukseen:
1) Länsi antaa periksi kuin Georgiassa ja Venäjä saa tahtonsa läpi, tämä ruokkii ruokahalua kokeilla konseptia seuraavaan eteen tulevaan kohteeseen.
2) Venäjä antaa periksi lännen noustessa vastustamaan ja se saa vain osan tavoitteistaan läpi, seuraukset voivat olla kahdenlaisia sisäpoliittisesti. Venäjä voi kuitenkin esiintyä sankarina ja rauhan takeena ja sille jää optio yrittää uudelleen, mutta varovaisemmin.
3) Kumpikaan ei anna periksi ja kriisi syvenee. Seurauksena voi olla pahimmillaan sota…
Propaganda.
Venäjän neljästä peestä ensimmäinen ja tärkein on propaganda: Miten sitä käytettiin Ukrainan tapauksessa?
Virallisen propagandan lisäksi Venäjän tiedotusvälineet on valjastettu jo kolme kuukautta sitten luomaan myyttejä Ukrainasta. Tämän olisi pitänyt kertoa Venäjää ja Ukrainaa seuraaville länsimaissa, mitä Venäjä suunnittelee. Jokainen Janukovitshin siirto, samoin kuin jokainen Venäjän siirto tämän jälkeen, oli ennustettavissa pelkästään siitä näkökulmasta, millaista narratiivia venäläinen propaganda pyrki luomaan, ja mitä se syötti lännen tiedotusvälineisiin vaikuttaja-agenttiensa ja hyödyllisten hölmöjensä kautta. Ongelma on ollut se, ettei lännessä selvästikään tunnisteta venäläistä propagandaa, vaan uskotellaan sen olevan tasapuolinen "näkökulma" objektiivisempien lähteiden rinnalle. Valhe ei ole koskaan "second opinion" vaan se on vain valhe. Ja kuten Goebbels aikoinaan opetti ja Ilja Ehrenburgin kaltaiset oppivat; mitä paksumpi vale, sitä paremmin se uskotaan.
Propagandan kanssa yhdessä aletaan vääntämään sitä toista peetä:
Pelottelu.
Ihmettelemme lännessä miksi venäläiset pelaavat itseään koko ajan paitsioon. Mutta Venäjän pelisäännöissä paitsioista ei piitata. Niitä jaetaan vain muille.
Venäjä nimittäin ei välitä pidetäänkö siitä vai ei. Venäjällä uskotaan voimaan ja pakkoon. Vihatkoon kunhan pelkäävät on venäläisten rakastama ajattelutapa. Itse asiassa Venäjä ei halua, että siitä pidetään. Se haluaa, että sitä pelätään. Niinpä Venäjän äänitorvet puhuvat sisällöllisesti ja tyylillisesti kuin Hitler ja bin Laden, vaikka voisivat halutessaan käyttää länsimaista ympäripyöreää diplomaattista kieltä. Siksi Venäjä myös näyttää ja käyttää voimaa - sekä tekee selväksi sen, ettei sillä ole aikomustakaan noudattaa mitään sääntöjä.
Venäjä tekee mitä haluaa niin kauan kunnes vastassa on sitä vahvempaa tai edes sen hidastamiseen pystyvää voimaa. Aivan kuten teki se ruskeapaitainen roskasakkikin tiellään valtaan, uhoon - ja lopulta tuhoon. Mutta kunpa joku olisi pysäyttänyt sen jo aikaisemmin. Hitler oli Saksan kansan tuhoaja, ei sen pelastaja. Saksassa siitä otettiin opiksi. Otettiinko Venäjällä opiksi Stalinista? Ainakin kovin moni tuntuu ihannoivan Putinin maassa Leniniä ja Stalinia. Näitä kahta Maon jälkeen maailmanhistorian verisintä teurastajaa. Ja keitä he tuhosivatkaan eniten? Omiaan.
Pelottelun ja propagandan tueksi tarvitaan toimia:
Provokaatio.
Provokaatiot ovat Venäjän vuosisatainen modus operandi, jota länsimaiset "asiantuntijat" eivät vieläkään ole oppineet lukemaan.
Aina kun Venäjä haluaa käyttää voimaa, se lavastaa olevansa muka hyökkäyksen kohteena (Mainilan laukaukset, Moskovan ja Volgodonskin kerrostalot, Georgian muka tekemä "hyökkäys" omalla alueellaan jne. jne.). Venäjän propaganda kertoo yleensä etukäteen, mitä provokaatioita on seuraavaksi luvassa.
Nyt Venäjän propaganda kertoo hyökkäyksistä etnisiä venäläisiä ja näiden kirkkoja vastaan, mikä ei ole totta, mutta ei sen tarvitsekaan olla totta, koska riittää, että muutama länsimedia toistaa valheet, jolloin niihin voi aina linkittää. Venäjä hyökkää ensin, ja lavastaa sitten tarvittavat "hyökkäykset" vaikka Youtubeen ja vaikka Serbiasta saatavalla uusiomateriaalilla, jossa näytetään, kuinka "ukrainalaiset uusnatsit" olisivat töhrineet venäläisortodoksisen kirkon hakaristeillä.
Provokaatioon liittyy elimellisesti projektio, heijastus, valehteleva peili, joka kääntää asiat ylösalaisin. Näin ympyrämme sulkeutuu.
Projektio.
Venäjän luonteesta ja toimintamalleista saa hyvän kuvan seuraamalla mitä ja minkälaisia syytöksiä Venäjä esittää muita vastaan. Kyse on projektioista, joihin se onnettomuudekseen lopulta aina alkaa uskoa itsekin, kuin sadun äitipuoli, jonka peililtä piti saada vain miellyttäviä vastauksia.
Venäjä syyttää ukrainalaisia fasisteiksi, koska se alkaa itse olla tiellä jotain fasismin kaltaista kohti. Venäjä syyttää Yhdysvaltoja ja EU:ta sekaantumisesta Ukrainan sisäisiin asioihin, koska se itse sekaantuu niihin. Venäjä syyttää länsimaita terroristien tukemisesta, sillä Venäjä itse tukee terroristeja. Venäjä syyttää Ukrainaa laittomien asejoukkojen kokoamisesta, koska Venäjä kokoaa itse sellaisia. Venäjä syyttää länsimaita geopoliittisesta nollasummapelistä, kylmän sodan asenteista, propagandasodasta, vallankaappauksesta, vähemmistöryhmien vainoamisesta, ääriryhmien aseistamisesta jne. koska Venäjä itse tekee tätä kaikkea.
Nyt suomalainen lukijamme - rähmälläänolon ja peruskoulun kasvatti - suuttuu ja huutaa: mutta niinhän ne amerikkalaisetkin!
Mutta ei kyse ole nyt siitä. Amerikkalaisten hölmöilyt Afrganistanissa tai Irakissa eivät tee venäläisten toimia Ukrainassa tai Georgiassa hyväksyttäväksi.
Ehkä meidän suomalaisten pitäisi miettiä enemmän sitä kumman dominanssi on mukavampaa; vieressämme olevan yhä autoritäärisemmäksi muuttuvan Putinin Venäjän vai meistä kaukana olevan globaalin suurvallan, kaikesta kritiikistä huolimatta demokraattisen Yhdysvaltojen? Haluammeko tanssia kyynisen diktaattorin vai idealistisen markkinatalousmahdin ja demokratian pillin mukaan? Valinta on helpompi kuin se joka jouduttiin tekemään vuonna 1940 Stalinin ja Hitlerin välilllä.
Venäjän Washingtonin-lähettilään kotiin kutsuminen on paitsi keino vältellä dialogia operaatioiden ollessa kriittisessä vaiheessa, myös projektio, sillä Venäjä elää propagandakoneistoineen käänteistodellisuudessa. Sen mukaan Ukrainan tilanteen on aiheuttanut Yhdysvallat eikä Venäjä. Ukrainan demokraattinen kansannousu johtui CIA:n agenteista, ja syvää paheksuntaansa osoittaakseen Venäjä vetää suurlähettiläänsä kotiin kuin pieni poika punaisen kuorma-autonsa hiekkalaatikolta.
Hyökkäys Georgiaan oli projektio Kosovosta, hyökkäys Krimille ja Krimin "pääministerin" laiton vaihtaminen taas projektio Ukrainan vallankumouksesta. Molemmissa tapauksissa Venäjä muodostaa itselleen käänteistodellisuutta edustavan vääristyneen kuvan siitä, mitä Kosovossa, Georgiassa ja Ukrainassa tapahtui ja alkaa sitten tehdä propagandastaan totta. Itsepetos alkaa toteuttaa itseään.
Jos Putinin ekspansiivista lähi-imperialismia ei pysäytetä ajoissa, voi seuraava kriisi olla lähellä seuraavaa energiakäytävää länteen. Georgiassa Putin sai tahtonsa läpi, Ukrainan kohtalon näemme lähi päivinä. Molemmat ovat Venäjän kaasureittejä länteen. Kolmas strateginen reitti kulkee Suomen ja Viron välitse. Viro kuuluu onnekseen Natoon. Suomi, Georgia ja Ukraina eivät kuulu.
Kirjoitus on toimituksellista tekstiä. Se on koostettu useista erimaalaisista tietolähteistä Ukrainassa ja sen ulkopuolella. Osa tekstistä on suoraa tekstilainaa lähteiltä, jotka haluavat virka-asemansa tai oman turvallisuutensa vuoksi pysyä nimettöminä
http://www.suomensotilas.fi/fi/artikkelit/jos-putinia-ei-pysäytetä-nyt-missä-hän-pysähtyy
