Sotasairaalan potilaat
Everstiluutnantti Marat Suleimanov on ryhmineen tuhonnut venäläisiä tankkeja sodan alusta alkaen, mutta ei ole saanut tarpeekseen: ”Väsymyksen sijaan tunnen vihaa.”
Tilaajille
Jussi Konttinen HS
2:00 | Päivitetty 6:24
Ukraina on sulkenut sotasairaaloiden ovet toimittajilta. Tämän ukrainalaisen sairaalan edustalla polttelee tupakkaa useampi parrakas mies tohvelit jalassa.
Oletteko kenties haavoittuneita sotilaita?
Slaavikyykyssä istuva tumma, laihakasvoinen mies vastaa myöntävästi. Hänen käteensä on sidottuna kanyyli tiputuksen jäljiltä.
Mies vinkkaa mukaansa sairaalan sisälle. Voimmeko muka tulla sinne?
Tottakai, hän sanoo.
Nousemme hissillä sairaalan yläkerroksiin ja kävelemme miehen perässä potilashuoneeseen. Siellä hän näyttää sotilaspassiaan. Erikoisjoukkojen everstiluutnantti
Marat Suleimanov.
Suleimanovin lisäksi täällä on neljä hänen ryhmänsä taistelijaa. He päätyivät tänne viikko sitten.
He sotivat Itä-Ukrainan Donbasissa lähellä Popasnaa, josta suurin osa on joutunut venäläisten haltuun.
”Huoltoreitti etuvartioomme on 12 kilometriä pitkä”, Suleimanov kertoo. ”Sitä pitkin kuljetamme sinne varusteita ja vaihdamme miehistöä. Miehet väsyvät taistelussa, ja heidän on välillä päästävä lepäämään.”
Reitin viimeiset seitsemän kilometriä on kuljettava jalan tietä, jota venäläiset tulittavat kranaatin- ja raketinheittimillä. Siksi matka on taitettava yöllä.
Etuvartiossa kului kuitenkin tällä kertaa tavallista pitempään nuoria taistelijoita opastaessa ja asemiin ryhmittäessä. Paluumatkalle päästiin lähtemään vasta valoisalla.
”Emme voineet kulkea suoraan tietä pitkin, vain kiersimme maastossa. Sitten venäläisten lennokki havaitsi meidät ja alkoi ajaa takaa. Meitä oli kymmenen henkeä, mutta jakauduimme kolmeen partioon. Etummainen partio harhautti lennokin peräänsä, kunnes pääsi piiloon. Sitten toinen partio liikkui ja niin edelleen.”
Venäläiset alkoivat tulittaa ryhmää 120 millimetrin kaliiperin kranaateilla. Kolmeen partioon jakautuneena se keplotteli eteenpäin. Välillä miehet heittäytyivät piiloon sinne, minne kranaatti oli jo osunut luottaen siihen, ettei ammus putoa toista kertaa samaan kohtaan.
Suleimanovin mukaan selviytymisen todennäköisyys operaatiossa oli ”25 prosenttia”.
”On ihan superia, että olemme kaikki elossa.”
Kranaattitulessa haavoittuneet saivat lieviä aivo- ja sirpalevammoja. Ne ovat sodassa tyypillisiä vammoja, joita juuri tällä osastolla hoidetaan.
Suleimanovin ryhmän jäsenten lisäksi huoneessa makaa kaksi nuorta miestä, jotka ovat molemmat saaneet sirpaleen kasvoihinsa.
Tatuoitu nuorimies kertoo monta päivää kestäneistä rajuista taisteluista venäläisten kanssa Harkovan alueella.
Hän ei kuitenkaan halua nimeään ja kuvaansa lehteen, sillä hänen vanhempansa asuvat miehitetyllä alueella.
Hoitaja käy antamassa miehelle pistoksen.
Pääsiäistä vietettiin Ukrainassa viikko sitten. Juhlaan kuuluvia herkkuja oli myös sotilaiden sairausvuoteiden pöydillä. Kuva: Mika Ranta / HS
Sireenit alkavat ulvoa sairaalan ulkopuolella. Ilmahälytykset ovat Ukrainassa tavanomaisia, mutta nyt ikkunasta näkyy lentokone. On vaikea sanoa, onko se venäläinen vai ukrainalainen.
Nousen tehdäkseni lähtöä alakerran pommisuojaan, mutta Suleimanov viittaa istumaan takaisin.
”Myöhäistä. Jos se tulee tänne, halataan hyvästiksi.”
Suleimanov soti neuvostoarmeijan riveissä Afganistanissa ja muutti aikanaan Ukrainaan vaimon perässä.
Vuonna 2014 hän lähti sotimaan Itä-Ukrainaan. Siellä muodostui hänen ryhmänsä, joka on pääosin yhä sama.
23. helmikuuta hän vietti 55-vuotispäiväänsä eläkeläisenä. Seuraavana päivänä Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Kaksi päivää myöhemmin hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi.
Nyt hän on erikoisjoukkojen pataljoonan varakomentaja. Pataljoonassa taistelee omana joukko-osastonaan myös ulkomaalaisia vapaaehtoisia eri maista.
”He ovat ottaneet neljän kuukauden loman taistellakseen Ukrainan puolesta. He eivät saa palkkaa, ja heillä on mukanaan omat aseet. He ovat kokeneita ammattilaisia, lähinnä tarkka-ampujia ja pioneereja.”
Sulemainovin mukaan Ukrainalle olisi riski lähettää rintamalle kokemattomia ulkomaalaisia, koska Venäjä voisi helposti vangita heidät ja käyttää hyväksi.
Sodassa Suleimanov toimii oman 15 hengen ryhmän kanssa.
Ryhmä on erittäin kokenut. Suurin osa on 30–50-vuotiaita. Ukrainan joukkojen keski-ikä on 35 vuotta, kun taas Venäjä lähettää sotaan nuorukaisia.
Yksi ryhmän sotilaista on
Ihor Hromov, siviilissä kuljettaja.
”Tämä sota on tietysti pahempi kuin vuonna 2014–2015. Silloin vastassa oli Venäjän auttamia joukkoja. Nyt taistelemme Venäjän armeijaa vastaan”, Hromov sanoo.
Miesten mukaan ukrainalaisten tärkein etu venäläisiin verrattuna on se, että he puolustavat omaa maataan.
”Meidän kaikkien perheet ovat Ukrainassa. He itse kieltäytyivät lähtemästä turvaan ulkomaille, koska he uskovat, että me kykenemme puolustamaan heitä”, sanoo Marat Suleimanov.
Ihor Hromov, Serhi Davydov, Ira Konteft, Marat Suleimanov ja Oleh Hudyk pitävät yhtä sairaalassakin. Kuva: Mika Ranta / HS
Miten sota on ryhmältä mennyt ennen haavoittumista?
Hyvin, sanoo Suleimanov. Ketään ei ole menetetty.
Erikoisoperaatioita toteuttavat sekä Venäjän että Ukrainan armeijoissa ryhmät, jotka tunnetaan lyhenteellä DRG. Se merkitsee ”tiedustelu- ja tuhoamistoiminnan ryhmää”. Tarvittaessa se toimii vihollisen selustassa.
Suleimanov ja hänen kaverinsa ovat juuri niitä miehiä, jotka räjäyttävät venäläisiä panssarivaunuja.
Tähän heillä on monenlaisia aseita kuten miinoja, sinkoja, kranaatinheittimiä ja kannettavia ohjuksia. Ulkomaistakin aseistusta löytyy, mutta siitä ei saa mainita tarkemmin.
Ryhmässä on tarkka-ampujia ja neljä konekiväärimiestä.
Helmi–maaliskuussa Suleimanovin ryhmä toimi Pohjois-Ukrainassa lähellä Valko-Venäjän rajaa.
Venäläisten tukikohta oli Ivankivissa, jossa heillä oli moottoroitua jalkaväkeä, tiedustelupataljoona ja helikoptereita.
Lähempänä rajaa Radtšassa heillä oli suojakomppania. Sieltä he kuljettivat joukoilleen polttoainetta ja elintarvikkeita.
”Me teimme iskuja reitin eri osuuksilla ja tuhosimme heidän kalustoaan ja elävää voimaa”, Suleimanov sanoi.
Operaatioihin valmistaudutaan huolellisesti tutkimalla ilmakuvia ja maastoa.
Kun vihollisen saattue on oikeassa paikassa, se tuhotaan. Takaa operaation tekijöitä suojaa kaksi konekivääriä ja tarkka-ampuja.
”Kun kolonna räjähtää, se tuntuu superilta”, Suleimanov kuvaa.
Suleimanov sanoo, ettei ole pysynyt laskuissa, kuinka monta venäläistä ajoneuvoa he ovat tuhonneet.
Hän kuitenkin haluaa oikaista joitakin käsityksiä.
”Emme me jää sinne mitään sotasaalista ihastelemaan. Tuhoamme saattuetta sen verran kuin voimme, ja lähdemme äkkiä pois. Se on meidän tehtävämme. Pam pam, ja lähdet menemään.”
Iskun jälkeen on päästävä nopeasti piiloon. Viholliskolonnaa suojannut kopteri nimittäin tekee kierroksen ja ”puhdistaa” tienpientareet sirpaleammuksilla.
Välillä kaksi tiedustelu- ja tuhoamistoiminnan ryhmää joutuu vastakkain. Kuinka silloin on käynyt?
”Sinä näet meidät. Heitä sinä et enää voi nähdä”, hän sanoo ja katsoo silmiin.
Tärkeä osa ryhmää on kaksi miinanraivaajaa.
Erityisen vaarallisia ovat Sulemainovin mukaan ”medaljongeiksi” kutsutut venäläiset POM-3-miinat, jotka reagoivat maan tärähdykseen.
”Niitä ei voi purkaa muuta kuin ampumalla, ja se taas herättäisi vihollisen huomion.”
Niinpä miinojen ohi on hiivittävä. 300 metrin matkaan voi mennä neljä tuntia.
Miinat tulevat olemaan riesana vielä vuosikausia, kun sota joskus päättyy. Ukraina on kieltänyt jalkaväkimiinat, Venäjä ei.
Suleimanovin mukaan venäläiset ovat saavuttaneet yhden edun, jos he joskus palaavat Pohjois-Ukrainaan: he tuntevat sen maaston.
Serhi Davydov jäi Venäjän armeijasta eläkkeelle everstiluutnanttina. Nyt hän puolustaa Ukrainaa. Kuva: Mika Ranta / HS
Potilashuoneessa on toinenkin everstiluutnantti, nimittäin Venäjän maahanlaskujoukkojen erityisjoukkojen everstiluutnantti evp
Serhi Davydov.
Hän jäi eläkkeelle Venäjän armeijasta vuonna 2009, muutti Ukrainaan, meni naimisiin ukrainalaisen kanssa ja sai kansalaisuuden.
”Venäjän puheet venäjänkielisten puolustamisesta ovat ihan puppua. Asun itse [ukrainankielisessä] Lvivissä, ja voin puhua siellä niin paljon venäjää kuin haluan”, hän sanoo.
Nyt hän taistelee Suleimanovin ryhmässä rivimiehenä.
”Tiedän, miten venäläiset toimivat, mutta tuollaista julmuutta en siellä nähnyt, että koskettaisiin naisiin, lapsiin ja vanhuksiin.”
Kahden vanhan jermun, Suleimanovin ja Davydovin mielestä Venäjän ja Ukrainan armeijalla on yksi selvä ero. Ja se on hätkähdyttävästi sama kuin Suomen ja neuvostoarmeijan välillä vuonna 1939.
”Venäläiset eivät sääli miehistöään. He haluavat ottaa joukkovoimalla kerralla kaiken. Minä varjelen jokaista sotilastani. He lähettävät etulinjaan yhden toisensa jälkeen”, sanoo Suleimanov.
Takana odottaa Venäjän kansalliskaarti eli Rosgvardija varmistamassa, ettei kukaan peräänny.
Davydov kertoo, että Popasnassa Venäjä ampui tykistöllä välittämättä siitä, että välissä oli myös omia joukkoja.
”Venäjällä sanotaan, että kyllähän akat uusia synnyttävät.”
Davydov on tehnyt muitakin mielenkiintoisia havaintoja venäläisjoukkojen toiminnasta.
Popasnassa hän kertoo nähneensä, kuinka Venäjän Grad-rakettituli valaisi koko tienoon.
”He käyttivät kiellettyä fosforikärkeä”, Davydov uskoo.
Samoin hän kertoo ryhmän löytäneen venäläisiltä vainajilta tabletteja, joiden on sittemmin tutkimuksissa osoitettu sisältäneen pervitiiniä eli metamfetamiinia. Hänen mukaansa se selittäisi aggressiivisen käytöksen siviiliväestöä kohtaan ja jopa lapsenraiskaukset, joista Ukrainan ihmisoikeusvaltuutettu on raportoinut.
22-vuotias Ira Konteft on Suleimanovin ryhmän lääkintäsotilas ja ainoa nainen. Kuva: Mika Ranta / HS
Suleimanovin ryhmän ainoa nainen on 22-vuotias lääkintäsotilas
Ira Konteft.
Hän ja toinen nuori sotilas vastaavat venäjänkielisiin kysymyksiin ukrainaksi, mikä on nykyään Ukrainassa tavanomaista. Hyökkääjän kieltä ei haluta puhua, eivätkä kaikki nuoremmat sitä välttämättä edes osaa.
Aluesairaalassa hoitajana toiminut Konteft ilmoittautui vapaaehtoiseksi, kun sota alkoi. Myös hänen kaksi veljeään on rintamalla.
”Tottakai sodassa on pelottavaa, mutta nyt tunnen olevani hyödyksi Ukrainalle. Tämä on suurenmoinen kokemus”, Konteft kertoo.
Suleimanov suitsuttaa nuorta lääkintäsotilastaan, niin että tämä suorastaan vaivaantuu.
”Hän on suoriutunut tehtävistään hienosti. Hän on mennyt matalaksi kanssamme tulituksessa. Hän on kantanut mukana 12 kilon miinaa kuten muutkin. Häntä on ammuttu panssarivaunusta ja kranaatinheittimestä kuin meitä kaikkia. Hän on kokenut sellaista, ettei hänellä ole enää mitään yhteistä ikätovereidensa kanssa. Hän on yksi meistä.”
Suleimanov sanoo itsensä ja Davydovin olevan vanhoja neuvostojärjestelmän kasvatteja.
”Mutta hän on syntynyt vapaaseen maahan. Hänenlaisissaan on Ukrainan tulevaisuus.”
Myös Konteft sai kranaattitulessa lievän aivovamman.
Aiemmassa taistelussa selkään meinasi osua sirpale, mutta se pysähtyi selkärepussa olleeseen termokseen.
Nyt se on amuletti. Sirpale tuokoon onnea.
Konteft sai keskityksessä sirpaleen repussa olleeseen termospulloon. Nyt se on hänen onnentalismaani. Kuva: Mika Ranta / HS
Suleimanov sanoo, ettei Venäjää ole syytä aliarvioida.
”Vastustaja on vahva. Heitä on paljon. Heillä on paljon ammuksia.”
Donbasissa Venäjä käy nyt sotaa tykistöllä ja raketinheittimillä.
”Emme pääse heidän luo tykkitulessa. Olisimme vain maalitauluja. Mutta jossain vaiheessa heidän on pakko lähettää miehensä eteenpäin.”
Silloin Ukrainalla on toivottavasti jo käytössä lännen lähettämät raskaat aseet.
”Nyt on tärkeintä pitää asemat. Jos kestämme vielä vähän, voimme alkaa painostamaan heitä. Ennustukseni on, että kesä käydään asemasotaa ja syksyllä Ukraina voi aloittaa hyökkäyksen. Sitten heitä ei pelasta mikään.”
Suleimanovin mukaan Venäjä ampuu siviiliasutusta kylvääkseen pakokauhua. Mutta kun Ukraina saa haupitseja, se voi vastata.
Mutta miten Ukraina saa ulkomaiset aseet perille itään?
”Tietenkään niitä ei toimiteta missään pitkässä junassa. Ne tulevat eri tavoin, eri reittejä, pieninä pisaroina niin, että niitä on mahdotonta tuhota.”
Marat Suleimanov haluaisi jo kovasti palata rintamalle. Hän toivoo, että tiputus on pian ohi.
”Meidän täytyy sotia. Työtä riittää. Siellä on ystävät, veljet.”
Eikö sota väsytä häntä?
”Väsymyksen sijaan tunnen vihaa. Tekee mieli tuhota heitä vielä enemmän. Venäjä on jo tehnyt pahempaa kuin natsit.”
Hän katsoo, että on elänyt sotilaaksi jo pitkän elämän.
”Minua ja Serhiä on ammuttu elämämme aikana panssarivaunuista, lentokoneista, helikoptereista, tykeillä ja kranaatinheittimillä. Tarkka-ampujat ovat yrittäneet tappaa meidät. Silti olemme elossa. Jos tämä käy nyt meille kohtaloksi, olemme osamme tehneet.”
Suleimanov esittelee pistoliaan, vuoden 1948 vuosimallin Tokarevia. Sitä käytetään lähitaistelussa. Kuva: Mika Ranta / HS
Suleimanov miehineen saattaa meidät sairaalasta ulos. Täytyy vielä varmistaa journalismieettinen kysymys.
Voimmeko mainita kirjoituksessa kaikkien nimet?
Totta kai, miehet vastaavat. Mitä pelkäisimme?
No jos vaikka venäläiset tulevat.
Miehet räjähtävät nauramaan.
”Emme me venäläisiä pelkää.”
Entä voiko mainita Serhi Davydovin taustan Venäjän armeijassa?
”Tietysti. Sehän on vain hyvä, että kaikki tietävät, että täällä on ihmisiä, jotka tuntevat venäläiset”, hän sanoo.
Onko jotain, jota ei saisi jutussa mainita? Suleimanov miettii hetken.
”Kirjoita saatana kaikki.”
www.hs.fi
