Spoilerissa SK:n artikkeli Käihköstä.
Vuonna 2009 Ilmari Käihkö oli rauhanturvaajana Tšadissa.
Eräänä syyskuun aamuna Afrikassa Ilmari Käihkö päätti, ettei hänestä tulekaan sotilasta. Hänestä tuli sodan tutkija, joka elää kohteidensa kanssa.
Tšadissa Ilmari Käihkö kirjoitti melkein kaiken päiväkirjaan. Siksi hän tietää, että päivä oli sunnuntai 27. syyskuuta 2009.
Yön vartiovuoro oli päättynyt, ja hän käveli teltoille herättämään seuraavaa sotilasta. Sirkat sirittivät ja jossain kaukana haukkuivat koirat. Sammakoita oli niin paljon, ettei Käihkö ollut koskaan nähnyt. Sadekausi oli alkanut, sammakoita oli tullut tuhansia. Jotkut joukkueen sotilaat olivat käyttäneet niitä golfpalloina.
Käihkö oli 26-vuotias rauhanturvajoukkojen sotilas. Hän oli ollut Keski-Afrikassa kesästä saakka. Darfurin maakunnassa Sudanin puolella oli taisteltu vuosia ja arvioitiin, että noin 300 000 ihmistä oli kuollut. Yli 250 000 oli paennut Tšadiin.
Suomalaisten leiri sijaitsi pölyisen kiitoradan vieressä Koukou Angaranan kylässä. Joukkueen piti suojata lentokentän laajentamista, mutta mitään ei koskaan tapahtunut. Edes rakentaminen ei edistynyt.
Marraskuussa palvelus päättyisi. Mitä sitten?
Käihkö teki päätöksensä tuona sunnuntaiaamuna. Eiköhän tämä ollut tässä. Hän ei jatkaisi Afganistaniin, vaikka toinen komennus siellä olisi mahdollinen.
Hän yrittäisi palata akateemisiin piireihin. Pohjoismaisessa Afrikka-instituutissa oli vapaana tutkimusavustajan paikka. Se tarkoittaisi palkatonta harjoittelua Tukholmassa, mutta silti.
”Vaikka armeijassa oli viehätyksensä, en päässyt ajatuksesta, että voisin tehdä enemmän”, hän kirjoitti myöhemmin väitöskirjaansa.
Tutkija Jussi Jalonen kehui hiljattain Käihköä. ”Ellen ole sanonut, niin Ilmari Käihkö on yksi harvoja hyviä Ukrainan sotaa kommentoineita asiantuntijoita tässä maassa”, hän kirjoitti Twitterissä maaliskuussa 2023. Jalonen on Oulun yliopiston dosentti, sotahistorian ja Itä-Euroopan tutkija.
”No-nonsense, no bullshit, brutaalin rehti, puhuu asiat halki vailla kuvitelmia”, Jalonen perusteli. Hän jatkoi vielä, ettei ole aina ollut Käihkön kanssa samaa mieltä. Mutta tämän tulkinnat ovat perusteltuja ja niistä voi olla eri mieltä, ”sen sijaan, että vain haluaisi hakata päätään seinään”.
Käihkö on nykyään Aleksanteri-instituutin vieraileva tutkija. Instituutti on Helsingin yliopiston alainen, ja siellä tutkitaan Venäjää, itäistä Eurooppaa ja Euraasiaa. Hän on myös sotatieteiden dosentti ja yliopistonlehtori Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulussa.
Ukrainasta Käihkö on puhunut lukuisissa haastatteluissa. Ruotsalaisessa mediassa, tanskalaisessa ja norjalaisessa mutta ennen kaikkea suomalaisessa. Pyyntöjä alkoi tulla heti helmikuussa 2022. Silloin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja syttyi täysimittainen sota.
Käihkö piti haastatteluista kirjaa kuuteensataan saakka mutta sitten ei enää. Hän itse sanoo, että on ollut arvioissaan varovainen. ”Ehkä verrattuna moneen muuhun kommentoijaan Suomessa.” ”Ihan tarkoituksella, koska se tieto, mihin me pohjataan, ei aina ole hirveän hyvää.”
Käihkö alkoi tutkia Ukrainaa vuonna 2017. Hän olisi halunnut lentää Kiovaan jo paljon aikaisemmin, alkuvuonna 2014, kun ukrainalaiset osoittivat mieltään Maidanin aukiolla ja arvostelivat presidentti Viktor Janukovytšin politiikkaa. Korruptiota, talousongelmia ja sitä, että Janukovytš vei Ukrainaa kauemmas EU:sta. Kohti Venäjää. Mielenosoituksissa kuoli kymmeniä ihmisiä. Presidentti ja hänen hallintonsa käyttivät väkivaltaa omia kansalaisiaan kohtaan. Euroopassa, vuonna 2014.
”Tässä oli jotain, mikä osui”, Käihkö sanoo.
Mutta hän ei voinut lähteä vielä Ukrainaan. Hän kulki silloin Liberian kylissä selvittämässä, miten miehet, naiset ja lapset olivat aikanaan ryhtyneet taistelijoiksi julmassa sisällissodassa. Hän oli oppimassa, miten sotaa voidaan tutkia.
Käihkö on Aleksanteri-instituutin vieraileva tutkija. Hänen työhuoneensa on Metsätalossa Helsingissä.
Olot olisivat primitiiviset, Käihkölle sanottiin, ajoittain ehkä vaaralliset. Oliko hän valmis lähtemään?
Pohjoismainen Afrikka-instituutti etsi tutkimusassistenttia uuteen projektiin alkuvuonna 2012. Ruotsalainen Mats Utas oli saanut rahaa mittavaan Liberia-tutkimukseen, ja nyt tarvittiin henkilö, joka lähtisi paikan päälle. Ensimmäiset viikot hän tekisi kenttätyötä kokeneemman kollegan kanssa mutta jäisi sitten omilleen.
Käihkö oli asunut Afrikassa ennenkin. Heti lukion jälkeen hän oli lähtenyt Tansaniaan. Kahdeksan kuukautta vapaaehtoistyössä. Ja varusmiespalveluksen jälkeen hän oli ollut Tšadissa rauhanturvaajana.
Ilman muuta hän lähtisi Liberiaan.
Käykö viikon kuluttua, kuului seuraava kysymys.
Käihkö varasi lennon, Brysselin kautta Monroviaan.
Mats Utasin tavoitteena oli tutkia entisten taistelijoiden verkostoja ja sitä, miten ne vielä vaikuttivat liberialaiseen yhteiskuntaan.
Sodista oli yhdeksän vuotta, mutta arvet näkyivät selvästi. Sisällissotia oli käyty käytännössä 1980-luvun lopulta saakka. Ensin seitsemän vuotta, ja sitten vielä neljä vuotta. Välissä lyhyt jakso epävakaata rauhaa.
Oli ollut kiistelty presidentti Charles Taylor, kapinallisjoukot, miliisijoukot ja naapurimaiden tukijoukot.
Oli tapahtunut asioita, joita oli vaikea käsittää. Kokonaisia kyliä oli poltettu, ihmisiä oli poltettu, raiskattu, syöty. Lapsia oli huumattu ja pakotettu sotilaiksi. Miten sellaisesta edes voi toipua.
Käihkö kuuli, että ennen sotia Liberiaan oli tultu opiskelemaan. Monroviassa oli ollut yliopisto, joka veti nuoria naapurimaista. Nyt kaikki opiskelijat eivät osanneet kunnolla lukea.
Tämä oli yksi sodan tragedioista. Koko yhteiskunta taantui.
Jotta tutkimusta voitiin tehdä, piti päästä entisten taistelijoiden puheille. Aluksi heitä etsittiin paikallisen yhteyshenkilön avulla.
Käihkön kollega palkkasi fikserin, joka etsi entisen komentajan. Tämä kokosi yhteen omat taistelijansa. He kaikki antoivat tutkijoille haastattelun ja saivat siitä palkkion. Tutkijat istuivat pöydän ääressä ja esittivät kysymyksensä, tulkki tulkkasi tarvittaessa.
Työ oli nopeaa ja tietoa kertyi paljon, mutta se oli pinnallista, Käihkö ajatteli. Sodasta ei syntynyt syvempää ymmärrystä, konteksti ei auennut, ihmisten väliset suhteet eivät selvinneet. Oli mustaa ja valkoista muttei oikein mitään harmaata.
Se vaivasi Käihköä. Hänestä tuntui, että tällä tavalla etsittiin varmistusta tutkijoiden oletuksille. Ei osattu kyseenalaistaa niitä. Vai eikö haluttu?
Käihkö muistaa yhden tilanteen. Hän kirjoitti siitä myöhemmin artikkeliinsa, joka ilmestyi Civil Wars -tiedejulkaisussa.
Heidän papereissaan oli kysymys, jolla haluttiin testata, luottivatko entiset taistelijat komentajiinsa. Jos entinen komentaja hukkaisi matkapuhelimensa, lainaisitko hänelle omaasi?
Kyllä ehdottomasti lainaisin, taistelijat vastasivat. Käytännössä kaikki.Sattui niin, että erään kerran komentajaa ei kuulunut tapaamispaikalla, pienessä motellissa Voinjamassa. Voinjama on Lofan maakunnan pääkaupunki, mutta siellä ei ole sähköverkkoa. Haastattelut tehtiin pöydän ääressä pihalla.
Komentajalle yritettiin soittaa, mutta häntä ei saatu kiinni. Lopulta hän tuli hätääntyneenä. Kännykkä oli kadonnut eikä hän ollut saanut keneltäkään puhelinta lainaan.
Tutkijat ohittivat tilanteen, naureskelivat sille. Vasta jälkeenpäin Käihkö havahtui: tämähän kyseenalaisti koko johtopäätöksen. Heillä on kysymys, johon vastataan kyllä, mutta todellisuudessa ei toimita niin. Saattoiko päätelmään ylipäätään luottaa?
Pian kävi selväksi, että Käihköä kiinnosti enemmän toinen tutkimusmenetelmä, etnografia. Se, että tutkija hakeutuu laitakaupungin kortteleihin ja syrjäisiin kyliin, tutustuu ihmisiin, elää heidän kanssaan, osallistuu ja tarkkailee. Rakentaa luottamusta ja sitten kysyy.
Toki se vie paljon enemmän aikaa.
Moniin kyliin piti kävellä. Lähistölle saattoi päästä moottoripyörällä.
Liberia on pieni maa, vain vähän suurempi kuin Lapin maakunta, mutta sen tieverkko on harva. 657 kilometriä päällystettyjä teitä.
Käihköllä oli reppu, lehtiö, kopio passista, vähän rahaa, jonkin verran lääkkeitä ja kiristysside. Ihmisiä hän ei yleensä pelännyt mutta liikenne oli vaarallista, sikäli kuin sitä oli. Jos sattui onnettomuus tai mikä tahansa tapaturma, sairaala oli kaukana.
Käihkö ei kulkenut yksin. Joku paikallinen oli aina mukana. Sillä tavalla yhteyksiä syntyi. Hän oli tutustunut ihmiseen, joka luotti häneen ja auttoi eteenpäin. Esitteli tuttavalleen, työkaverilleen, naapurilleen, vei kotikyläänsä.
Yksi tällainen oli Musa, entinen taistelija. Hänen luonaan Voinjamassa Käihkö asui moneen otteeseen.
Kenenkään otsassa ei lue sota, Musa sanoi ja tarkoitti, ettei entisiä taistelijoita voinut tunnistaa mistään. Vaikka heitä oli Liberiassa tuhansia.
Usein Käihköön suhtauduttiin epäluuloisesti. Kuka oli tämä valkoinen mies, joka kyselee entisistä taistelijoista? Oliko hän vakooja, värväsikö hän sotilaita?
Joissain kylissä ei ollut koskaan nähty valkoista ihmistä. Lapset purskahtivat itkuun, koska luulivat Käihköä kummitukseksi.
Entiset taistelijat pelkäsivät seurauksia: oliko kyseessä sotarikostutkinta? He eivät voittaneet mitään sillä, että puhuivat, ja Käihkö tiedosti tämän.
Joka toinen päivä hän oli innoissaan, koska oli löytänyt arvokkaan tiedon. Joka toinen päivä epätoivoinen, koska ei löytänyt mitään.
Kerran hän lähti yhden maanviljelijän kanssa peltotöihin Grand Gedehin maakunnassa. Tilalle oli pitkä kävelymatka Zwedrun kaupungista. Käihkö oli kuullut, että mies oli ollut taisteluissa mukana. He uurastivat koko päivän, ja se oli ihan mukavaa, mutta Käihkön työ ei edistynyt millään lailla. Farmari ei sanonut sanaakaan. Ei silloin eikä myöhemmin.
Moni kuitenkin puhui. Käihkö keskusteli lopulta yli kolmensadan entisen taistelijan kanssa. Jotkut juttelivat puoli tuntia monrovialaisessa kadunkulmassa eikä Käihkö koskaan tavoittanut heitä enää. Mutta noin kolmenkymmenen kanssa hän vietti paljon aikaa, puhui kymmeniä tunteja tai asui saman katon alla.
Arjessa näki, oliko puheille katetta. Oliko taistelijoilla yhä asemaa yhteiskunnassa, kuten väitettiin. Oliko heidän verkostonsa tiivis.
Mitä merkitsi se, kun etulinjan komentaja Monroviassa sanoi, ettei voinut lakaista talonsa lattiaa, koska joku saattoi nähdä? Hän oli kuitenkin komentaja, eikä komentaja lakaissut.
Käihkö oli Liberiassa lopulta yli vuoden. Ensin seitsemän kuukautta, sitten viisi ja vielä kolme.
Hän teki väitöstutkimuksen Uppsalan yliopistoon ja väitteli kesällä 2016. Puskakenraalit ja pikkupoikien pataljoonat: Sotilaallinen koheesio Liberiassa ja muualla. Dosentti Mats Utas oli hänen väitöskirjansa ohjaaja.
Seuraavan vuoden alussa Käihkö vielä palasi Liberiaan. Lähinnä hyvästelemään ihmisiä, joista oli tullut ystäviä.
Samaan aikaan hän jo viestitteli ukrainalaisten vapaaehtoistaistelijoiden kanssa.
Monroviassa oli nettiyhteys.
Ukrainalaisten vapaaehtoispataljoonien merkkejä Käihkön arkistosta. Azov (vas.) on ollut esillä yhteyksistään äärioikeistoon.
Käihkö on kotoisin Lahdesta. Hän on nyt 40-vuotias.
Jos kaikki olisi mennyt niin kuin hän aikanaan suunnitteli, hän olisi opiskellut maisteriksi Helsingin yliopistossa ja lukenut pääaineenaan arabiaa.
Hän ei kuitenkaan päässyt yliopistoon. Ei ehtinyt lukea pääsykoekirjoja, koska oli vapaaehtoistöissä Tansaniassa ja sairasti malariaa. ”Kolme neljä kertaa.”
Koko lukeminen alkoi tympäistä. ”Oli huono olo ja makaat sisällä ja yrität lukea niitä kirjoja.”
Kävi niin, että hän päätyi muuttamaan Ruotsiin.
”Se on se nudistitarina. Olet varmaan kuullut”, Käihkö sanoo mutta kertoo kuitenkin.
Hän oli Lahdessa Mytäjäisten uimarannalla ja tapasi siellä nudistin. Mytäjäisten uimaranta ei ole nudistiranta, mutta niin vain mies oli alasti. He alkoivat jutella, ja Käihkö tuli sanoneeksi, ettei ollut saanut opiskelupaikkaa. Hän oli vähän niin kuin tyhjän päällä. Hae Uppsalan yliopistoon! mies sanoi. Ei tarvitse käydä pääsykokeessa, sen kun lähettää kirjeen. Mies tiesi tämän, koska oli Uppsalan yliopiston opettaja.
Käihkö lähetti kirjeen kolmeen tiedekuntaan ja sai kaikista myönteisen vastauksen. Tervetuloa.
Ensimmäisenä vuonna hän opiskeli kaikkea mahdollista: ruotsia, swahilia, kansainvälistä politiikkaa, kulttuurintutkimusta. Sitten valtiotieteitä, kriisinhallintaa ja kansainvälistä yhteistyötä.
Kolmen vuoden kuluttua hän valmistui maisteriksi. Kun kavereita ei alussa ollut, tuli vain luettua.
”Tämähän on varma tapa polttaa itsensä loppuun”, Käihkö sanoo.
”Varmasti tein liikaa. En suosittele kenellekään.”
Zwedrussa Liberiassa maaliskuussa 2017. Käihkö juo palmuviiniä ystävänsä Thomas Tarlarsue Neahin kanssa.
Kiovassa Ukrainassa joulukuussa 2019. Taustalla näkyy Äiti synnyinmaa -muistomerkki.
Huhtikuussa 2017 Käihkö pääsi viimein Ukrainaan.
Itä-Ukrainassa oli taisteltu kolme vuotta, mutta Kiovan kaduilla ei puhuttu sodasta. Käihkö oli yllättynyt. Muu maailma oli unohtanut sodan, mutta eivätkö edes ukrainalaiset…?
Jotkut sanoivat, että heitä hävettää. Pitäisi jaksaa ajatella sotaa, totta kai, mutta omassa elämässäkin oli tarpeeksi.
Käihkö oli maassa ensimmäistä kertaa, mutta hänellä oli jo yhteyk¬siä. Niitä oli voinut solmia sosiaalisessa mediassa.
Ukrainassa netti toimi koko ajan, oli kahviloita joissa jutella, oli museoita joissa käydä. Ja ennen kaikkea oli ihmisiä, jotka mielellään puhuivat.
Tällaiseen Käihkö ei ollut tottunut. Liberiassa työ oli ollut aivan toista.
Käihkö halusi tutkia vapaaehtoisia taistelijoita, jotka olivat puolustaneet Ukrainaa idässä vuodesta 2014. Vastassa olivat venäläiset ja separatistit.
Jos hän olisi voinut valita, hän olisi tutkinut separatisteja. Ihmisiä, jotka taistelivat omaa maataan vastaan. Mikä sai ryhtymään sellaiseen? Mutta separatistialueelle ei ollut asiaa. Riskit olivat liian suuret tutkijalle ja tutkimuksen kohteille.
Vapaaehtoisia taistelijoita oli paljon, joidenkin arvioiden mukaan kymmenentuhatta. Käihkö solmi tiiviit suhteet pariinkymmeneen. Hän tapasi heitä Ukrainassa ja piti yhteyttä, kun oli muualla. Toisinaan se johti siihen, että Käihkö oli langoilla kaiken aikaa.
Kun Vadimin kanssa oli viestitelty viisitoista kuukautta, heidän viestiketjussaan oli 66 000 sanaa. Vadimin elämästä, arjesta vapaaehtoispataljoonassa, politiikasta, yhteiskunnasta.
Vapaaehtoiset eivät olleet unohtaneet sotaa, he puhuivat siitä jatkuvasti. He olivat myös varmoja, että tilanne vielä kärjistyisi.
Käihkö ehti käydä Ukrainassa yksitoista kertaa.
Joulukuussa 2021 hänen kanavillaan alkoi näkyä merkkejä varau¬tumisesta. Vapaaehtoiset kertoivat, että pakkasivat reppujaan. Nostivat luotiliivejä ja rynnäkkökiväärejä valmiiksi eteiseen.
Odotetaan venäläisiä, he sanoivat.
Oli selvää, että Käihkön tutut, jotka olivat taistelleet vapaaehtoisina Itä-Ukrainassa, lähtisivät rintamalle nytkin. Yhtä selvää oli, ettei heille kaikille kävisi hyvin.
Keskiviikkona 23. helmikuuta 2022 Käihkö huomasi verkossa pienen uutisen: venäläissotilaat nukkuivat rajojen tuntumassa panssarivaunujensa vieressä.Lähteekö se nyt, hän ajatteli.
Torstaiaamuna puoli kuudelta Venäjä hyökkäsi.
Käihkö tutkii sotaa myös arkistojen avulla. Kenttätyötä hän on tehnyt Liberiassa ja Ukrainassa.
Tällaisessa tilanteessa Käihkö ei ollut ennen ollut. Hänen tutkimuskohteensa taistelivat sodassa, jota parhaillaan käytiin. He olivat tuttuja, monet jo ystäviä.
Käihkö oli šokissa itsekin.
Ensimmäisten viikkojen aikana hän kokosi kokonaiskuvaa sodasta. Keskusteli kollegojen kanssa ja kävi läpi sotatieteellistä tutkimusta. Miltä tällaiset sodat olivat aiemmin näyttäneet? Millaiset asiat vaikuttivat sodan kulkuun?
Hän rakensi teoreettisen pohjan, johon päivittyvät tiedot saattoi sijoittaa. Mikä on tärkeätä ja mikä ei ole. Mikä tiedonjyvä täydentää kuviota, mikä muuttaa sen, minkä voi jättää huomiotta.
Hän ajatteli, että kehikko näyttää vähän samalta kuin vanha tietokonepeli Tetris. Vaikka on ajattelemalla rakennettu.
Hän kyseli kuulumisia Ukrainasta. Mitä tapahtuu, oletko okei? Kunnes lopulta yksi tuttu sanoi hänelle, että lopeta. En jaksa kysymyksiä. Kerron kyllä, jos en ole okei.
Käihkö oli tyytyväinen, että hänelle sanottiin tämä. Ihmisillä oli kiire, pahoja ongelmia, paljon kyselijöitä. Ei siinä häntä tarvittu.
Mutta aina kun viestejä tuli, Käihkö oli tavoitettavissa.
Kuten silloin, kun venäläinen panssarivaunu oli ampunut Ihorin ohi ja tuhonnut rakennuksen tämän takana.
Tai silloin, kun toveri oli astunut miinaan ja Maxim oli haavoittunut vakavasti. Maxim oli selviytynyt, toveri ei.
Moni viestikanava hiljeni kokonaan. Joissakin tapauksissa Käihkö kuuli muualta, mitä oli tapahtunut. Loppuja hän saattoi vain arvailla.
Sodan ensimmäinen uhri on totuus, kirjoitti kreikkalainen kirjailija Aiskhylos noin 500 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Ainakin väitetään, että tunnettu sanonta oli alun perin hänen.
Professori Eric Leed teki siihen 1970-luvulla lisäyksen, mutta se tunnetaan huonommin, kuten Käihkö kirjoitti vastikään tieteellisessä artikkelissaan.
”Sodan toinen uhri on moniselitteisyys.”
Ambiguity on sana, jota professori Leed käytti. Monitulkintaisuus – ne harmaan sävyt, jotka usein jäävät sodassa näkemättä.
”Minua on aina kiinnostanut eniten, miten päästä niihin kiinni”, Käihkö sanoo.
Miten päästä kiinni Venäjän näkökulmaan? Venäläisperheissäkin itketään, kun pojat kuolevat tai rampautuvat Ukrainassa. Eikä voida olettaa, että he kaikki olisivat siellä vapaaehtoisesti, Käihkö sanoo.
”Myös tämä uhritarina on olemassa, mutta me ei haluta tai ehkä pystytä kertomaan sitä.”
Maanantaiaamuna 17. huhtikuuta Käihkö istuu työpaikallaan Aleksanteri-instituutissa. Se on Metsätalossa lähellä Senaatintoria.
Kello on puoli kymmenen, mutta hän on ollut jo aamutelevisiossa ja radiossa. Siellä on puhuttu Ukrainan vastahyökkäyksestä, jota on odotettu koko kevät. Käihkö on sanonut, ettei siltä kannata toivoa liikoja.
Hän varautuu siihen, että sota jatkuu vielä ensi keväänä. Ukraina saa haltuunsa joitakin alueita, mutta se tuskin saa kaikkia.
”Mikä merkitsee sitä, että sota jatkuu.”
Eräänä syyskuun aamuna Afrikassa Ilmari Käihkö päätti, ettei hänestä tulekaan sotilasta. Hänestä tuli sodan tutkija, joka elää kohteidensa kanssa.
Tšadissa Ilmari Käihkö kirjoitti melkein kaiken päiväkirjaan. Siksi hän tietää, että päivä oli sunnuntai 27. syyskuuta 2009.
Yön vartiovuoro oli päättynyt, ja hän käveli teltoille herättämään seuraavaa sotilasta. Sirkat sirittivät ja jossain kaukana haukkuivat koirat. Sammakoita oli niin paljon, ettei Käihkö ollut koskaan nähnyt. Sadekausi oli alkanut, sammakoita oli tullut tuhansia. Jotkut joukkueen sotilaat olivat käyttäneet niitä golfpalloina.
Käihkö oli 26-vuotias rauhanturvajoukkojen sotilas. Hän oli ollut Keski-Afrikassa kesästä saakka. Darfurin maakunnassa Sudanin puolella oli taisteltu vuosia ja arvioitiin, että noin 300 000 ihmistä oli kuollut. Yli 250 000 oli paennut Tšadiin.
Suomalaisten leiri sijaitsi pölyisen kiitoradan vieressä Koukou Angaranan kylässä. Joukkueen piti suojata lentokentän laajentamista, mutta mitään ei koskaan tapahtunut. Edes rakentaminen ei edistynyt.
Marraskuussa palvelus päättyisi. Mitä sitten?
Käihkö teki päätöksensä tuona sunnuntaiaamuna. Eiköhän tämä ollut tässä. Hän ei jatkaisi Afganistaniin, vaikka toinen komennus siellä olisi mahdollinen.
Hän yrittäisi palata akateemisiin piireihin. Pohjoismaisessa Afrikka-instituutissa oli vapaana tutkimusavustajan paikka. Se tarkoittaisi palkatonta harjoittelua Tukholmassa, mutta silti.
”Vaikka armeijassa oli viehätyksensä, en päässyt ajatuksesta, että voisin tehdä enemmän”, hän kirjoitti myöhemmin väitöskirjaansa.
Tutkija Jussi Jalonen kehui hiljattain Käihköä. ”Ellen ole sanonut, niin Ilmari Käihkö on yksi harvoja hyviä Ukrainan sotaa kommentoineita asiantuntijoita tässä maassa”, hän kirjoitti Twitterissä maaliskuussa 2023. Jalonen on Oulun yliopiston dosentti, sotahistorian ja Itä-Euroopan tutkija.
”No-nonsense, no bullshit, brutaalin rehti, puhuu asiat halki vailla kuvitelmia”, Jalonen perusteli. Hän jatkoi vielä, ettei ole aina ollut Käihkön kanssa samaa mieltä. Mutta tämän tulkinnat ovat perusteltuja ja niistä voi olla eri mieltä, ”sen sijaan, että vain haluaisi hakata päätään seinään”.
Käihkö on nykyään Aleksanteri-instituutin vieraileva tutkija. Instituutti on Helsingin yliopiston alainen, ja siellä tutkitaan Venäjää, itäistä Eurooppaa ja Euraasiaa. Hän on myös sotatieteiden dosentti ja yliopistonlehtori Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulussa.
Ukrainasta Käihkö on puhunut lukuisissa haastatteluissa. Ruotsalaisessa mediassa, tanskalaisessa ja norjalaisessa mutta ennen kaikkea suomalaisessa. Pyyntöjä alkoi tulla heti helmikuussa 2022. Silloin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja syttyi täysimittainen sota.
Käihkö piti haastatteluista kirjaa kuuteensataan saakka mutta sitten ei enää. Hän itse sanoo, että on ollut arvioissaan varovainen. ”Ehkä verrattuna moneen muuhun kommentoijaan Suomessa.” ”Ihan tarkoituksella, koska se tieto, mihin me pohjataan, ei aina ole hirveän hyvää.”
Käihkö alkoi tutkia Ukrainaa vuonna 2017. Hän olisi halunnut lentää Kiovaan jo paljon aikaisemmin, alkuvuonna 2014, kun ukrainalaiset osoittivat mieltään Maidanin aukiolla ja arvostelivat presidentti Viktor Janukovytšin politiikkaa. Korruptiota, talousongelmia ja sitä, että Janukovytš vei Ukrainaa kauemmas EU:sta. Kohti Venäjää. Mielenosoituksissa kuoli kymmeniä ihmisiä. Presidentti ja hänen hallintonsa käyttivät väkivaltaa omia kansalaisiaan kohtaan. Euroopassa, vuonna 2014.
”Tässä oli jotain, mikä osui”, Käihkö sanoo.
Mutta hän ei voinut lähteä vielä Ukrainaan. Hän kulki silloin Liberian kylissä selvittämässä, miten miehet, naiset ja lapset olivat aikanaan ryhtyneet taistelijoiksi julmassa sisällissodassa. Hän oli oppimassa, miten sotaa voidaan tutkia.
Käihkö on Aleksanteri-instituutin vieraileva tutkija. Hänen työhuoneensa on Metsätalossa Helsingissä.
Olot olisivat primitiiviset, Käihkölle sanottiin, ajoittain ehkä vaaralliset. Oliko hän valmis lähtemään?
Pohjoismainen Afrikka-instituutti etsi tutkimusassistenttia uuteen projektiin alkuvuonna 2012. Ruotsalainen Mats Utas oli saanut rahaa mittavaan Liberia-tutkimukseen, ja nyt tarvittiin henkilö, joka lähtisi paikan päälle. Ensimmäiset viikot hän tekisi kenttätyötä kokeneemman kollegan kanssa mutta jäisi sitten omilleen.
Käihkö oli asunut Afrikassa ennenkin. Heti lukion jälkeen hän oli lähtenyt Tansaniaan. Kahdeksan kuukautta vapaaehtoistyössä. Ja varusmiespalveluksen jälkeen hän oli ollut Tšadissa rauhanturvaajana.
Ilman muuta hän lähtisi Liberiaan.
Käykö viikon kuluttua, kuului seuraava kysymys.
Käihkö varasi lennon, Brysselin kautta Monroviaan.
Mats Utasin tavoitteena oli tutkia entisten taistelijoiden verkostoja ja sitä, miten ne vielä vaikuttivat liberialaiseen yhteiskuntaan.
Sodista oli yhdeksän vuotta, mutta arvet näkyivät selvästi. Sisällissotia oli käyty käytännössä 1980-luvun lopulta saakka. Ensin seitsemän vuotta, ja sitten vielä neljä vuotta. Välissä lyhyt jakso epävakaata rauhaa.
Oli ollut kiistelty presidentti Charles Taylor, kapinallisjoukot, miliisijoukot ja naapurimaiden tukijoukot.
Oli tapahtunut asioita, joita oli vaikea käsittää. Kokonaisia kyliä oli poltettu, ihmisiä oli poltettu, raiskattu, syöty. Lapsia oli huumattu ja pakotettu sotilaiksi. Miten sellaisesta edes voi toipua.
Käihkö kuuli, että ennen sotia Liberiaan oli tultu opiskelemaan. Monroviassa oli ollut yliopisto, joka veti nuoria naapurimaista. Nyt kaikki opiskelijat eivät osanneet kunnolla lukea.
Tämä oli yksi sodan tragedioista. Koko yhteiskunta taantui.
Jotta tutkimusta voitiin tehdä, piti päästä entisten taistelijoiden puheille. Aluksi heitä etsittiin paikallisen yhteyshenkilön avulla.
Käihkön kollega palkkasi fikserin, joka etsi entisen komentajan. Tämä kokosi yhteen omat taistelijansa. He kaikki antoivat tutkijoille haastattelun ja saivat siitä palkkion. Tutkijat istuivat pöydän ääressä ja esittivät kysymyksensä, tulkki tulkkasi tarvittaessa.
Työ oli nopeaa ja tietoa kertyi paljon, mutta se oli pinnallista, Käihkö ajatteli. Sodasta ei syntynyt syvempää ymmärrystä, konteksti ei auennut, ihmisten väliset suhteet eivät selvinneet. Oli mustaa ja valkoista muttei oikein mitään harmaata.
Se vaivasi Käihköä. Hänestä tuntui, että tällä tavalla etsittiin varmistusta tutkijoiden oletuksille. Ei osattu kyseenalaistaa niitä. Vai eikö haluttu?
Käihkö muistaa yhden tilanteen. Hän kirjoitti siitä myöhemmin artikkeliinsa, joka ilmestyi Civil Wars -tiedejulkaisussa.
Heidän papereissaan oli kysymys, jolla haluttiin testata, luottivatko entiset taistelijat komentajiinsa. Jos entinen komentaja hukkaisi matkapuhelimensa, lainaisitko hänelle omaasi?
Kyllä ehdottomasti lainaisin, taistelijat vastasivat. Käytännössä kaikki.Sattui niin, että erään kerran komentajaa ei kuulunut tapaamispaikalla, pienessä motellissa Voinjamassa. Voinjama on Lofan maakunnan pääkaupunki, mutta siellä ei ole sähköverkkoa. Haastattelut tehtiin pöydän ääressä pihalla.
Komentajalle yritettiin soittaa, mutta häntä ei saatu kiinni. Lopulta hän tuli hätääntyneenä. Kännykkä oli kadonnut eikä hän ollut saanut keneltäkään puhelinta lainaan.
Tutkijat ohittivat tilanteen, naureskelivat sille. Vasta jälkeenpäin Käihkö havahtui: tämähän kyseenalaisti koko johtopäätöksen. Heillä on kysymys, johon vastataan kyllä, mutta todellisuudessa ei toimita niin. Saattoiko päätelmään ylipäätään luottaa?
Pian kävi selväksi, että Käihköä kiinnosti enemmän toinen tutkimusmenetelmä, etnografia. Se, että tutkija hakeutuu laitakaupungin kortteleihin ja syrjäisiin kyliin, tutustuu ihmisiin, elää heidän kanssaan, osallistuu ja tarkkailee. Rakentaa luottamusta ja sitten kysyy.
Toki se vie paljon enemmän aikaa.
Moniin kyliin piti kävellä. Lähistölle saattoi päästä moottoripyörällä.
Liberia on pieni maa, vain vähän suurempi kuin Lapin maakunta, mutta sen tieverkko on harva. 657 kilometriä päällystettyjä teitä.
Käihköllä oli reppu, lehtiö, kopio passista, vähän rahaa, jonkin verran lääkkeitä ja kiristysside. Ihmisiä hän ei yleensä pelännyt mutta liikenne oli vaarallista, sikäli kuin sitä oli. Jos sattui onnettomuus tai mikä tahansa tapaturma, sairaala oli kaukana.
Käihkö ei kulkenut yksin. Joku paikallinen oli aina mukana. Sillä tavalla yhteyksiä syntyi. Hän oli tutustunut ihmiseen, joka luotti häneen ja auttoi eteenpäin. Esitteli tuttavalleen, työkaverilleen, naapurilleen, vei kotikyläänsä.
Yksi tällainen oli Musa, entinen taistelija. Hänen luonaan Voinjamassa Käihkö asui moneen otteeseen.
Kenenkään otsassa ei lue sota, Musa sanoi ja tarkoitti, ettei entisiä taistelijoita voinut tunnistaa mistään. Vaikka heitä oli Liberiassa tuhansia.
Usein Käihköön suhtauduttiin epäluuloisesti. Kuka oli tämä valkoinen mies, joka kyselee entisistä taistelijoista? Oliko hän vakooja, värväsikö hän sotilaita?
Joissain kylissä ei ollut koskaan nähty valkoista ihmistä. Lapset purskahtivat itkuun, koska luulivat Käihköä kummitukseksi.
Entiset taistelijat pelkäsivät seurauksia: oliko kyseessä sotarikostutkinta? He eivät voittaneet mitään sillä, että puhuivat, ja Käihkö tiedosti tämän.
Joka toinen päivä hän oli innoissaan, koska oli löytänyt arvokkaan tiedon. Joka toinen päivä epätoivoinen, koska ei löytänyt mitään.
Kerran hän lähti yhden maanviljelijän kanssa peltotöihin Grand Gedehin maakunnassa. Tilalle oli pitkä kävelymatka Zwedrun kaupungista. Käihkö oli kuullut, että mies oli ollut taisteluissa mukana. He uurastivat koko päivän, ja se oli ihan mukavaa, mutta Käihkön työ ei edistynyt millään lailla. Farmari ei sanonut sanaakaan. Ei silloin eikä myöhemmin.
Moni kuitenkin puhui. Käihkö keskusteli lopulta yli kolmensadan entisen taistelijan kanssa. Jotkut juttelivat puoli tuntia monrovialaisessa kadunkulmassa eikä Käihkö koskaan tavoittanut heitä enää. Mutta noin kolmenkymmenen kanssa hän vietti paljon aikaa, puhui kymmeniä tunteja tai asui saman katon alla.
Arjessa näki, oliko puheille katetta. Oliko taistelijoilla yhä asemaa yhteiskunnassa, kuten väitettiin. Oliko heidän verkostonsa tiivis.
Mitä merkitsi se, kun etulinjan komentaja Monroviassa sanoi, ettei voinut lakaista talonsa lattiaa, koska joku saattoi nähdä? Hän oli kuitenkin komentaja, eikä komentaja lakaissut.
Käihkö oli Liberiassa lopulta yli vuoden. Ensin seitsemän kuukautta, sitten viisi ja vielä kolme.
Hän teki väitöstutkimuksen Uppsalan yliopistoon ja väitteli kesällä 2016. Puskakenraalit ja pikkupoikien pataljoonat: Sotilaallinen koheesio Liberiassa ja muualla. Dosentti Mats Utas oli hänen väitöskirjansa ohjaaja.
Seuraavan vuoden alussa Käihkö vielä palasi Liberiaan. Lähinnä hyvästelemään ihmisiä, joista oli tullut ystäviä.
Samaan aikaan hän jo viestitteli ukrainalaisten vapaaehtoistaistelijoiden kanssa.
Monroviassa oli nettiyhteys.
Ukrainalaisten vapaaehtoispataljoonien merkkejä Käihkön arkistosta. Azov (vas.) on ollut esillä yhteyksistään äärioikeistoon.
Käihkö on kotoisin Lahdesta. Hän on nyt 40-vuotias.
Jos kaikki olisi mennyt niin kuin hän aikanaan suunnitteli, hän olisi opiskellut maisteriksi Helsingin yliopistossa ja lukenut pääaineenaan arabiaa.
Hän ei kuitenkaan päässyt yliopistoon. Ei ehtinyt lukea pääsykoekirjoja, koska oli vapaaehtoistöissä Tansaniassa ja sairasti malariaa. ”Kolme neljä kertaa.”
Koko lukeminen alkoi tympäistä. ”Oli huono olo ja makaat sisällä ja yrität lukea niitä kirjoja.”
Kävi niin, että hän päätyi muuttamaan Ruotsiin.
”Se on se nudistitarina. Olet varmaan kuullut”, Käihkö sanoo mutta kertoo kuitenkin.
Hän oli Lahdessa Mytäjäisten uimarannalla ja tapasi siellä nudistin. Mytäjäisten uimaranta ei ole nudistiranta, mutta niin vain mies oli alasti. He alkoivat jutella, ja Käihkö tuli sanoneeksi, ettei ollut saanut opiskelupaikkaa. Hän oli vähän niin kuin tyhjän päällä. Hae Uppsalan yliopistoon! mies sanoi. Ei tarvitse käydä pääsykokeessa, sen kun lähettää kirjeen. Mies tiesi tämän, koska oli Uppsalan yliopiston opettaja.
Käihkö lähetti kirjeen kolmeen tiedekuntaan ja sai kaikista myönteisen vastauksen. Tervetuloa.
Ensimmäisenä vuonna hän opiskeli kaikkea mahdollista: ruotsia, swahilia, kansainvälistä politiikkaa, kulttuurintutkimusta. Sitten valtiotieteitä, kriisinhallintaa ja kansainvälistä yhteistyötä.
Kolmen vuoden kuluttua hän valmistui maisteriksi. Kun kavereita ei alussa ollut, tuli vain luettua.
”Tämähän on varma tapa polttaa itsensä loppuun”, Käihkö sanoo.
”Varmasti tein liikaa. En suosittele kenellekään.”
Zwedrussa Liberiassa maaliskuussa 2017. Käihkö juo palmuviiniä ystävänsä Thomas Tarlarsue Neahin kanssa.
Kiovassa Ukrainassa joulukuussa 2019. Taustalla näkyy Äiti synnyinmaa -muistomerkki.
Huhtikuussa 2017 Käihkö pääsi viimein Ukrainaan.
Itä-Ukrainassa oli taisteltu kolme vuotta, mutta Kiovan kaduilla ei puhuttu sodasta. Käihkö oli yllättynyt. Muu maailma oli unohtanut sodan, mutta eivätkö edes ukrainalaiset…?
Jotkut sanoivat, että heitä hävettää. Pitäisi jaksaa ajatella sotaa, totta kai, mutta omassa elämässäkin oli tarpeeksi.
Käihkö oli maassa ensimmäistä kertaa, mutta hänellä oli jo yhteyk¬siä. Niitä oli voinut solmia sosiaalisessa mediassa.
Ukrainassa netti toimi koko ajan, oli kahviloita joissa jutella, oli museoita joissa käydä. Ja ennen kaikkea oli ihmisiä, jotka mielellään puhuivat.
Tällaiseen Käihkö ei ollut tottunut. Liberiassa työ oli ollut aivan toista.
Käihkö halusi tutkia vapaaehtoisia taistelijoita, jotka olivat puolustaneet Ukrainaa idässä vuodesta 2014. Vastassa olivat venäläiset ja separatistit.
Jos hän olisi voinut valita, hän olisi tutkinut separatisteja. Ihmisiä, jotka taistelivat omaa maataan vastaan. Mikä sai ryhtymään sellaiseen? Mutta separatistialueelle ei ollut asiaa. Riskit olivat liian suuret tutkijalle ja tutkimuksen kohteille.
Vapaaehtoisia taistelijoita oli paljon, joidenkin arvioiden mukaan kymmenentuhatta. Käihkö solmi tiiviit suhteet pariinkymmeneen. Hän tapasi heitä Ukrainassa ja piti yhteyttä, kun oli muualla. Toisinaan se johti siihen, että Käihkö oli langoilla kaiken aikaa.
Kun Vadimin kanssa oli viestitelty viisitoista kuukautta, heidän viestiketjussaan oli 66 000 sanaa. Vadimin elämästä, arjesta vapaaehtoispataljoonassa, politiikasta, yhteiskunnasta.
Vapaaehtoiset eivät olleet unohtaneet sotaa, he puhuivat siitä jatkuvasti. He olivat myös varmoja, että tilanne vielä kärjistyisi.
Käihkö ehti käydä Ukrainassa yksitoista kertaa.
Joulukuussa 2021 hänen kanavillaan alkoi näkyä merkkejä varau¬tumisesta. Vapaaehtoiset kertoivat, että pakkasivat reppujaan. Nostivat luotiliivejä ja rynnäkkökiväärejä valmiiksi eteiseen.
Odotetaan venäläisiä, he sanoivat.
Oli selvää, että Käihkön tutut, jotka olivat taistelleet vapaaehtoisina Itä-Ukrainassa, lähtisivät rintamalle nytkin. Yhtä selvää oli, ettei heille kaikille kävisi hyvin.
Keskiviikkona 23. helmikuuta 2022 Käihkö huomasi verkossa pienen uutisen: venäläissotilaat nukkuivat rajojen tuntumassa panssarivaunujensa vieressä.Lähteekö se nyt, hän ajatteli.
Torstaiaamuna puoli kuudelta Venäjä hyökkäsi.
Käihkö tutkii sotaa myös arkistojen avulla. Kenttätyötä hän on tehnyt Liberiassa ja Ukrainassa.
Tällaisessa tilanteessa Käihkö ei ollut ennen ollut. Hänen tutkimuskohteensa taistelivat sodassa, jota parhaillaan käytiin. He olivat tuttuja, monet jo ystäviä.
Käihkö oli šokissa itsekin.
Ensimmäisten viikkojen aikana hän kokosi kokonaiskuvaa sodasta. Keskusteli kollegojen kanssa ja kävi läpi sotatieteellistä tutkimusta. Miltä tällaiset sodat olivat aiemmin näyttäneet? Millaiset asiat vaikuttivat sodan kulkuun?
Hän rakensi teoreettisen pohjan, johon päivittyvät tiedot saattoi sijoittaa. Mikä on tärkeätä ja mikä ei ole. Mikä tiedonjyvä täydentää kuviota, mikä muuttaa sen, minkä voi jättää huomiotta.
Hän ajatteli, että kehikko näyttää vähän samalta kuin vanha tietokonepeli Tetris. Vaikka on ajattelemalla rakennettu.
Hän kyseli kuulumisia Ukrainasta. Mitä tapahtuu, oletko okei? Kunnes lopulta yksi tuttu sanoi hänelle, että lopeta. En jaksa kysymyksiä. Kerron kyllä, jos en ole okei.
Käihkö oli tyytyväinen, että hänelle sanottiin tämä. Ihmisillä oli kiire, pahoja ongelmia, paljon kyselijöitä. Ei siinä häntä tarvittu.
Mutta aina kun viestejä tuli, Käihkö oli tavoitettavissa.
Kuten silloin, kun venäläinen panssarivaunu oli ampunut Ihorin ohi ja tuhonnut rakennuksen tämän takana.
Tai silloin, kun toveri oli astunut miinaan ja Maxim oli haavoittunut vakavasti. Maxim oli selviytynyt, toveri ei.
Moni viestikanava hiljeni kokonaan. Joissakin tapauksissa Käihkö kuuli muualta, mitä oli tapahtunut. Loppuja hän saattoi vain arvailla.
Sodan ensimmäinen uhri on totuus, kirjoitti kreikkalainen kirjailija Aiskhylos noin 500 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Ainakin väitetään, että tunnettu sanonta oli alun perin hänen.
Professori Eric Leed teki siihen 1970-luvulla lisäyksen, mutta se tunnetaan huonommin, kuten Käihkö kirjoitti vastikään tieteellisessä artikkelissaan.
”Sodan toinen uhri on moniselitteisyys.”
Ambiguity on sana, jota professori Leed käytti. Monitulkintaisuus – ne harmaan sävyt, jotka usein jäävät sodassa näkemättä.
”Minua on aina kiinnostanut eniten, miten päästä niihin kiinni”, Käihkö sanoo.
Miten päästä kiinni Venäjän näkökulmaan? Venäläisperheissäkin itketään, kun pojat kuolevat tai rampautuvat Ukrainassa. Eikä voida olettaa, että he kaikki olisivat siellä vapaaehtoisesti, Käihkö sanoo.
”Myös tämä uhritarina on olemassa, mutta me ei haluta tai ehkä pystytä kertomaan sitä.”
Maanantaiaamuna 17. huhtikuuta Käihkö istuu työpaikallaan Aleksanteri-instituutissa. Se on Metsätalossa lähellä Senaatintoria.
Kello on puoli kymmenen, mutta hän on ollut jo aamutelevisiossa ja radiossa. Siellä on puhuttu Ukrainan vastahyökkäyksestä, jota on odotettu koko kevät. Käihkö on sanonut, ettei siltä kannata toivoa liikoja.
Hän varautuu siihen, että sota jatkuu vielä ensi keväänä. Ukraina saa haltuunsa joitakin alueita, mutta se tuskin saa kaikkia.
”Mikä merkitsee sitä, että sota jatkuu.”
omalla Vilkha M järjestelmällä.