Kiinnostavaa on ollut suurpoliittinen kysymys, miksei Yhdysvallat avoimemmin tue Ukrainaa. Eteeni osui mielenkiintoinen
Texas National Security Review artikkeli, jossa tätä on käsitelty 'Escalation Management' -käsitteen alla. Kirjoitus on huonosti jäsennelty, mutta fiksu. Yritin tähän tiivistää ja avata sanomaa. Uudelleenjäsennyksen lisäksi olen erikseen mainitsematta täydentänyt joitain omia huomioita.
--
Yhdysvallat on jo kylmän sodan ajoista Escalation Management -turvallisuuspolitiikan mukaisesti pyrkinyt palastelemaan epävarmuuksia (uncertainty) nuke-tasapainossa ja -riskeissä.
Escalation management on pitkäaikaista vakauden ja ennustettavuuden ylläpitoa. Se voi muuttua ajan kuluessa vastaamaan omia ja oletettuja vastustajan preferenssejä. Vastustaja ja USA ei ehkä itsekään tiedä omia preferenssejään ja rajojaan vaan tunnistavat ne itse viimekädessä vastustajan tekojen ja omien reaktioiden dynamiikan pohjalta.
Ydinasevaltioiden etu, doktriinit ja uhkaukset pyrkivät jättämään ydinaseiden käytön jossain määrin 'sattuman varaan', pyrkien hämärtämään todelliset punaiset viivat. Jo siksikin, että tilanteet, kriisit ja sodat ovat aina ainutkertaisia. Joten doktriinin laatija ei tosiasiassa itsekään tiedä, missä tilanteessa käyttökynnys ylittyy.
Thomas Schelling, Yhdysvaltalainen kylmän sodan aikainen turvallisuusstrategisti, 1959: ”The nuclear threat has an element of, I may or I may not, and even I can’t be altogether sure. The final decision is left to 'chance'” (projected uncertaintity).
Toisaalta Shelling muiden muassa esitti, ettei nukeilla ole sodassa käyttöä. Ne ovat ensisijassa politiikan instrumentteja välttääkseen sodan toisen ydinasevaltion kanssa. Ne eivät ole sotilaan työkaluja, koska MAD.
Kylmän sodan aikaan USA perustellusti päätteli, ettei se pystyisi oikea-aikaisesti konventionaalisesti vastaamaan ryssän panssarilauttojen hyökkäykseen Eurooppassa. Konventionaalisen voiman projisointi veisi aikaa, jonka ryssä käyttäisi etenemällä. Siksi USA:kaan ei ole missään nuke-doktriinissaan poissulkenut ensikäytön mahdollisuutta. Ei edes viimeisimmässä nuke-review'ssä 2022. Myöskin ryssä on jättänyt ensi-iskumahdollisuuden ohjesääntöihinsä.
Kylmän sodan keskellä Schelling kehitteli ydinasestrategian joka jättäää viestissään osan epävarmaksi: “These threats is that, although one may or may not carry them out if the threatened party fails to comply, the final decision is not altogether under the threatener’s control."
Schelling ymmärtää tämän strategian vaarat. MAD teki maailman turvallisemmaksi konventionaalisille proxy-sodille, kunhan kumpikin osallinen ydinasevaltio pidättäytyi nuke-eskalaatiosta - siis noudatti sovittua. Mutta edes proxysota ei ole turvallinen nuke-valtioiden välillä, koska se sisältää aina riskin eskalalaatiosta. Shelling sanoi, ettei nuken pointti ole voittaa sotaa vaan olemassa olollaan aiheuttaa epävarmuutta vastapuolelle ja siten rajoittaa tämän toimintavapauksia.
Kylmän sodan viesti oli: uskottava nuke-kapasiteetti, uskottava sitoutuneisuus, uskottava vastaiskukyky.
Nuke-varustelukilvan periajatus oli siirtää kauhun tasapainon epävarmuus vastapuolelle, jopa silloin kun se näyttää järjettömältä(, koska seuraukset).
Edellisen vuoksi nuke-valtioilla on vaikeuksia ylipäätään uhata nukeilla uskottavasti, koska eskalaatiomahdollisuus, joka on MAD-riski myös uhkailijalle. Uhkailut eivät lähtökohtaisesti ole uskottavia. Ydinasevallat tasapainoilevat varmuuden ja epävarmuuden (certainty/uncertainty) välillä.
Nukeriskejä on siis pyöritelty jo 50-luvulta lähtien läpi kylmän sodan ja se vaikuttaa yhä voimakkaasti nykyiseen ajatteluun USA:ssa Ukrainan tukemisessa. Epävarmuuksien ja eskalaatiomahdollisuuden vuoksi on sittemmin luotu joukko kansainvälisiä sopimuksia - nukeihinkin liittyen - luottamuksen lisäämiseksi.
Sopimukset ja julkiset doktriinit ovat perusta, mutta niissä on aina aukko kun laatija on vaikeiden valintojen edessä. Epävarmuus ja ennustamisen vaikeus lisääntyy kun valtiot rikkovat normeja ja sääntöjä, kuten ryssä Ukrainaan hyökätessään. Tällöin vastustajan tosiasiallisia tavoitteita, toiminnan ja reaktioiden rajoja ei tunneta. Silloin joudutaan tulkitsemaan, arvioimaan vastustajaa ja ehkä jossain määrin projisoimaan omia yleistettävissä olevia doktriineja ja toimintatapoja oman pohdinnan tueksi.
Ytimien Escalation Managementista on siis USA:lla vuosikymmenien historia. Ehkä myös painolasti. Escalaton management on jatkuva prosessi, jolla on epäselvät rajat.
Bidenin hallinnolla on aito huoli polusta, joka voisi johtaa ytimiin. USA ja ryssä eivät ole ikinä olleet suoraan vastakkain ja tätä halutaan välttää viimeiseen asti. Sillä ryssä ei tunnetusti pärjää konventionaalisesti, joten ryssän ytimet ovat mahdollisia yhteenottokierteen lopputuloksena.
USA tuntee ryssän ulkopolitiikan kirjoittamattoman ajatuksen: 'eskaloi de-eskaloidaksesi'. Tarkan ja aidon punaisen viivan tunnistaminen on vaikeaa. Biden, oikeutetusti, ajattelee omalla turvallisella mantereellaan kansalaistensa ensisijaista etua. Ytimien käyttö ylipäätään, vaikkei kohdistuisi Yhdysvaltoihin, olisi militääristrateginen katastrofi, sillä se romuttaisi ydinaseiden osalta sääntöpohjaisen maailman ja avaisi pandoran lippaan, jonka jälkeen turvallisuusstrategioiden ja niiden käytännön rajojen määrittely muuttuisi vaikeaksi.
Biden siis tasapainoilee Ukrainan auttamisen ja eskalaatiomahdollisuuden rajalla, ammentaen kylmän sodan aikana alkaneesta konfliktinhallintateoriasta, haluten pysyä konfliktin turvallisella puolella.
24.2.22 ryssähyökkäyksen yhteydessä putler komensi ydinjoukot valmiuteen, ja esitti ydinuhkailun jos länsi osallistuu. Ytimet ovat USA:lle korkean prion huolenaihe. Tästä Schelling puhui: vaara, jos ydinkontrolli menetetään. Kuitenkin, etenkin ryssän tapauksessa oleellista ovat teot, ei sanat. Ytimiä ei otettu varastoista. USA:lle vaaran merkki on jos ryssän nuke-retoriikka muuttuu teoiksi: nukeja aletaan siirtämään luolista. Näin ei ole tapahtunut. Certainty on siltä osin pysynyt.
Vuodesta 2010 ryssä on doktriinissaan siirtynyt yhä enemmän nuken varaan. Doktriini sanoo: jos ydinaseisku tai valtion olemassaolo on vaarantunut. Mikä on Ukrainan sodan kehityksen osalta liipaisin? Onko 1917 WW1 jälkeinen vallankumouksen kaltainen putlerin aseman uhka eksistentiaalinen? Kuitenkin ryssäjohtajat puhuvat Naton proxysodasta paikallisessa erikoisoperaatiossa. Entä jos tämä johtaa strategiseen tappioon? Vaikka doktriinit sanovat yhtä, eivät tosielämän tilanteet sodassa noudata ohjesääntöä – eivät yksittäisellä taistelijalla kuin eivät poliittisessa johdossa.
Viime vuoden syksyllä CIA pomo Burns sanoi, että USA ottaa ryssän nukesapelinkalistelun vakavasti. ”Ydinuhkailua emme voi ottaa kevyesti – toisaalta emme saa antaa niiden lamauttaa ja estää toimia”.
Samoihin aikoihin jännitteitä purkaakseen Milley ja Gerasimov pitivät pitkän puhelun, jossa keskusteltiin mm ryssän ydindoktriinista ja mitä se tarkoittaa Ukrainassa. Se jossain määrin vähensi jännitteitä ja pelkoja. Mutta neuvonpidon pitivät ehkä kollegiaalisesti toisiaan kunnioittavat korkeat kenraalit, eivät poliittiset johtajat. Kenraaleilla ei viimekädessä ole päätösvaltaa.
Tämän jälkeen USA julisti, että jos ryssä käyttäisi ytimiä, olisi vastaus konventionaalinen, mutta ryssälle kuolettava (grave consequencies). Tavoitteena viestiä välitöntä de-eskalaatiota, jonka lisäksi olisi odotettavissa (lähes?) yksimielinen kansainvälinen tuomitseminen, ml Kiina ja Intia. Todennäköisesti myös ryssälän sisältä arvostelua ja tuomioita. kreml olisi eristetty.
USA:n (/Naton) konventionaalisen vastauksen ajatus olisi siis USA:n Escalation Management -ajatus; päättää eskalaatiospiraali turvallisesti, toivottavasti ilman ytimien jatkokäyttöä. Tämä vastauskeksintö -- konventionaalinen ja kansainvälinen -- on USA:n turvallisuuspolitiikassa uusinta uutta, eikä aiemmin käytetty ajatus. Se on ilmeisesti toiminut tähän mennessä.
Sillä viime lokakuun lopussa putler puheessaan sanoi ettei suunnittele ytimiä, “We see no need for that. There is no point in that, neither political nor military.” Hän toisti sanomansa kuukausi sitten nyt kesäkuussa: ”Russia had no need to use nuclear weapons unless the territorial integrity and sovereignty of the state, the existence of the Russian Federation, were threatened.” (jättää tarkoituksella rajat epäselväksi – kuten aiemmin kuvattu nukeuhka-idea, tarkoituksena uncertaintity). Nuket näyttävät siis olevan ryssälle liian suuri riski edellä kerrottujen asetettujen reunaehtojen vuoksi.
USA:n vuosikymmenien strateginen nuke-osaaminen ehkä on tuottanut tulosta – USA:n näkökulmasta – mutta Ukraina kärsii aseavun hitaudesta.
USA:ssa on siis huoli ydinaseturvallisuudesta.
Biden lausui:
“We do not seek a war between NATO and Russia.”
“So long as the United States or our allies are not attacked, we will not be directly engaged in this conflict, either by sending American troops to fightin Ukraine or by attacking Russian forces.”
“the United States will not try to bring about his [Putin’s] ouster in Moscow.”
“We are no couraging or enabling Ukraine to strike beyond its borders.”
Mutta varmuudeksi biden jatkoi: “Any use of nuclear weapons on any scale would be completely unacceptable to the United States as well as to the rest of the world and would entail severe consequences.”
Avril Haines (director of national intelligence) nyt toukokuussa: putler tietää olevansa häviämässä sodan Ukrainassa ja uskoo Naton olevan tosiasiallisesti väliintulemassa tai tulossa.
Edellä sanotun vuoksi USA on omaksunut Ukrainan tukitavan 'Learning by doing' hakemalla aseavulle turvallisia rajoja.
Aluksi kieltäydyttiin lentokieltoalueesta, koska silloin ennenpitkää väistämättä USA/Nato olisi pudottanut ryssäkoneen tai toisinpäin – riskinä eskalaatiospiraali. Sen jälkeen vähitellen on toimitettu yhä raskaampia ja tehokkaampia asejärjestelmiä. Joka kerran jälkeen on tarkaan seurattu ryssän reaktioita. Kun ei ole seurannut kuin (nuke)retoriikkaa sekä kiivaampia sotatoimia vain Ukrainassa, on voitu antaa lisää.
Hyökkäystä puolitoista vuotta myöhemmin on tähän mennessä toimitettu paljon sellaista mitä ei olisi uskallettu 24.2.2022. Oleellista USA:lle on, ettei ryssä ole tosiasiallisesti nostanut nuke-joukkojen valmiutta ja ennenkaikkea ettei nukeja ole kiikutettu varastoista. Tämän vuoksi USA on rohkaistunut lisäämään tukea. Kuitenkin koko ajan tarkaan seuraten missä mennään eskalaatioriskin osalta. Tärkeää on ollut USA:lle myös, että Ukraina on noudattanut asetoimituksille asetettuja ehtoja. USA ei edelleenkään eskalaatioriskin vuoksi salli, että Ukraina iskee ryssäalueelle sen toimittamilla aseilla. Ukrainan omilla aseilla USA ei aseta rajoituksia.
Siinä mielessä ryssän ynudinuho on siis epäonnistunut, että länsi toimittaa yhä aseita, vakauden (USA:n näkökulmasta) säilyttäen. Kuten sanottua länsi, USA:n johdolla, noudattaa Bidenin reunaehtoja 'Learning by doing' yhä laajentaen asetoimitusten kirjoa ja määrää. Mutta seuraten, reagoiden ja säätäen. Tavoitteena, ettei eskalaatiota Ukrainan ulkopuolle.
Learnin by doing on siis ollut johtoajatus USA:ssa Ukrainan tukemisessa. Ainakin se on onnistunut, sillä ryssä on pysynyt Ukrainassa ja konventionaalisilla. Tutkija näkee tämän onnistumisena, sillä tässä ainutkertaisessa sodassa yksikään ulkopolitiikan tutkija ja strategisti ei olisi osannut piirtää tuen reunaehtoja ennen sotaa, pelkän turvallisuuspolitiikkateorian perusteella.
Mikään strategia kuten Learning by doing ei ole riskitön eikä kustannukseton.
1) riski USA:n näkökulmasta on, että ryssän viimeinen raja tulee pragmaattisessa ja inkrementaalisessa kehityksessä ylitetyksi, johtaen eskalaatioon. Vaikka Leaning by doing on varovainen, siihen sisältyy riski ettei kehityksen kehittyessä huomaa ylittävänsä rajan. Etenkin koska sotatilanteessa aiemmin lausutut rajat eivät säily vakiona vaan muuttuvat sotatilanteiden muuttuessa.
2) kustannuksia taasen aiheutuu aseiden varovaisesta ja hitaasta toimittamisesta, joka antaa ryssälle aikaa jokaisen asetoimitusstepin taklaamiseen. Jokainen viivytys, vaikka toimituspotentiaalia olisi, hyödyttää ryssää. Kriitikot sanovat, ettei ryssä ikinä oikeasti edes harkinnut/harkitsisi nukeja. Toinen kriitikoiden argumentti on, että hidas asetoimitus, erityisesti pitkät puikot, aiheuttaa Ukrainassa siviilitappioita (vaikkei jutussa mainittu myös sotilastappioita – he olisivat siviilejä ilman hyökkäystä)
3) moskovassa voidaan yhtäkkiä keksiä muuttaa ydindoktriinia, vaikkei inkrementaalista tukea olisikaan.
4) ryssä tiedostaa konventionaalisen sotavoimansa suorituskyvyttömyyden ja päätyy hakemaan kadonnutta voimaansa nukeista. Jo 2010 ryssä (ilmeisesti tunnusti alivoimansa Natoon ja) siirsi doktriinissaan focusta nukeihin.
USA:n näkökulmasta pelko; entä jos (kun) ryssä häviää:
a) Psykologisessa empiirisessä tutkimuksessa havaittua: kun ihmiset kohtaavat tiettyjä merkittäviä menetyksiä/tappioita he ovat valmiita ottamaan enemmän riskejä sen välttääkseen.
b) ryssän nuke-uhkausten huono menestys: moskova ei osannut odottaa lännen/naton vahvaa reaktiota Ukraina-hyökkäykseen. Yhdysvaltalainen tutkija näkee, että ryssäarmeijan huono suoriutuminen yhdessä lännen vastaukseen pakottaa ryssän sopeuttamaan strategista ajatteluaan. Se saattaa tarkoitaa nukemerkityksen kasvua. Jutussa nimeltä mainitsematon ryssän 'flagship journal of general staff' on julkaissut vuoden aikana ennennäkemättömän paljon artikkeleita ydinsasesuojastaja ydinsodasta. Erityinen huoli sotilaslehdessä on ryssän ydinaseuskottavuudesta ja -kapasiteetista.
c) Sodat muuttavat rajoja. Eivät ainoastaan maantieteellisiä rajoja vaan myös psykologisia rajoja ja doktriineja. Ohjesäännöt ja puitteet sodan alkuvaiheessa saattavat olla valideja, mutta sitten ehkä eivät koska taistelukentän kaaos ja tappio välittyy myös sodanjohtoon ja sen dynamiikkaan.
–
Tämä ei toki ole läheskään kaikilta osin mielipiteeni, mutta referaatti hyvästä, mutta helvetin huonosti jäsennellystä artikkelista, josta toivottavasti sain edes hitusen tiiviimmän. Tämä ehkä luotaa, miten USA:ssa, tai sen poliittisessa johdossa, Ukrainan asia mahdollisesti nähdään. Ainakin nähdyn perusteella mielestäni tässä on järkeä.
Ukrainan pidäkkeetöntä tukemista siis varjostaa kylmän sodan strateginen perinne ydinasetasapainon 'Escalation Managementista'.
Arvostelen USA:n verkkaista tukea Ukrainalle, mutta joku toinen voi nähdä Learning by doing -menetelmän vastuulliseksi.
Kaikissa ei ole perinteisesti ollut GPS:ää mutta nykymalleissa alkaa varmaan varsin yleisesti olla. GPS:ää ei tarvita lentämiseen tai ohjaamiseen vaan, kuten sanoit suunnistamiseen ja esim. takaisin lähtöpaikkaan palaamiseen, jos yhteys ohjaimen ja härpättimen välillä menetetään.
