Ukrainan sodan havainnot ja opetukset
- Viestiketjun aloittaja Mustaruuti
- Aloitus PVM
-TripleX-
Ylipäällikkö
Vai olisiko käynyt toisinpäin, että muut naapurimaat ottavat 150 km suojavyöhykkeen Venäjästä tukeakseen Ukrainaa ja suojatakseen oman alueensa. Ja tuolla tempauksella olisi varmistanut, että Kiina ja USA ovat varmasti vastapuolella, mikä on sotilaallisesti aina helvetin viisas liikku.
On siihen syynsä, miksi sotaan lähtevät maat eivät ammu kaikkia naapureitaan yks kaks yllättäen summassa.
John Hilly
Ylipäällikkö
Lennokkitiedustelusta Harkovan operaatiossa.
Uskalias isku: Lennokkien tukikohta tuhottiin Venäjän puolella | Verkkouutiset
Ukraina ujutti lennokkeja kahden häirintäjärjestelmän välisen alueen läpi.
www.verkkouutiset.fi
Sanavalmis Muurinen
Kenraali
Jokohan noiden tekemisestä on luovuttu. Kadettiupseerimatrikkelia ei taida enää olla? RUK:n matrikkeli ei tietysti ihan yhtä kriittinen ole luonteeltaan. Mutta on sekin jo vähän vanhentunut juttu maailman muututtua.
Antares
Respected Leader
Otetaanpa tänne talteen jokin aika sitten Helsingin Sanomissa julkaistu mainio useimman tunteman Roman Schatzin haastattelu.
Hän selittää, miksi Saksa on sellainen kuin se on ja miksi se reagoi Venäjän hyökkäykseen kuten on tehnyt. Mainio silmiä avaava haastattelu:
https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000009218011.html
Pitkä haastattelu joten poimin mielestäni oleellisimmat kohdat jotka selittävät Saksan toimintaa:
Suomalaiset arvostavat saksalaista tehokkuutta — ja yliarvioivat sitä räikeästi, Schatz väittää.
”Suomalaiset on perinteisesti katsoneet saksalaisia ikään kuin ne osaisi jotain paremmin. En tiedä, mistä se on keksitty.”
Saksan yhteiskunta on iso ja jäykkä. Sitä on vaikea muuttaa.
-
Saksassa reagoitiin Ukrainan sotaan epäuskolla: ei näin pitänyt käydä.
”Siellä oltiin miettimässä, miten saataisiin hyönteiset taas viihtymään Saksassa. Ihmiset oli alkaneet tehdä hunajaa omalla parvekkeellaan. Maailman piti olla love parade. Ja sähköautot. Ja seksuaalivähemmistöt. Eihän tämä sovi nyt ollenkaan meidän maailmankuvaan, feng shui menee sekaisin!”
Tämä on Roman Schatzin punnittu, tasapainoinen mielipide Saksasta:
"Saksastahan on kasvanut ylipainoinen, diabetes kakkosesta kärsivä rupikonna.”
Hän täsmentää hieman.
”Elintaso yli kaiken”, Schatz sanoo. Sillä hän viittaa Saksan kansallislaulun ensimmäiseen säkeistöön, jota ei enää lauleta.
”Perusongelma on se, että Saksassa halutaan olla rikkaita ja käydä kauppaa koko planeetan kanssa, mutta samalla halutaan olla moraalisesti puhtaita.”
Venäjän-politiikassaan Saksa on uskonut iskulauseeseen Wandel durch Handel, muutos kaupankäynnin kautta. Ajatus oli, että kun Venäjä sidotaan länteen taloussuhteilla, siitä tulee vaaraton ja se alkaa muuttua.
Juuri näin kävi monien saksalaisten mielestä Neuvostoliiton kanssa. Saksa alkoi tuoda maakaasua putkea pitkin jo vuonna 1973 Leonid Brežnevin johtamasta maasta. Se oli osa Länsi-Saksan uutta idän politiikkaa, Ostpolitikia. Kun Berliinin muuri murtui, Neuvostoliiton osuus Saksan kaasuostoista oli jo kolmasosa.
Sen jälkeen Handelia eli kauppaa on vain laajennettu.
”Mutta kaupankäynti oli pelkästään kaasua ja öljyä.”
Wandel eli muutos ei ollut se, mitä oli toivottu.
”Muutos oli se, että oligarkit vahvistuivat.”
Nyt sitten on nähty, mihin Venäjä tarvitsi energiakaupalla hankkimansa varat. Ei suinkaan hyvinvointiyhteiskunnan ja demokratian rakentamiseen vaan sotaan.
-
Saksa on vuosikymmeniä tehnyt kaikkensa, jotta Hitlerin hirmuteot eivät koskaan enää toistuisi. Luulisi siis, että juuri Saksa ensimmäisenä näkisi vaaran, kun diktaattori hyökkää Euroopassa toisen maan kimppuun.
”Kyllä Saksa näkeekin. Mutta Saksa haluaa hoitaa kaiken rahalla. Saksa on pilalle hemmoteltu yhteiskunta, se on ollut niin vauras niin pitkään. Ongelmat on aina pystytty hoitamaan pistämällä sata miljoonaa sinne ja sata miljoonaa tänne.”
Schatz seuraa Saksan mediaa tiiviisti.
”Eniten mua ärsyttää se, että teema numero uno on energian hinta. Se mietityttää enemmän kuin kuolonuhrit Kiovassa. Kyllä hävettää entisenä saksalaisena ja kaksoiskansalaisena.”
Suomessa on ajateltu, että Saksa on vahva ja se johtaa Eurooppaa päättäväisesti. Mutta Schatzin kuvailema Saksa on maa, joka haluaa ennen kaikkea vaurastua lisää ja sen lisäksi säilyttää puhtautensa.
Onko Saksa siis enemmän Ruotsi kuin Suomessa on ymmärretty?
”Saatana. Pahasti sanottu. Mutta joo, saksalaiset on pahempia ruotsalaisia kuin ruotsalaiset itse. Nyt Saksan ministerit ovat lähteneet ostamaan Qatarista kaasua. Se tästä moraalisesti hyvyydestä.”
-
Venäjään Saksalla on siten aivan erilainen suhde kuin Suomella.
”Tähän asti meidän on täytynyt pyytää venäläisiltä anteeksi. Venäjä ei ole koskaan hyökännyt meidän kimppuun. Me ollaan kyllä hyökätty sinne.”
Saksalle on kauhea ajatus, että saksalaiset panssarivaunut jälleen ajaisivat Ukrainan aroilla. Se on juuri niitä historian kuvia, jotka sukupolvesta toiseen painavat saksalaista mieltä.
”Jos Saksa nyt ottaisi johtajan roolin ja toimittaisi aseita Ukrainalle, Saksa profiloituisi Venäjän viholliseksi. Sitä Saksa ja Scholzin hallitus haluaa välttää kuin ruttoa.”
Saksa on myös reagoinut Putinin uhkailuihin herkemmin kuin monet muut. Der Spiegel -lehden haastattelussa huhtikuussa liittokansleri Scholz sanoi, että hänen tärkein päämääränsä Ukrainan sodassa on estää sen eskaloituminen Venäjän ja Naton väliseksi.
Ja kun ei voi tietää, missä Venäjän mielestä raja kulkee, pitää olla hyvin varovainen.
”Ydinpelote toimii Saksassa paremmin kuin Suomessa”, Schatz kommentoi.
Kylmän sodan aikaan Länsi-Saksa oli kuin tarjottimella Varsovan liiton ydiniskuille ja Itä-Saksa Naton iskuille.
Saksalla on myös pahemmat kokemukset sodasta kuin ehkä millään toisella Länsi-Euroopan maalla.
Toisen maailmansodan aikaan länsiliittoutuneet terroripommittivat Saksan siviilikohteita vielä paljon julmemmin kuin Venäjä nyt tekee Ukrainassa.
”Voi olla, että Saksassa on vielä kollektiivinen trauma sodasta. Tehdään ihan mitä vain, ettei niin käy uudestaan.”
Saksalaisten omia kärsimyksiä sodassa ei ole Saksassa käsitelty.
”Ei. Toinen maailmasota on mustavalkoinen tarina, jossa me saksalaiset olimme pahiksia, Hitlereineen ja muine oopperahahmoineen. Liittoutuneet oli hyviksiä. Eivätkä britit olisi pommittaneet Dresdeniä, jos me emme olisi aloittaneet.”
-
Saksan armeijalta puuttuu kaikkea hämäränäkölaitteista talvialusvaatteisiin. Ammukset riittäisivät kahden—kolmen päivän sotimiseen.
Saksassa on luotettu toisaalta Naton voimaan. Toisaalta sotaa on pidetty mahdottomana.
”Varmaan muiden on sitä vaikea uskoa, mutta Saksassa oltiin niin naiiveja, että uskottiin, ettei näin voi enää tapahtua”, Schatz sanoo. ”For Christ’s sake, mehän lakkautettiin omat puolustusvoimat, koska luultiin, ettei niitä enää tarvita!”
Toisaalta Bundeswehrin alasajon piti varmistaa Eurooppaan rauha. Saksalaisella logiikalla ainoa mahdollinen sodan aloittaja Euroopassa oli Saksa itse.
Hän selittää, miksi Saksa on sellainen kuin se on ja miksi se reagoi Venäjän hyökkäykseen kuten on tehnyt. Mainio silmiä avaava haastattelu:
https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000009218011.html
Nyt se saksalainen saa selittää.
Tätä sotaa on kestänyt jo yhdeksän kuukautta, ja koko ajan tehokasta sotilasapua on jarruttanut sama taho, Saksa.
Miksi?
Euroopan johtava maa, rikas ja mahtava Saksa. Epäröi ja epäröi.
Kaikki Euroopassa näkevät, mitä Ukrainassa tapahtuu. Venäjä harjoittaa siellä sellaista raakuutta, jota ei tulla unohtamaan sukupolviin. Venäjä murhaa, raiskaa ja kiduttaa kuin sanoakseen: katsokaa, mitä teen, olen hirviö, nautin tästä, pelätkää minua.
Ja niinhän me pelkäämmekin.
Sekö Saksankin saa himmailemaan?
Sodan alussa Saksa lupasi Ukrainalle vain komposiittikypäriä. Huhtikuussa kävi ilmi, että Saksan liittokanslerin toimisto oli poistanut Ukrainalle toimitettavien aseiden listasta raskaita aseita. Saksa on myös kieltänyt muita maita viemästä Ukrainalle saksalaisia aseita, kuten Leopard-panssarivaunuja.
Saksa, joka on maailman suurimpia aseiden viejiä. Mutta nyt Ukrainalta pihdataan sen tarvitsemia raskaita aseita.
Tästä kaikesta saa nyt vastata mies, joka avaa juuri kotinsa oven, jossa lukee Schatz.
Hän on Bundeswehrin eli Saksan puolustusvoimien Hauptgefreiter eli pääkorpraali Roman Schatz, jota ei ole tosin laskettu Saksassa armeijan vahvuuteen 1980-luvun jälkeen.
Silloin hän muutti Suomeen, ja samalla hänet poistettiin Bundeswehrin reservistä. Hänhän oli siirtänyt kotipaikkansa ei-luotettavaan valtioon.
Nykyisessä Saksassa Schatz ei ole varsinaisesti koskaan asunut. Kun hän muutti kotimaastaan, maa oli Länsi-Saksa, ja sen vieressä oli toinen maa, toinen Saksa, Itä-Saksa eli DDR.
Schatz keittää kahvit. Sen kanssa hän tarjoaa Stollenia, saksalaista joulupullaa, jota hän on ostanut Lidlistä.
”Näitä mä joskus kaipaan”, hän sanoo. ”Ja alkuaikoina kaipasin myös kielellisiä vitsejä. Nyt voi keksiä niitä suomeksikin.”
Roman Schatz on tunnettu siitä, miten hyvin hän osaa suomea.
Kirjoissaan hän välillä briljeeraakin sillä. Lapin sodasta kirjoittaessaan hän kysyy näin: ”Missäköhän tunnelmissa, millaisellakohan motivaatiolla ja milläköhän tunteella Lapissa mahdettiin taistella syksyllä ja talvella 1944—45?”
Siis missäköhän, milläköhän ja millaisellakohan — aika hyvin taivuteltu ulkomaalaiselta.
Onhan Schatz toki ollut Suomessa pitkään, elokuusta 1986.
Silloin hän tuli naisen vuoksi Suomeen, joka oli aika erilainen maa kuin tämä Schatzin nykyinen kotimaa.
Vuonna 1986 maata hallitsi Kalevi Sorsan neljäs hallitus ja Teatterikoulua Jouko Turkka. Leffateattereissa pyörivät Jaakko Pakkasvirran Kafka-filmatisointi Linna ja Juha Rosman ydinsotaa pohtiva Huomenna, mutta Renny Harlinin esikoiselokuva Jäätävä polte juuttui elokuvatarkastamoon ulkopoliittisesti arveluttavana. Elokuun 9. päivänä vuonna 1986 mies räjäytti Mikkelin torilla autonsa, itsensä ja panttivankinsa ryöstettyään sitä ennen pankin Jakomäessä, mutta Schatz ei olllut lähelläkään. Hän tuli Suomeen yhdeksän päivää myöhemmin.
Hän asui Kruununhaassa sen suomalaisen Leenan luona, jonka perässä hän oli Suomeen tullut.
Eräänä päivänä Schatz oli menossa kotiin Senaatintorin halki.
”Siellä oli torvisoittokunta, kukkameri, sotilaita — mitä helvettiä täällä tapahtuu?”
Se oli syyskuun 7. päivä, ja Tuomiokirkossa pidettiin valtiolliset hautajaiset. Urho Kekkonen oli kuollut.
Schatz oli 26-vuotias. Hän sai töitä laitosapulaisena saksalaisen seurakunnan vanhainkodista Munkkiniemessä.
”Se oli ihana duunipaikka.”
Vanhainkodissa asui vielä silloin paljon vanhuksia, jotka olivat lapsina paenneet Venäjän vallankumousta.
”Aatelisia tyyppejä. Ne ei ehkä tienneet, mikä päivä tänään on, mutta ne osasivat viittä kieltä sujuvasti.”
Pian Schatz sai uuden työn. Hänen piti toimittaa Yleisradiolle saksankielisiä lyhytaaltolähetyksiä. Siitä se sitten lähti, Schatzin ura suomalaisessa mediassa. Vähitellen hänestä tuli Saksan epävirallinen lähettiläs Suomessa, kuten hän itse kirjoissaan luonnehtii.
Siksi hän saakin nyt tulkita meille toisen kotimaansa ärsyttävän varovaista politiikkaa.
Suomella on Saksaan erityinen suhde, mikä onkin Roman Schatzin kirjoissa toistuvan hupailun aihe.
Suomalaiset arvostavat saksalaista tehokkuutta — ja yliarvioivat sitä räikeästi, Schatz väittää.
”Suomalaiset on perinteisesti katsoneet saksalaisia ikään kuin ne osaisi jotain paremmin. En tiedä, mistä se on keksitty.”
Saksan yhteiskunta on iso ja jäykkä. Sitä on vaikea muuttaa.
Schatz on kotoisin eteläisestä Baden-Württembergin osavaltiosta aivan Sveitsin rajalta, Boden-järven rannalta. Pelkästään siinä osavaltiossa on yli kaksi kertaa enemmän asukkaita kuin Suomessa.
Saksan liittotasavallan perustuslaki varmistaa osavaltioille hyvin suuren itsemääräämisoikeuden, jottei joku uusi Hitler enää ikinä saisi koko maata valtaansa. Mutta siksi Saksaa on myös vaikea ohjata.
Eniten suomalaiset ja saksalaiset eroavat kuitenkin suhteessaan toiseen maailmansotaan.
Saksalle se on kansallisen häpeän aihe.
Suomalaisille kaikkea muuta.
”Suomalaisia ei niinkään hävetä se, että maa taisteli enimmäkseen natsi-Saksan puolella, vaan pikemminkin se, että Suomi vaihtoi epäurheilijamaisesti puolta kesken loppuottelun ja jatkoi Neuvostoliiton leirissä”, Schatz kirjoittaa.
”Suomalaiset kaipaavat urheaa sotaisaa menneisyyttään” niin kovasti, että eivät tyydy puhumaan vain maan roolista toisessa maailmansodassa vaan ”ahneesti merkkaavat vuosien 1939—45 tapahtumat kolmena erillisenä sankarillisena sotana”.
Tosin, Schatz huomauttaa, suomalaiset eivät juuri lainkaan hehkuta Lapin sotaa, vaikka se on näistä kolmesta sodasta ainoa, jonka ”Suomi teknisesti ottaen voitti”.
Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, suomalaisten kollektiivinen tajunta tunnisti tilanteen heti: Nyt on sota. Uskomatonta mutta totta. Kuin talvisodan alku.
Sota on osa meitä. Toisin on Saksassa.
”Olen kasvanut Länsi- Saksassa, ja siellä sota oli kielletty aihe”, Schatz sanoo. ”Ei sitä saanut edes ajatella. Sota kuuluu historiaan.”
Suomessa taas joka toinen mies on sotahistorian asiantuntija, Schatz sanoo. He osaavat Saksankin sotahistorian paremmin kuin saksalaiset.
Saksassa kukaan ei esimerkiksi ole kuullutkaan lento-osasto Kuhlmeystä, jonka Saksa lähetti auttamaan Suomea Kannaksen torjuntataisteluissa kesällä 1944. Mutta Suomessa Oberstleutnant Kurt Kuhlmeytä muistetaan. Kesällä 1994 osasto Kuhlmeylle pystytettiin Immolan lentokentälle Imatralle oma muistokivi.
Niihin aikoihin Schatz jutteli Saksan lähetystön lehdistöattasean kanssa. Tämä kertoi, että Saksan suurlähettilästä oli pyydetty kunniavieraaksi kiven paljastustilaisuuteen.
Attasea ihmetteli: eivätkö nämä suomalaiset tajua, ettei Saksan liittotasavallan suurlähettiläs voi osallistua jonkin natsiupseerin muistokiven paljastustilaisuuteen?
Eivät ne tajua, Schatz vastasi.
Jos Suomessa helmikuun lopussa kansallinen muisti virkistyi heti ja sen jälkeen virisi harras maanpuolustushenki, Saksassa ei virkistynyt eikä virinnyt mikään.
Kaikkein vähiten Saksassa virisi militaristinen innostus.
”Eihän se militarismi koskaan oikein onnistunut”, Schatz sanoo Saksasta.
”Nimimerkki yritetty on.”
Saksassa reagoitiin Ukrainan sotaan epäuskolla: ei näin pitänyt käydä. ”Siellä oltiin miettimässä, miten saataisiin hyönteiset taas viihtymään Saksassa. Ihmiset oli alkaneet tehdä hunajaa omalla parvekkeellaan. Maailman piti olla love parade. Ja sähköautot. Ja seksuaalivähemmistöt. Eihän tämä sovi nyt ollenkaan meidän maailmankuvaan, feng shui menee sekaisin!”
Tämä on Roman Schatzin punnittu, tasapainoinen mielipide Saksasta:
”Saksastahan on kasvanut ylipainoinen, diabetes kakkosesta kärsivä rupikonna.”
Hän täsmentää hieman.
”Elintaso yli kaiken”, Schatz sanoo. Sillä hän viittaa Saksan kansallislaulun ensimmäiseen säkeistöön, jota ei enää lauleta.
”Perusongelma on se, että Saksassa halutaan olla rikkaita ja käydä kauppaa koko planeetan kanssa, mutta samalla halutaan olla moraalisesti puhtaita.”
Venäjän-politiikassaan Saksa on uskonut iskulauseeseen Wandel durch Handel, muutos kaupankäynnin kautta. Ajatus oli, että kun Venäjä sidotaan länteen taloussuhteilla, siitä tulee vaaraton ja se alkaa muuttua.
Juuri näin kävi monien saksalaisten mielestä Neuvostoliiton kanssa. Saksa alkoi tuoda maakaasua putkea pitkin jo vuonna 1973 Leonid Brežnevin johtamasta maasta. Se oli osa Länsi-Saksan uutta idän politiikkaa, Ostpolitikia. Kun Berliinin muuri murtui, Neuvostoliiton osuus Saksan kaasuostoista oli jo kolmasosa.
Sen jälkeen Handelia eli kauppaa on vain laajennettu.
”Mutta kaupankäynti oli pelkästään kaasua ja öljyä.”
Wandel eli muutos ei ollut se, mitä oli toivottu.
”Muutos oli se, että oligarkit vahvistuivat.”
Nyt sitten on nähty, mihin Venäjä tarvitsi energiakaupalla hankkimansa varat. Ei suinkaan hyvinvointiyhteiskunnan ja demokratian rakentamiseen vaan sotaan.
Tutkija Minna Ålanderin mukaan merenpohjassa Venäjältä Saksaan kulkeva Nordstream oli Angela Merkelille tapa turvata Saksan ja Venäjän hyvät energiasuhteet. Kun kaasu kulkisi kansainvälisillä vesillä, Saksa ei olisi riippuvainen Ukrainan kautta kulkevasta kaasuputkesta. Silloin se ei joutuisi mukaan Ukrainan ja Venäjän konfliktiin.
Toisin kävi. Nyt Nordstream-putket on räjäytetty rikki ja koko Eurooppa on tukemassa Ukrainan puolustustaistelua. Myös Saksa, vaikkakin kovin vastahakoisesti.
Se on outoa. Saksa on vuosikymmeniä tehnyt kaikkensa, jotta Hitlerin hirmuteot eivät koskaan enää toistuisi. Luulisi siis, että juuri Saksa ensimmäisenä näkisi vaaran, kun diktaattori hyökkää Euroopassa toisen maan kimppuun.
”Kyllä Saksa näkeekin. Mutta Saksa haluaa hoitaa kaiken rahalla. Saksa on pilalle hemmoteltu yhteiskunta, se on ollut niin vauras niin pitkään. Ongelmat on aina pystytty hoitamaan pistämällä sata miljoonaa sinne ja sata miljoonaa tänne.”
Schatz seuraa Saksan mediaa tiiviisti.
”Eniten mua ärsyttää se, että teema numero uno on energian hinta. Se mietityttää enemmän kuin kuolonuhrit Kiovassa. Kyllä hävettää entisenä saksalaisena ja kaksoiskansalaisena.”
Suomessa on ajateltu, että Saksa on vahva ja se johtaa Eurooppaa päättäväisesti. Mutta Schatzin kuvailema Saksa on maa, joka haluaa ennen kaikkea vaurastua lisää ja sen lisäksi säilyttää puhtautensa.
Onko Saksa siis enemmän Ruotsi kuin Suomessa on ymmärretty?
”Saatana. Pahasti sanottu. Mutta joo, saksalaiset on pahempia ruotsalaisia kuin ruotsalaiset itse. Nyt Saksan ministerit ovat lähteneet ostamaan Qatarista kaasua. Se tästä moraalisesti hyvyydestä.”
Vielä vähän yli 30 vuotta sitten oli kaksikin vahvaa saksalaista armeijaa. Oli Länsi-Saksan Bundeswehr ja rajan toiselle puolella Itä-Saksan Nationale Volksarmee, DDR:n kansanarmeija.
Kun Saksa yhdistyi, armeijatkin yhdistyivät. Saksalla oli hetken valtavasti sotilaallista voimaa.
Se oli epämukavaa sekä Saksasta että sen naapureista. Eikä Saksalla ollut enää tarvetta jättiarmeijalle, sillä Saksojen armeijat oli suunniteltu sotimaan toisiaan vastaan.
Bundeswehr supistettiin nopeasti.
Saksan halki oli kulkenut kylmän sodan jakolinja, ja jos kolmas maailmansota olisi syttynyt, jakolinja olisi ollut myös maailmansodan etulinja.
”Sen takia tuntui niin ihanalta, ettei enää tarvittu sotilaita niin paljon. Tämä homma oli ohi.”
Se oli Saksassa optimistista aikaa. Historia oli loppunut.
”Saksalaiset uskoivat, että vihdoinkin voidaan olla kaikki homoja ja pössytellä ja kuunnella kivaa musiikkia. Harrastaa liberaalia, postmodernia elämää.”
Ääri-islamin nousu 2000-luvullakaan ei saanut Saksaa havahtumaan, mutta sai se heidät vähän hätkähtämään.
”Että mikä vittu niitä vaivaa, kun maailma voisi olla niin kiva mesta.”
Vuonna 2011 Saksa lakkautti yleisen asevelvollisuuden. Se oli osa Angela Merkelin hallituksen talouskurinpitoa.
Ursula von der Leyen oli Saksan puolustusministeri kuuden vuoden ajan ennen kuin siirtyi Euroopan komission johtoon.
Sinä aikana Bundeswehrin surkea tila tuotti monta huonoa uutista. Saksa esimerkiksi lupasi Naton nopeiden toiminnan joukkojen käyttöön 44 kappaletta Leopard 2 -panssarivaunua mutta sai liikkeelle vain yhdeksän. Loppuvuodesta 2018 alle joka kolmas Saksan Eurofighter-hävittäjä oli lentokelpoinen.
Saksan armeijalta puuttuu kaikkea hämäränäkölaitteista talvialusvaatteisiin. Ammukset riittäisivät kahden—kolmen päivän sotimiseen.
Saksassa on luotettu toisaalta Naton voimaan. Toisaalta sotaa on pidetty mahdottomana.
”Varmaan muiden on sitä vaikea uskoa, mutta Saksassa oltiin niin naiiveja, että uskottiin, ettei näin voi enää tapahtua”, Schatz sanoo. ”For Christ’s sake, mehän lakkautettiin omat puolustusvoimat, koska luultiin, ettei niitä enää tarvita!”
Toisaalta Bundeswehrin alasajon piti varmistaa Eurooppaan rauha. Saksalaisella logiikalla ainoa mahdollinen sodan aloittaja Euroopassa oli Saksa itse.
”Kuka aloitti kaksi maailmansotaa? Kuka hävisi ne molemmat?”
”Saksalaisille toinen maailmansota on suurin häpeätahra kautta aikojen ikinä. Me aloitettiin se sota, ja vielä typerästä ideologisesta syystä. Herrarotu ja muuta paskaa. Me hävittiin se, ja maine meni pitkäksi aikaa.”
”Suomalaisille toinen maailmansota taas on suuri selviämistarina: maailman suurin valtio hyökkäsi teidän kimppuunne, ja te pärjäsitte. Välillä piti tehdä sopimus itse pirun eli Saksan kanssa, mutta siitäkin päästiin.”
Venäjään Saksalla on siten aivan erilainen suhde kuin Suomella.
”Tähän asti meidän on täytynyt pyytää venäläisiltä anteeksi. Venäjä ei ole koskaan hyökännyt meidän kimppuun. Me ollaan kyllä hyökätty sinne.”
Saksalle on kauhea ajatus, että saksalaiset panssarivaunut jälleen ajaisivat Ukrainan aroilla. Se on juuri niitä historian kuvia, jotka sukupolvesta toiseen painavat saksalaista mieltä.
”Jos Saksa nyt ottaisi johtajan roolin ja toimittaisi aseita Ukrainalle, Saksa profiloituisi Venäjän viholliseksi. Sitä Saksa ja Scholzin hallitus haluaa välttää kuin ruttoa.”
Saksa on myös reagoinut Putinin uhkailuihin herkemmin kuin monet muut. Der Spiegel -lehden haastattelussa huhtikuussa liittokansleri Scholz sanoi, että hänen tärkein päämääränsä Ukrainan sodassa on estää sen eskaloituminen Venäjän ja Naton väliseksi. Ja kun ei voi tietää, missä Venäjän mielestä raja kulkee, pitää olla hyvin varovainen.
”Ydinpelote toimii Saksassa paremmin kuin Suomessa”, Schatz kommentoi.
Kylmän sodan aikaan Länsi-Saksa oli kuin tarjottimella Varsovan liiton ydiniskuille ja Itä-Saksa Naton iskuille.
Saksalla on myös pahemmat kokemukset sodasta kuin ehkä millään toisella Länsi-Euroopan maalla.
Toisen maailmansodan aikaan länsiliittoutuneet terroripommittivat Saksan siviilikohteita vielä paljon julmemmin kuin Venäjä nyt tekee Ukrainassa. ”Voi olla, että Saksassa on vielä kollektiivinen trauma sodasta. Tehdään ihan mitä vain, ettei niin käy uudestaan.”
Saksalaisten omia kärsimyksiä sodassa ei ole Saksassa käsitelty.
”Ei. Toinen maailmasota on mustavalkoinen tarina, jossa me saksalaiset olimme pahiksia, Hitlereineen ja muine oopperahahmoineen. Liittoutuneet oli hyviksiä. Eivätkä britit olisi pommittaneet Dresdeniä, jos me emme olisi aloittaneet.”
Suomen maabrändi on saanut Ukrainan sodasta aivan uutta buustia. Talvisotaa ei ole kertaakaan vuoden 1940 jälkeen tunnettu niin laajasti kuin nyt. Kansainväliset kommentaattorit ovat toistuvasti verranneet Venäjän hyökkäystä Ukrainaan talvisotaan.
Talvisota on jälleen osa suomalaisuutta.
Ja me tosiaan käytämme sanaa suomalaisuus.
”Suomessa suomalaisuus on ihan tavallinen, normaali sana. Mutta sana saksalaisuus, Deutschtum, Deutschheit — et sä voi sitä edes käyttää, kukaan ei käytä sitä. Deutschheit — oletko 1800-luvulta? Onko kyse Wagnerin oopperoista?”
Varusmiespalveluksensa Roman Schatz suoritti vuosina 1979—1980.
Peruskoulutuskauden jälkeen hän työskenteli ilmavalvontatehtävissä yhdessä yhdysvaltalaisten, kanadalaisten, brittiläisten ja ranskalaisten Nato-sotilaiden kanssa. Yksikkö toimi maanalaisessa bunkkerissa ja valvoi osaa Etelä-Saksan ilmatilasta.
”Olin ilmavoimissa, mutta kaksikymmentä metriä maan alla.”
Sen jälkeen Schatzin sotilasura on ollut täysin fiktiivinen. Hän on saanut näytellä monessa suomalaisessa elokuvassa saksalaista sotilasta. Elokuvassa Hakaristin varjo (1991) Schatz esitti natsi-Saksan armeijan yliluutnanttia. Raja 1918 -elokuvassa (2007) hän oli ensimmäisen maailmansodan aikainen saksalaismajuri. Myrskyssä (2008) hän esitti itäsaksalaista rajavartijaa. Kuuhun panneista natseista kertovaan Iron Sky -elokuvaan hän sai jopa kirjoittaa kuunatsien saksankieliset repliikit.
Schatz iloitsee siitä, että iän myötä hänen sotilasarvonsa on ollut rooleissa nousemaan päin.
Mutta mitä hän tekisi nyt, jos hän olisi nyt kenraali ja Bundeswehrin komentaja?
”Minulla olisi armeija, joka koostuu ammattilaisista. Miesvahvuus on surkea. Ensimmäinen käsky olisi: korjatkaa kaikki helikopterit, panssarivaunut, rynnäkkökiväärit, polkupyörät niin, että ne toimii. Mutta en tiedä, olisiko mulla budjettia siihen.”
On tultu pitkä matka siitä, kun Roman Schatz jätti yksiönsä Länsi-Berliinin Kreuzbergissä ja muutti Nato-maa Länsi-Saksasta Suomeen, jolla oli Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimus.
”Nauran ääneen sille, että onneksi asun Suomessa. Täällä sentään maanpuolustusasiat on kondiksessa.”
Tätä sotaa on kestänyt jo yhdeksän kuukautta, ja koko ajan tehokasta sotilasapua on jarruttanut sama taho, Saksa.
Miksi?
Euroopan johtava maa, rikas ja mahtava Saksa. Epäröi ja epäröi.
Kaikki Euroopassa näkevät, mitä Ukrainassa tapahtuu. Venäjä harjoittaa siellä sellaista raakuutta, jota ei tulla unohtamaan sukupolviin. Venäjä murhaa, raiskaa ja kiduttaa kuin sanoakseen: katsokaa, mitä teen, olen hirviö, nautin tästä, pelätkää minua.
Ja niinhän me pelkäämmekin.
Sekö Saksankin saa himmailemaan?
Sodan alussa Saksa lupasi Ukrainalle vain komposiittikypäriä. Huhtikuussa kävi ilmi, että Saksan liittokanslerin toimisto oli poistanut Ukrainalle toimitettavien aseiden listasta raskaita aseita. Saksa on myös kieltänyt muita maita viemästä Ukrainalle saksalaisia aseita, kuten Leopard-panssarivaunuja.
Saksa, joka on maailman suurimpia aseiden viejiä. Mutta nyt Ukrainalta pihdataan sen tarvitsemia raskaita aseita.
Tästä kaikesta saa nyt vastata mies, joka avaa juuri kotinsa oven, jossa lukee Schatz.
Hän on Bundeswehrin eli Saksan puolustusvoimien Hauptgefreiter eli pääkorpraali Roman Schatz, jota ei ole tosin laskettu Saksassa armeijan vahvuuteen 1980-luvun jälkeen.
Silloin hän muutti Suomeen, ja samalla hänet poistettiin Bundeswehrin reservistä. Hänhän oli siirtänyt kotipaikkansa ei-luotettavaan valtioon.
Nykyisessä Saksassa Schatz ei ole varsinaisesti koskaan asunut. Kun hän muutti kotimaastaan, maa oli Länsi-Saksa, ja sen vieressä oli toinen maa, toinen Saksa, Itä-Saksa eli DDR.
Schatz keittää kahvit. Sen kanssa hän tarjoaa Stollenia, saksalaista joulupullaa, jota hän on ostanut Lidlistä.
”Näitä mä joskus kaipaan”, hän sanoo. ”Ja alkuaikoina kaipasin myös kielellisiä vitsejä. Nyt voi keksiä niitä suomeksikin.”
Roman Schatz on tunnettu siitä, miten hyvin hän osaa suomea.
Kirjoissaan hän välillä briljeeraakin sillä. Lapin sodasta kirjoittaessaan hän kysyy näin: ”Missäköhän tunnelmissa, millaisellakohan motivaatiolla ja milläköhän tunteella Lapissa mahdettiin taistella syksyllä ja talvella 1944—45?”
Siis missäköhän, milläköhän ja millaisellakohan — aika hyvin taivuteltu ulkomaalaiselta.
Onhan Schatz toki ollut Suomessa pitkään, elokuusta 1986.
Silloin hän tuli naisen vuoksi Suomeen, joka oli aika erilainen maa kuin tämä Schatzin nykyinen kotimaa.
Vuonna 1986 maata hallitsi Kalevi Sorsan neljäs hallitus ja Teatterikoulua Jouko Turkka. Leffateattereissa pyörivät Jaakko Pakkasvirran Kafka-filmatisointi Linna ja Juha Rosman ydinsotaa pohtiva Huomenna, mutta Renny Harlinin esikoiselokuva Jäätävä polte juuttui elokuvatarkastamoon ulkopoliittisesti arveluttavana. Elokuun 9. päivänä vuonna 1986 mies räjäytti Mikkelin torilla autonsa, itsensä ja panttivankinsa ryöstettyään sitä ennen pankin Jakomäessä, mutta Schatz ei olllut lähelläkään. Hän tuli Suomeen yhdeksän päivää myöhemmin.
Hän asui Kruununhaassa sen suomalaisen Leenan luona, jonka perässä hän oli Suomeen tullut.
Eräänä päivänä Schatz oli menossa kotiin Senaatintorin halki.
”Siellä oli torvisoittokunta, kukkameri, sotilaita — mitä helvettiä täällä tapahtuu?”
Se oli syyskuun 7. päivä, ja Tuomiokirkossa pidettiin valtiolliset hautajaiset. Urho Kekkonen oli kuollut.
Schatz oli 26-vuotias. Hän sai töitä laitosapulaisena saksalaisen seurakunnan vanhainkodista Munkkiniemessä.
”Se oli ihana duunipaikka.”
Vanhainkodissa asui vielä silloin paljon vanhuksia, jotka olivat lapsina paenneet Venäjän vallankumousta.
”Aatelisia tyyppejä. Ne ei ehkä tienneet, mikä päivä tänään on, mutta ne osasivat viittä kieltä sujuvasti.”
Pian Schatz sai uuden työn. Hänen piti toimittaa Yleisradiolle saksankielisiä lyhytaaltolähetyksiä. Siitä se sitten lähti, Schatzin ura suomalaisessa mediassa. Vähitellen hänestä tuli Saksan epävirallinen lähettiläs Suomessa, kuten hän itse kirjoissaan luonnehtii.
Siksi hän saakin nyt tulkita meille toisen kotimaansa ärsyttävän varovaista politiikkaa.
Suomella on Saksaan erityinen suhde, mikä onkin Roman Schatzin kirjoissa toistuvan hupailun aihe.
Suomalaiset arvostavat saksalaista tehokkuutta — ja yliarvioivat sitä räikeästi, Schatz väittää.
”Suomalaiset on perinteisesti katsoneet saksalaisia ikään kuin ne osaisi jotain paremmin. En tiedä, mistä se on keksitty.”
Saksan yhteiskunta on iso ja jäykkä. Sitä on vaikea muuttaa.
Schatz on kotoisin eteläisestä Baden-Württembergin osavaltiosta aivan Sveitsin rajalta, Boden-järven rannalta. Pelkästään siinä osavaltiossa on yli kaksi kertaa enemmän asukkaita kuin Suomessa.
Saksan liittotasavallan perustuslaki varmistaa osavaltioille hyvin suuren itsemääräämisoikeuden, jottei joku uusi Hitler enää ikinä saisi koko maata valtaansa. Mutta siksi Saksaa on myös vaikea ohjata.
Eniten suomalaiset ja saksalaiset eroavat kuitenkin suhteessaan toiseen maailmansotaan.
Saksalle se on kansallisen häpeän aihe.
Suomalaisille kaikkea muuta.
”Suomalaisia ei niinkään hävetä se, että maa taisteli enimmäkseen natsi-Saksan puolella, vaan pikemminkin se, että Suomi vaihtoi epäurheilijamaisesti puolta kesken loppuottelun ja jatkoi Neuvostoliiton leirissä”, Schatz kirjoittaa.
”Suomalaiset kaipaavat urheaa sotaisaa menneisyyttään” niin kovasti, että eivät tyydy puhumaan vain maan roolista toisessa maailmansodassa vaan ”ahneesti merkkaavat vuosien 1939—45 tapahtumat kolmena erillisenä sankarillisena sotana”.
Tosin, Schatz huomauttaa, suomalaiset eivät juuri lainkaan hehkuta Lapin sotaa, vaikka se on näistä kolmesta sodasta ainoa, jonka ”Suomi teknisesti ottaen voitti”.
Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, suomalaisten kollektiivinen tajunta tunnisti tilanteen heti: Nyt on sota. Uskomatonta mutta totta. Kuin talvisodan alku.
Sota on osa meitä. Toisin on Saksassa.
”Olen kasvanut Länsi- Saksassa, ja siellä sota oli kielletty aihe”, Schatz sanoo. ”Ei sitä saanut edes ajatella. Sota kuuluu historiaan.”
Suomessa taas joka toinen mies on sotahistorian asiantuntija, Schatz sanoo. He osaavat Saksankin sotahistorian paremmin kuin saksalaiset.
Saksassa kukaan ei esimerkiksi ole kuullutkaan lento-osasto Kuhlmeystä, jonka Saksa lähetti auttamaan Suomea Kannaksen torjuntataisteluissa kesällä 1944. Mutta Suomessa Oberstleutnant Kurt Kuhlmeytä muistetaan. Kesällä 1994 osasto Kuhlmeylle pystytettiin Immolan lentokentälle Imatralle oma muistokivi.
Niihin aikoihin Schatz jutteli Saksan lähetystön lehdistöattasean kanssa. Tämä kertoi, että Saksan suurlähettilästä oli pyydetty kunniavieraaksi kiven paljastustilaisuuteen.
Attasea ihmetteli: eivätkö nämä suomalaiset tajua, ettei Saksan liittotasavallan suurlähettiläs voi osallistua jonkin natsiupseerin muistokiven paljastustilaisuuteen?
Eivät ne tajua, Schatz vastasi.
Jos Suomessa helmikuun lopussa kansallinen muisti virkistyi heti ja sen jälkeen virisi harras maanpuolustushenki, Saksassa ei virkistynyt eikä virinnyt mikään.
Kaikkein vähiten Saksassa virisi militaristinen innostus.
”Eihän se militarismi koskaan oikein onnistunut”, Schatz sanoo Saksasta.
”Nimimerkki yritetty on.”
Saksassa reagoitiin Ukrainan sotaan epäuskolla: ei näin pitänyt käydä. ”Siellä oltiin miettimässä, miten saataisiin hyönteiset taas viihtymään Saksassa. Ihmiset oli alkaneet tehdä hunajaa omalla parvekkeellaan. Maailman piti olla love parade. Ja sähköautot. Ja seksuaalivähemmistöt. Eihän tämä sovi nyt ollenkaan meidän maailmankuvaan, feng shui menee sekaisin!”
Tämä on Roman Schatzin punnittu, tasapainoinen mielipide Saksasta:
”Saksastahan on kasvanut ylipainoinen, diabetes kakkosesta kärsivä rupikonna.”
Hän täsmentää hieman.
”Elintaso yli kaiken”, Schatz sanoo. Sillä hän viittaa Saksan kansallislaulun ensimmäiseen säkeistöön, jota ei enää lauleta.
”Perusongelma on se, että Saksassa halutaan olla rikkaita ja käydä kauppaa koko planeetan kanssa, mutta samalla halutaan olla moraalisesti puhtaita.”
Venäjän-politiikassaan Saksa on uskonut iskulauseeseen Wandel durch Handel, muutos kaupankäynnin kautta. Ajatus oli, että kun Venäjä sidotaan länteen taloussuhteilla, siitä tulee vaaraton ja se alkaa muuttua.
Juuri näin kävi monien saksalaisten mielestä Neuvostoliiton kanssa. Saksa alkoi tuoda maakaasua putkea pitkin jo vuonna 1973 Leonid Brežnevin johtamasta maasta. Se oli osa Länsi-Saksan uutta idän politiikkaa, Ostpolitikia. Kun Berliinin muuri murtui, Neuvostoliiton osuus Saksan kaasuostoista oli jo kolmasosa.
Sen jälkeen Handelia eli kauppaa on vain laajennettu.
”Mutta kaupankäynti oli pelkästään kaasua ja öljyä.”
Wandel eli muutos ei ollut se, mitä oli toivottu.
”Muutos oli se, että oligarkit vahvistuivat.”
Nyt sitten on nähty, mihin Venäjä tarvitsi energiakaupalla hankkimansa varat. Ei suinkaan hyvinvointiyhteiskunnan ja demokratian rakentamiseen vaan sotaan.
Tutkija Minna Ålanderin mukaan merenpohjassa Venäjältä Saksaan kulkeva Nordstream oli Angela Merkelille tapa turvata Saksan ja Venäjän hyvät energiasuhteet. Kun kaasu kulkisi kansainvälisillä vesillä, Saksa ei olisi riippuvainen Ukrainan kautta kulkevasta kaasuputkesta. Silloin se ei joutuisi mukaan Ukrainan ja Venäjän konfliktiin.
Toisin kävi. Nyt Nordstream-putket on räjäytetty rikki ja koko Eurooppa on tukemassa Ukrainan puolustustaistelua. Myös Saksa, vaikkakin kovin vastahakoisesti.
Se on outoa. Saksa on vuosikymmeniä tehnyt kaikkensa, jotta Hitlerin hirmuteot eivät koskaan enää toistuisi. Luulisi siis, että juuri Saksa ensimmäisenä näkisi vaaran, kun diktaattori hyökkää Euroopassa toisen maan kimppuun.
”Kyllä Saksa näkeekin. Mutta Saksa haluaa hoitaa kaiken rahalla. Saksa on pilalle hemmoteltu yhteiskunta, se on ollut niin vauras niin pitkään. Ongelmat on aina pystytty hoitamaan pistämällä sata miljoonaa sinne ja sata miljoonaa tänne.”
Schatz seuraa Saksan mediaa tiiviisti.
”Eniten mua ärsyttää se, että teema numero uno on energian hinta. Se mietityttää enemmän kuin kuolonuhrit Kiovassa. Kyllä hävettää entisenä saksalaisena ja kaksoiskansalaisena.”
Suomessa on ajateltu, että Saksa on vahva ja se johtaa Eurooppaa päättäväisesti. Mutta Schatzin kuvailema Saksa on maa, joka haluaa ennen kaikkea vaurastua lisää ja sen lisäksi säilyttää puhtautensa.
Onko Saksa siis enemmän Ruotsi kuin Suomessa on ymmärretty?
”Saatana. Pahasti sanottu. Mutta joo, saksalaiset on pahempia ruotsalaisia kuin ruotsalaiset itse. Nyt Saksan ministerit ovat lähteneet ostamaan Qatarista kaasua. Se tästä moraalisesti hyvyydestä.”
Vielä vähän yli 30 vuotta sitten oli kaksikin vahvaa saksalaista armeijaa. Oli Länsi-Saksan Bundeswehr ja rajan toiselle puolella Itä-Saksan Nationale Volksarmee, DDR:n kansanarmeija.
Kun Saksa yhdistyi, armeijatkin yhdistyivät. Saksalla oli hetken valtavasti sotilaallista voimaa.
Se oli epämukavaa sekä Saksasta että sen naapureista. Eikä Saksalla ollut enää tarvetta jättiarmeijalle, sillä Saksojen armeijat oli suunniteltu sotimaan toisiaan vastaan.
Bundeswehr supistettiin nopeasti.
Saksan halki oli kulkenut kylmän sodan jakolinja, ja jos kolmas maailmansota olisi syttynyt, jakolinja olisi ollut myös maailmansodan etulinja.
”Sen takia tuntui niin ihanalta, ettei enää tarvittu sotilaita niin paljon. Tämä homma oli ohi.”
Se oli Saksassa optimistista aikaa. Historia oli loppunut.
”Saksalaiset uskoivat, että vihdoinkin voidaan olla kaikki homoja ja pössytellä ja kuunnella kivaa musiikkia. Harrastaa liberaalia, postmodernia elämää.”
Ääri-islamin nousu 2000-luvullakaan ei saanut Saksaa havahtumaan, mutta sai se heidät vähän hätkähtämään.
”Että mikä vittu niitä vaivaa, kun maailma voisi olla niin kiva mesta.”
Vuonna 2011 Saksa lakkautti yleisen asevelvollisuuden. Se oli osa Angela Merkelin hallituksen talouskurinpitoa.
Ursula von der Leyen oli Saksan puolustusministeri kuuden vuoden ajan ennen kuin siirtyi Euroopan komission johtoon.
Sinä aikana Bundeswehrin surkea tila tuotti monta huonoa uutista. Saksa esimerkiksi lupasi Naton nopeiden toiminnan joukkojen käyttöön 44 kappaletta Leopard 2 -panssarivaunua mutta sai liikkeelle vain yhdeksän. Loppuvuodesta 2018 alle joka kolmas Saksan Eurofighter-hävittäjä oli lentokelpoinen.
Saksan armeijalta puuttuu kaikkea hämäränäkölaitteista talvialusvaatteisiin. Ammukset riittäisivät kahden—kolmen päivän sotimiseen.
Saksassa on luotettu toisaalta Naton voimaan. Toisaalta sotaa on pidetty mahdottomana.
”Varmaan muiden on sitä vaikea uskoa, mutta Saksassa oltiin niin naiiveja, että uskottiin, ettei näin voi enää tapahtua”, Schatz sanoo. ”For Christ’s sake, mehän lakkautettiin omat puolustusvoimat, koska luultiin, ettei niitä enää tarvita!”
Toisaalta Bundeswehrin alasajon piti varmistaa Eurooppaan rauha. Saksalaisella logiikalla ainoa mahdollinen sodan aloittaja Euroopassa oli Saksa itse.
”Kuka aloitti kaksi maailmansotaa? Kuka hävisi ne molemmat?”
”Saksalaisille toinen maailmansota on suurin häpeätahra kautta aikojen ikinä. Me aloitettiin se sota, ja vielä typerästä ideologisesta syystä. Herrarotu ja muuta paskaa. Me hävittiin se, ja maine meni pitkäksi aikaa.”
”Suomalaisille toinen maailmansota taas on suuri selviämistarina: maailman suurin valtio hyökkäsi teidän kimppuunne, ja te pärjäsitte. Välillä piti tehdä sopimus itse pirun eli Saksan kanssa, mutta siitäkin päästiin.”
Venäjään Saksalla on siten aivan erilainen suhde kuin Suomella.
”Tähän asti meidän on täytynyt pyytää venäläisiltä anteeksi. Venäjä ei ole koskaan hyökännyt meidän kimppuun. Me ollaan kyllä hyökätty sinne.”
Saksalle on kauhea ajatus, että saksalaiset panssarivaunut jälleen ajaisivat Ukrainan aroilla. Se on juuri niitä historian kuvia, jotka sukupolvesta toiseen painavat saksalaista mieltä.
”Jos Saksa nyt ottaisi johtajan roolin ja toimittaisi aseita Ukrainalle, Saksa profiloituisi Venäjän viholliseksi. Sitä Saksa ja Scholzin hallitus haluaa välttää kuin ruttoa.”
Saksa on myös reagoinut Putinin uhkailuihin herkemmin kuin monet muut. Der Spiegel -lehden haastattelussa huhtikuussa liittokansleri Scholz sanoi, että hänen tärkein päämääränsä Ukrainan sodassa on estää sen eskaloituminen Venäjän ja Naton väliseksi. Ja kun ei voi tietää, missä Venäjän mielestä raja kulkee, pitää olla hyvin varovainen.
”Ydinpelote toimii Saksassa paremmin kuin Suomessa”, Schatz kommentoi.
Kylmän sodan aikaan Länsi-Saksa oli kuin tarjottimella Varsovan liiton ydiniskuille ja Itä-Saksa Naton iskuille.
Saksalla on myös pahemmat kokemukset sodasta kuin ehkä millään toisella Länsi-Euroopan maalla.
Toisen maailmansodan aikaan länsiliittoutuneet terroripommittivat Saksan siviilikohteita vielä paljon julmemmin kuin Venäjä nyt tekee Ukrainassa. ”Voi olla, että Saksassa on vielä kollektiivinen trauma sodasta. Tehdään ihan mitä vain, ettei niin käy uudestaan.”
Saksalaisten omia kärsimyksiä sodassa ei ole Saksassa käsitelty.
”Ei. Toinen maailmasota on mustavalkoinen tarina, jossa me saksalaiset olimme pahiksia, Hitlereineen ja muine oopperahahmoineen. Liittoutuneet oli hyviksiä. Eivätkä britit olisi pommittaneet Dresdeniä, jos me emme olisi aloittaneet.”
Suomen maabrändi on saanut Ukrainan sodasta aivan uutta buustia. Talvisotaa ei ole kertaakaan vuoden 1940 jälkeen tunnettu niin laajasti kuin nyt. Kansainväliset kommentaattorit ovat toistuvasti verranneet Venäjän hyökkäystä Ukrainaan talvisotaan.
Talvisota on jälleen osa suomalaisuutta.
Ja me tosiaan käytämme sanaa suomalaisuus.
”Suomessa suomalaisuus on ihan tavallinen, normaali sana. Mutta sana saksalaisuus, Deutschtum, Deutschheit — et sä voi sitä edes käyttää, kukaan ei käytä sitä. Deutschheit — oletko 1800-luvulta? Onko kyse Wagnerin oopperoista?”
Varusmiespalveluksensa Roman Schatz suoritti vuosina 1979—1980.
Peruskoulutuskauden jälkeen hän työskenteli ilmavalvontatehtävissä yhdessä yhdysvaltalaisten, kanadalaisten, brittiläisten ja ranskalaisten Nato-sotilaiden kanssa. Yksikkö toimi maanalaisessa bunkkerissa ja valvoi osaa Etelä-Saksan ilmatilasta.
”Olin ilmavoimissa, mutta kaksikymmentä metriä maan alla.”
Sen jälkeen Schatzin sotilasura on ollut täysin fiktiivinen. Hän on saanut näytellä monessa suomalaisessa elokuvassa saksalaista sotilasta. Elokuvassa Hakaristin varjo (1991) Schatz esitti natsi-Saksan armeijan yliluutnanttia. Raja 1918 -elokuvassa (2007) hän oli ensimmäisen maailmansodan aikainen saksalaismajuri. Myrskyssä (2008) hän esitti itäsaksalaista rajavartijaa. Kuuhun panneista natseista kertovaan Iron Sky -elokuvaan hän sai jopa kirjoittaa kuunatsien saksankieliset repliikit.
Schatz iloitsee siitä, että iän myötä hänen sotilasarvonsa on ollut rooleissa nousemaan päin.
Mutta mitä hän tekisi nyt, jos hän olisi nyt kenraali ja Bundeswehrin komentaja?
”Minulla olisi armeija, joka koostuu ammattilaisista. Miesvahvuus on surkea. Ensimmäinen käsky olisi: korjatkaa kaikki helikopterit, panssarivaunut, rynnäkkökiväärit, polkupyörät niin, että ne toimii. Mutta en tiedä, olisiko mulla budjettia siihen.”
On tultu pitkä matka siitä, kun Roman Schatz jätti yksiönsä Länsi-Berliinin Kreuzbergissä ja muutti Nato-maa Länsi-Saksasta Suomeen, jolla oli Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimus.
”Nauran ääneen sille, että onneksi asun Suomessa. Täällä sentään maanpuolustusasiat on kondiksessa.”
Pitkä haastattelu joten poimin mielestäni oleellisimmat kohdat jotka selittävät Saksan toimintaa:
Suomalaiset arvostavat saksalaista tehokkuutta — ja yliarvioivat sitä räikeästi, Schatz väittää.
”Suomalaiset on perinteisesti katsoneet saksalaisia ikään kuin ne osaisi jotain paremmin. En tiedä, mistä se on keksitty.”
Saksan yhteiskunta on iso ja jäykkä. Sitä on vaikea muuttaa.
-
Saksassa reagoitiin Ukrainan sotaan epäuskolla: ei näin pitänyt käydä.
”Siellä oltiin miettimässä, miten saataisiin hyönteiset taas viihtymään Saksassa. Ihmiset oli alkaneet tehdä hunajaa omalla parvekkeellaan. Maailman piti olla love parade. Ja sähköautot. Ja seksuaalivähemmistöt. Eihän tämä sovi nyt ollenkaan meidän maailmankuvaan, feng shui menee sekaisin!”
Tämä on Roman Schatzin punnittu, tasapainoinen mielipide Saksasta:
"Saksastahan on kasvanut ylipainoinen, diabetes kakkosesta kärsivä rupikonna.”
Hän täsmentää hieman.
”Elintaso yli kaiken”, Schatz sanoo. Sillä hän viittaa Saksan kansallislaulun ensimmäiseen säkeistöön, jota ei enää lauleta.
”Perusongelma on se, että Saksassa halutaan olla rikkaita ja käydä kauppaa koko planeetan kanssa, mutta samalla halutaan olla moraalisesti puhtaita.”
Venäjän-politiikassaan Saksa on uskonut iskulauseeseen Wandel durch Handel, muutos kaupankäynnin kautta. Ajatus oli, että kun Venäjä sidotaan länteen taloussuhteilla, siitä tulee vaaraton ja se alkaa muuttua.
Juuri näin kävi monien saksalaisten mielestä Neuvostoliiton kanssa. Saksa alkoi tuoda maakaasua putkea pitkin jo vuonna 1973 Leonid Brežnevin johtamasta maasta. Se oli osa Länsi-Saksan uutta idän politiikkaa, Ostpolitikia. Kun Berliinin muuri murtui, Neuvostoliiton osuus Saksan kaasuostoista oli jo kolmasosa.
Sen jälkeen Handelia eli kauppaa on vain laajennettu.
”Mutta kaupankäynti oli pelkästään kaasua ja öljyä.”
Wandel eli muutos ei ollut se, mitä oli toivottu.
”Muutos oli se, että oligarkit vahvistuivat.”
Nyt sitten on nähty, mihin Venäjä tarvitsi energiakaupalla hankkimansa varat. Ei suinkaan hyvinvointiyhteiskunnan ja demokratian rakentamiseen vaan sotaan.
-
Saksa on vuosikymmeniä tehnyt kaikkensa, jotta Hitlerin hirmuteot eivät koskaan enää toistuisi. Luulisi siis, että juuri Saksa ensimmäisenä näkisi vaaran, kun diktaattori hyökkää Euroopassa toisen maan kimppuun.
”Kyllä Saksa näkeekin. Mutta Saksa haluaa hoitaa kaiken rahalla. Saksa on pilalle hemmoteltu yhteiskunta, se on ollut niin vauras niin pitkään. Ongelmat on aina pystytty hoitamaan pistämällä sata miljoonaa sinne ja sata miljoonaa tänne.”
Schatz seuraa Saksan mediaa tiiviisti.
”Eniten mua ärsyttää se, että teema numero uno on energian hinta. Se mietityttää enemmän kuin kuolonuhrit Kiovassa. Kyllä hävettää entisenä saksalaisena ja kaksoiskansalaisena.”
Suomessa on ajateltu, että Saksa on vahva ja se johtaa Eurooppaa päättäväisesti. Mutta Schatzin kuvailema Saksa on maa, joka haluaa ennen kaikkea vaurastua lisää ja sen lisäksi säilyttää puhtautensa.
Onko Saksa siis enemmän Ruotsi kuin Suomessa on ymmärretty?
”Saatana. Pahasti sanottu. Mutta joo, saksalaiset on pahempia ruotsalaisia kuin ruotsalaiset itse. Nyt Saksan ministerit ovat lähteneet ostamaan Qatarista kaasua. Se tästä moraalisesti hyvyydestä.”
-
Venäjään Saksalla on siten aivan erilainen suhde kuin Suomella.
”Tähän asti meidän on täytynyt pyytää venäläisiltä anteeksi. Venäjä ei ole koskaan hyökännyt meidän kimppuun. Me ollaan kyllä hyökätty sinne.”
Saksalle on kauhea ajatus, että saksalaiset panssarivaunut jälleen ajaisivat Ukrainan aroilla. Se on juuri niitä historian kuvia, jotka sukupolvesta toiseen painavat saksalaista mieltä.
”Jos Saksa nyt ottaisi johtajan roolin ja toimittaisi aseita Ukrainalle, Saksa profiloituisi Venäjän viholliseksi. Sitä Saksa ja Scholzin hallitus haluaa välttää kuin ruttoa.”
Saksa on myös reagoinut Putinin uhkailuihin herkemmin kuin monet muut. Der Spiegel -lehden haastattelussa huhtikuussa liittokansleri Scholz sanoi, että hänen tärkein päämääränsä Ukrainan sodassa on estää sen eskaloituminen Venäjän ja Naton väliseksi.
Ja kun ei voi tietää, missä Venäjän mielestä raja kulkee, pitää olla hyvin varovainen.
”Ydinpelote toimii Saksassa paremmin kuin Suomessa”, Schatz kommentoi.
Kylmän sodan aikaan Länsi-Saksa oli kuin tarjottimella Varsovan liiton ydiniskuille ja Itä-Saksa Naton iskuille.
Saksalla on myös pahemmat kokemukset sodasta kuin ehkä millään toisella Länsi-Euroopan maalla.
Toisen maailmansodan aikaan länsiliittoutuneet terroripommittivat Saksan siviilikohteita vielä paljon julmemmin kuin Venäjä nyt tekee Ukrainassa.
”Voi olla, että Saksassa on vielä kollektiivinen trauma sodasta. Tehdään ihan mitä vain, ettei niin käy uudestaan.”
Saksalaisten omia kärsimyksiä sodassa ei ole Saksassa käsitelty.
”Ei. Toinen maailmasota on mustavalkoinen tarina, jossa me saksalaiset olimme pahiksia, Hitlereineen ja muine oopperahahmoineen. Liittoutuneet oli hyviksiä. Eivätkä britit olisi pommittaneet Dresdeniä, jos me emme olisi aloittaneet.”
-
Saksan armeijalta puuttuu kaikkea hämäränäkölaitteista talvialusvaatteisiin. Ammukset riittäisivät kahden—kolmen päivän sotimiseen.
Saksassa on luotettu toisaalta Naton voimaan. Toisaalta sotaa on pidetty mahdottomana.
”Varmaan muiden on sitä vaikea uskoa, mutta Saksassa oltiin niin naiiveja, että uskottiin, ettei näin voi enää tapahtua”, Schatz sanoo. ”For Christ’s sake, mehän lakkautettiin omat puolustusvoimat, koska luultiin, ettei niitä enää tarvita!”
Toisaalta Bundeswehrin alasajon piti varmistaa Eurooppaan rauha. Saksalaisella logiikalla ainoa mahdollinen sodan aloittaja Euroopassa oli Saksa itse.
Viimeksi muokattu:
Tämä oli kyllä niin loistava ja kuvaava teksti saksalaisesta ajattelutavasta nykyään!!
Antares
Respected Leader
Laitetaan tämä tänne: Ukraina väittää tuhonneensa 580 kpl Orlan-10 UAV-laitteita, joita ryssä käyttää tiedusteluun ja tykistön tulenkorjaamiseen. Näitä kuulemma näkynyt vähemmän kuin aikaisemmin ja lisäksi nähty "joitain uusia lennokkeja" mistä ukrainalaiset ovat päätelleet, että Orlan-10 lennokit alkaisivat käydä vähiin.
https://english.nv.ua/nation/russia...f-orlan-10-drones-media-reports-50288320.html
Vilkaisin nopeasti mitä tästä on kirjoitettu Venäjän wikipediassa, sieltä löytyy tieto että "start of operation 2010" sekä seuraava: LÄHDE
For "Orlan-10" civilian components are widely used, which made it possible to sharply reduce the cost and produce more than 1000-1500 copies. The production of Orlan-10 is 200-300 copies annually. "Orlan-10" is the most massive modern drone of the RF Armed Forces
-
The Swedish police said they are aware of a link between the increased theft of speed cameras on the roads (more than 100 cases in the period July-September 2022) and the use of cameras of the same type in Orlan-10.
-
Western experts who received and examined the crashed Russian drones from various manufacturers in Syria note that most of the Russian drones were of relatively poor quality and did not have bullet marks or any air defense effects, that is, they fell due to broken parts, electronics fire or software failure. security. However, almost all Orlan-10 specimens discovered by experts were shot down after multiple air defense hits. Examined specimens showed severe mechanical wear, indicating a high number of flight hours. Also, many spare parts were repaired after wear in an impromptu way, which indicates that the spare parts for the UAV have already been used up and the UAV continues to fly after actually 100% of the warranty life of its parts. According to experts, this all points to the fact that that the high reliability of Orlan-10 came as a surprise even to the Russian military in terms of providing them with repair kits for an unusually long service life. Experts point out that the Orlan-10s that fell into their hands obviously made much more than 100 guaranteed flights.[29] In recent public procurement, the guarantee for the Orlan-10 has been increased to 500 sorties (about 7,000 flight hours) before the overhaul of the UAV [9] . During the invasion of Ukraine in 2022, there were also cases of downed UAVs showing traces of improvised repair [36] .
-
Jos oletetaan että tuotanto olisi tapahtunut vuosien 2010-2022 välisenä aikana, niin olisivat olleet tuotannossa 12 vuoden ajan. Artikkeli väittää että vuosituotanto olisi 200-300 kappaletta, mutta tuo ei ainakaan voi olla keskiarvoinen tuotanto, jos uskotaan valmistusmääräksi 1 000 - 1 500 kpl. Toki tuotannolla on yleensä jonkinlainen ramppikulma, tällaisen kohtuullisen pienen ja yksinkertaisen laitteen osalta se voi olla jyrkkäkin. Jos katsotaan esim. Venäjän ilmavoimien vastaanottamien hävittäjien määriä niin vuoden 2014, 2015 ja 2016 olivat huippu, jonka jälkeen määrät lähtivät laskuun (tosin valmistivat silti useita kymmeniä per vuosi).
Ehkä Orlan-10 kanssa oli samasta merkkejä eli Ukrainan sodan myötä tuotantomäärät kasvoivat ja viimeiset kahdeksan vuotta ovat olleet "tuottavampia"? Tai ehkä 2014-2016 olivat huippuvuodet kunnes saavutettiin "jokin tavoitemäärä" ja sen jälkeen valmistusmäärät per vuosi laskivat kun keskityttiin valmistamaan korvaavia laitteita menetettyjen tilalle ja ehkä pientä kokonaismäärän kasvatusta, jos näitä esim. jaetaan uusille joukoille. Silti jos olettaa että tuo 1 000 - 1 500 olisi valmistettu valtaosaksi viimeisen kahdeksan vuoden aikana, keskiarvoinen vuosituotanto olisi 125-187,5 kpl.
Ehkä Orlan-10 menetykset ovat alkaneet tuntumaan jo alkukesästä, huomaa tuo lainaamani pätkä Ruotsin nopeusvalvontakameroista ja niiden yhteydestä Orlan-10 koneisiin. Tunnistettuja varkauksia 100 kpl, varmasti heillä on muitakin kanavia mistä näitä samoja kameroita hankitaan (tai pyritään hankkimaan) mutta ehkä rajoitukset purevat? Miksi muuten varastettaisiin tiekameroita Ruotsista?!?
Ukraina sanoo ampuneensa alas 580 kpl mikä tarkoittaisi 38,67 - 58 % valmistetuista lennokeista, jos uskotaan tuo 1 000 - 1 500 kpl. Voisi tarkoittaa että "melkein tai jopa puolet" mutta näitä on varmasti lennätetty tiuhaan, arvaan että joka päivä ja varmasti kaikkia mitkä vain saadaan ilmaan. Nyt on sodan 285. päivä joten Ukrainan väitteestä voidaan laskea että näitä olisi pudotettu keskiarvoisesti 2 per päivä.
Wikipedian mukaan "Max. flight duration - 16 hours" tosin taulukossa annetaan vaihteluväliksi 10-18 tuntia.
Wikipedia-artikkeli sanoo "500 lentosuoritetta eli noin 7 000 lentotuntia" mikä tarkoittaisi sitä että "yksi suorite" kestäisi "noin 14 tuntia.
Nyt on sodan 285. päivä joten voidaan laskea että 14 tunnin lento per päivä tarkoittaisi 3 990 lentotuntia tämän sodan aikana. Toki jos lentää keskiarvoisesti vaikkapa 10 tuntia, määrä olisi 2 850 lentotuntia. Toisaalta jos koneita aletaan menettämään ja menetetty tiedustelukapasiteetti korvataan lennättämällä jäljelläolevia enemmän, se voisi tarkoittaa suurempia lentotuntimääriä näille koneille. Päivässä on 24 tuntia ja jos yksi lentosuorite kestäisi tuon 14 tuntia, silloin päivässä ehtisi (teoriassa) lentämään 1,714 suoritetta. Tuo tuskin on realismia (kannattaako esim. lennättää pimeässä tai huonossa kelissä?) mutta se tarkoittaisi että suurin mahdollinen lentotuntien määrä tämän sodan aikana (tähän mennessä) olisi 285 x 24 = 6 840 tuntia.
Wikipediassa kirjoitetaan jonkinlaisesta takuusta noin 7 000 lentotunnille ennen suurempaa huoltoa, mutta koskeeko tuo ainoastaan tuoreempaa tuotantoa vai kaikkia varastossaolevia? Lisäksi voi pohtia, onko tuo valmistajan antama takuu ja kuinka paljon siitä on koeponnistamatonta mainosmiehen juttelua. Nyt kun on oikea sota ja lennetään paitsi kesällä niin myös märän syksyn läpi ja seuraavaksi tulee talvi, kuinka monta lentotuntia nämä kestävä tätä? En usko että välttämättä viralliset lentotunnin olisivat täynnä niillä koneilla mitä ei ole ammuttu alas, mutta kaikenlaiset häiriöt ja vauriot ovat mahdollisia kun lennetään näin paljon. Venäläinen tuotannon laadunvalvonta on toki asia erikseen, sitäkään ei voi unohtaa. Ehkä lentotunnit alkaisivat kuitenkin lipsua vaarallisen suuriksi JA juuri sopivasti kun talvi tekee tuloaan. Tietää hyvää ryssä tiedustelukyvylle ja tykistön tulen korjaamiselle, varsinkin kun vuoden pimein aika on kohta täällä.
https://english.nv.ua/nation/russia...f-orlan-10-drones-media-reports-50288320.html
Vilkaisin nopeasti mitä tästä on kirjoitettu Venäjän wikipediassa, sieltä löytyy tieto että "start of operation 2010" sekä seuraava: LÄHDE
For "Orlan-10" civilian components are widely used, which made it possible to sharply reduce the cost and produce more than 1000-1500 copies. The production of Orlan-10 is 200-300 copies annually. "Orlan-10" is the most massive modern drone of the RF Armed Forces
-
The Swedish police said they are aware of a link between the increased theft of speed cameras on the roads (more than 100 cases in the period July-September 2022) and the use of cameras of the same type in Orlan-10.
-
Western experts who received and examined the crashed Russian drones from various manufacturers in Syria note that most of the Russian drones were of relatively poor quality and did not have bullet marks or any air defense effects, that is, they fell due to broken parts, electronics fire or software failure. security. However, almost all Orlan-10 specimens discovered by experts were shot down after multiple air defense hits. Examined specimens showed severe mechanical wear, indicating a high number of flight hours. Also, many spare parts were repaired after wear in an impromptu way, which indicates that the spare parts for the UAV have already been used up and the UAV continues to fly after actually 100% of the warranty life of its parts. According to experts, this all points to the fact that that the high reliability of Orlan-10 came as a surprise even to the Russian military in terms of providing them with repair kits for an unusually long service life. Experts point out that the Orlan-10s that fell into their hands obviously made much more than 100 guaranteed flights.[29] In recent public procurement, the guarantee for the Orlan-10 has been increased to 500 sorties (about 7,000 flight hours) before the overhaul of the UAV [9] . During the invasion of Ukraine in 2022, there were also cases of downed UAVs showing traces of improvised repair [36] .
-
Jos oletetaan että tuotanto olisi tapahtunut vuosien 2010-2022 välisenä aikana, niin olisivat olleet tuotannossa 12 vuoden ajan. Artikkeli väittää että vuosituotanto olisi 200-300 kappaletta, mutta tuo ei ainakaan voi olla keskiarvoinen tuotanto, jos uskotaan valmistusmääräksi 1 000 - 1 500 kpl. Toki tuotannolla on yleensä jonkinlainen ramppikulma, tällaisen kohtuullisen pienen ja yksinkertaisen laitteen osalta se voi olla jyrkkäkin. Jos katsotaan esim. Venäjän ilmavoimien vastaanottamien hävittäjien määriä niin vuoden 2014, 2015 ja 2016 olivat huippu, jonka jälkeen määrät lähtivät laskuun (tosin valmistivat silti useita kymmeniä per vuosi).
Ehkä Orlan-10 kanssa oli samasta merkkejä eli Ukrainan sodan myötä tuotantomäärät kasvoivat ja viimeiset kahdeksan vuotta ovat olleet "tuottavampia"? Tai ehkä 2014-2016 olivat huippuvuodet kunnes saavutettiin "jokin tavoitemäärä" ja sen jälkeen valmistusmäärät per vuosi laskivat kun keskityttiin valmistamaan korvaavia laitteita menetettyjen tilalle ja ehkä pientä kokonaismäärän kasvatusta, jos näitä esim. jaetaan uusille joukoille. Silti jos olettaa että tuo 1 000 - 1 500 olisi valmistettu valtaosaksi viimeisen kahdeksan vuoden aikana, keskiarvoinen vuosituotanto olisi 125-187,5 kpl.
Ehkä Orlan-10 menetykset ovat alkaneet tuntumaan jo alkukesästä, huomaa tuo lainaamani pätkä Ruotsin nopeusvalvontakameroista ja niiden yhteydestä Orlan-10 koneisiin. Tunnistettuja varkauksia 100 kpl, varmasti heillä on muitakin kanavia mistä näitä samoja kameroita hankitaan (tai pyritään hankkimaan) mutta ehkä rajoitukset purevat? Miksi muuten varastettaisiin tiekameroita Ruotsista?!?
Ukraina sanoo ampuneensa alas 580 kpl mikä tarkoittaisi 38,67 - 58 % valmistetuista lennokeista, jos uskotaan tuo 1 000 - 1 500 kpl. Voisi tarkoittaa että "melkein tai jopa puolet" mutta näitä on varmasti lennätetty tiuhaan, arvaan että joka päivä ja varmasti kaikkia mitkä vain saadaan ilmaan. Nyt on sodan 285. päivä joten Ukrainan väitteestä voidaan laskea että näitä olisi pudotettu keskiarvoisesti 2 per päivä.
Wikipedian mukaan "Max. flight duration - 16 hours" tosin taulukossa annetaan vaihteluväliksi 10-18 tuntia.
Wikipedia-artikkeli sanoo "500 lentosuoritetta eli noin 7 000 lentotuntia" mikä tarkoittaisi sitä että "yksi suorite" kestäisi "noin 14 tuntia.
Nyt on sodan 285. päivä joten voidaan laskea että 14 tunnin lento per päivä tarkoittaisi 3 990 lentotuntia tämän sodan aikana. Toki jos lentää keskiarvoisesti vaikkapa 10 tuntia, määrä olisi 2 850 lentotuntia. Toisaalta jos koneita aletaan menettämään ja menetetty tiedustelukapasiteetti korvataan lennättämällä jäljelläolevia enemmän, se voisi tarkoittaa suurempia lentotuntimääriä näille koneille. Päivässä on 24 tuntia ja jos yksi lentosuorite kestäisi tuon 14 tuntia, silloin päivässä ehtisi (teoriassa) lentämään 1,714 suoritetta. Tuo tuskin on realismia (kannattaako esim. lennättää pimeässä tai huonossa kelissä?) mutta se tarkoittaisi että suurin mahdollinen lentotuntien määrä tämän sodan aikana (tähän mennessä) olisi 285 x 24 = 6 840 tuntia.
Wikipediassa kirjoitetaan jonkinlaisesta takuusta noin 7 000 lentotunnille ennen suurempaa huoltoa, mutta koskeeko tuo ainoastaan tuoreempaa tuotantoa vai kaikkia varastossaolevia? Lisäksi voi pohtia, onko tuo valmistajan antama takuu ja kuinka paljon siitä on koeponnistamatonta mainosmiehen juttelua. Nyt kun on oikea sota ja lennetään paitsi kesällä niin myös märän syksyn läpi ja seuraavaksi tulee talvi, kuinka monta lentotuntia nämä kestävä tätä? En usko että välttämättä viralliset lentotunnin olisivat täynnä niillä koneilla mitä ei ole ammuttu alas, mutta kaikenlaiset häiriöt ja vauriot ovat mahdollisia kun lennetään näin paljon. Venäläinen tuotannon laadunvalvonta on toki asia erikseen, sitäkään ei voi unohtaa. Ehkä lentotunnit alkaisivat kuitenkin lipsua vaarallisen suuriksi JA juuri sopivasti kun talvi tekee tuloaan. Tietää hyvää ryssä tiedustelukyvylle ja tykistön tulen korjaamiselle, varsinkin kun vuoden pimein aika on kohta täällä.
YliKoo
Greatest Leader
Niitä ei ymmärrettävästi liikaa täällä käsitellä, mutta onko ryssän touhuissa ollut mitään yllätystä tehokkaaseen suuntaan, tai edes vahvasti oletusarvoista? En nyt tarkoita kenttäkrematoriojuttuja, vaan oikeita vahvuuksia.
Tykistö toimi kai ainakin määrällisesti jonkin aikaa vahvasti, ennen kuin Himarsit alkoivat rokottamaan. Vastatykistö ja -tutkat, elso, tiedustelulennokit?
Tykistö toimi kai ainakin määrällisesti jonkin aikaa vahvasti, ennen kuin Himarsit alkoivat rokottamaan. Vastatykistö ja -tutkat, elso, tiedustelulennokit?
Panssari Salama
Respected Leader
Edellisellä sivulla linkattu RUSI:n artikkeli, jossa arvioidaan Venäjän aloittamaa hyökkäystä monesta näkökulmasta, niin siinä kyllä todetaan, että venäläiset asejärjestelmät ovat aivan toimivia, ja samoin että heidän kokeneemmat joukko-osastot toimivat ihan hyvin.
Suurin ryssiminen saatiin aikaan operatiivisen yllätyksen onnistumisen kautta, eli omillekaan ei kerrottu etukäteen mitään, ja juuri ennen hyökkäystä hyvin vähän. Ylimielinen asenne ja että ukrainalaiset eivät vastusta näkyi kaikessa. Sen BTG:n komentajalla oli sitten hyvin vähän pelimerkkejä kädessään, kun hommat alkoivat lähtemaan liuskalle, kun ei oikein välttämättä edes ymmärtänyt omaa tehtäväänsä muuta kuin että ota haltuun paikka x.
Eli kyllä siellä vähintään oletusarvoista löytyy, ei pidä syyllistyä liikaan ylimielisyyteen. Käy pian niin kuin 1973 Yom Kippurin sodan alussa, kun Iipot aliarvioivat täysin arabivastustajansa Kuuden päivän sodan menestyksen jälkivalossa.
Luomussalami
Kersantti
Sanoisin että joka Jv-komppaniaan 60mm heitin. Joka jampalle pari kolme kranua reppuun. Vai onko tuo vanhanaikaista ja nykyään kaikki on 40mm KRKKn puolella?
(edit: siis ajattelin Ukrainan kokemuksien perusteella)
(edit: siis ajattelin Ukrainan kokemuksien perusteella)
Sanavalmis Muurinen
Kenraali
Eikös meillä ole jo 81mm krh-joukkue jv-komppanioissa. Olisiko siitä 60-millisestä enää mitään hyötyä?
jtsaari2004
Majuri
Voisi ollakin. Liikkuisi ja kaivautuisi rivakammin. Tulenjohto suunnilleen yhtä mutkikasta/suoraviivaista kuin 81:n kanssa. Ampumaetäisyydet riittäisivät komppaniatasolla hyvin. Tulen teho tietysti nuhaista verrattuna isompiin.
Koska meillä jo on komppaniatason epäsuora, niin turha mennä mestaroimaan toimivaa asiaa. Toimivuuden ja sopivuuden arviointi menee omasta palkkaluokasta melkoisesti yli.
tulikomento
Supreme Leader
Hyvä pointti. Ryssän naapurimailla tulee olla kaukovaikutuskykyä.
Panssari Salama
Respected Leader
Tuohon RUSI-raporttiin mitä sodasta on voitu oppia tähän mennessä hyvä jatkolukeminen, kenraali evp Mick Ryan siitä miten sekä Venäjä että Ukrainan ovat sopeutuneet taistelukentän strategisiin ja taktiisiin opetuksiin. Alussa höpinää sodan kitkasta ja sopeutumisen tärkeydestä, mutta sen jälkeen mielenkiintoista kommentointia itse aiheesta.
Suora linkki substackkiin: https://mickryan.substack.com/p/win...ttle?r=1gv0l&utm_campaign=post&utm_medium=web
Suora linkki substackkiin: https://mickryan.substack.com/p/win...ttle?r=1gv0l&utm_campaign=post&utm_medium=web
Antares
Respected Leader
Samaa mieltä että kaukovaikutuskykyä pitäisi olla, jotta voi iskeä takaisin.
Toisaalta Suomen osalta voi miettiä, millainen rooli tässä pitäisi nähdä tuleville F-35 hävittäjille? Jos oletetaan että näillä kyetään läpäisemään vanjan tutkaverkko siten etteivät pysty ampumaan alas ilmatorjunnalla, niin voidaanko laskea että osa tai jopa kaikki kaukovaikutuskyvystä sälytetään hävittäjäkoneille? Toisaalta pieni määrä koneita tarkoittaa että niillä on paljon tekemistä jo muutenkin, onko tämä siis liian suuri riski? Iskuja toki voisi tehdä mutta siihen on halvempiakin keinoja: kauas yltävät lennokit ja erilaiset ohjukset. Toki nämä pitää ostaa erikseen, kun taas hävittäjät on jo hankittu.
Se on nähty Ukrainassa että lennokkien ja risteilyohjusten torjunta on tehtävissä perinteisin konstein mutta ballististen ohjusten torjunta on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta molemmille osapuolille. Jos asiaa lähestyy tässä kulmassa niin Suomeen pitäisi hankkia kauas yltäviä ballistisia ohjuksia (enkä nyt tarkoita pelkästään ATACMS- ja sen seuraajat). Onko näitä saatavilla ja vaikka olisikin, tämäkin sitoisi omia joukkoja kalliin ja varmasti määrältään pienen järjestelmän pariin.
Jos tuon unohtaa niin halvempi ratkaisu on tosiaan erilaiset kauas yltävät lennokit sekä risteilyohjuksen halpaversiot kuten Iranin Shahedit. Nämä voidaan tietysti torjua mutta reittivalinnat yms. antavat keinoja kiertää ja välttää parhaan torjunnan alueet. Jos katsoo kartalta Suomen lähiseudun lentokentät, niin niihin pitää laskea mukaan kaikki Moskovan seudun kentät joilta nyt isketään Ukrainaa vastaan. Samat kentät olisivat käytössä Suomea vastaan kun ryssä ampuu risteilyohjuksia pommikoneista. Pitää siis olla pitkä käsi jotta yltää lyömään takaisin. Mielellään myös näkisi että tarvittaessa Moskovalta katkaistaan sähköt, jotta saavat miettiä johtajiensa tekemiä valintoja hiljaisessa pimeydessä.
Viimeksi muokattu:
-TripleX-
Ylipäällikkö
500 km Suomen rajasta itään ei yhtään toimivaa ryssälän tutkaa eikä It-härpäkettä niin silloin on noille kaukovaikutusdrooneille käyttöä. F-35:lle tarvitaan paljon isoja sekä pienempiä paketteja sekä reippaasti maasta lähtevää ohjusaseistusta 80 - 500 km kantamalla. HARMeille olisi kyllä käyttöä runsaasti. Tykistön GPS ohjattuja ammuksia 70+ km kantamalla olisi syytä myös olla niin naapurin raketinheittimiä voisi tervehtiä jo asemiinajovaiheessa ja saada näyttävämmät lähdöt. Tämän päivän 122 mm rakettihankinta uutinen on kans erinomainen mikäli kyseessä on ohjattavat raketit.
John Hilly
Ylipäällikkö
Sopinee tänne. Pohdintaa mahdollisesta hyökkäyksestä Krimille.
Voiko Ukraina edetä Krimille? Tutkijoilta hyytävä varoitus | Verkkouutiset
Hersonin kohdalla nähty bluffi ydinaseista ei välttämättä toistuisi Krimin niemimaalla.
www.verkkouutiset.fi
On sen verran pitkä juttu, että pistän spoilerien alle. Oli tuolla ryssäfoorumilla ja pariin kertaan käännettynä. Suolaa kannattaa ottaa, mutta minusta siinä ainakin jotkut asiat vaikuttivat ihan "mahdollisilta".
...jatkuu...
ORIGINAL ARTICLE:
November 24, prospects of the special operation..
Author, what will happen next, in winter? A very common question, I would pay a lot to know the answer. Only there will be no victory forecasts today, sorry. But to understand the pros and cons is enough to interpret the words of the President (Putin) "we have not really started yet" not in the connotation of a certain threat, but by the statement: The Special Operation just needs to start over and be finished.
Autumn has shown that military failures outweigh good news. The political costs of leaving the Kharkov and Kherson region together with the bridgehead of the Right Bank of the Dnieper are already known facts about which there is no point in crying and wringing your hands. It is time for our leaders to start learning the lessons caused by their lack of political will and the desire to make political decisions without taking into account the opinion of military officials.
Hindsight: stages of the "special operation" and changes in strategy
Today is not the month of February, when the expeditionary force entered the territory of Ukraine, undertaking an enterprise that exceeded its capabilities based on the number of troops employed. If the political will was not directed to the "humanitarian corridors", temporary ceasefires and the Istanbul agreements, the scope of the operation could have been increased, the Kiev and Kharkov railway knots could have been cut and Transdnistria could have been reached. If the "geraniums" had flourished then and the energy sector had been paralyzed by high-precision weapons, Ukraine would not have been able to carry out most of its mobilization.
(That is, if Russia had disposed of the flying bombs or suicide drones "Geranium" or had attacked power plants from the first day, the mobilization of the replacements of the Ukrainian army could have been prevented)
And since we advanced through the territory of Belarus, back then it was possible to cut off the Western supply route. Actually, then our enemy was the army of well-trained and experienced fighters, carefully assembled in the Donbass. The rest of the Ukrainian forces were a mediocre and paralyzed organism, which we found at the first stage of deployment. If we had continued the pressure without taking into account the maneuvers of politicians... we could have held the victory parade on May 9 in Kiev.
But we have what we have. The Expeditionary Force, contrary to all military textbooks, did not pave the way for the "main deployment forces", there were none. Reserves were not even provided to compensate for the current losses. And the Ukrainian General Staff with enormous effort began to form new units from the mobilized, reservists, veterans of the Donbass war and peasants stuck on the streets. Framed in brigades and territorial battalions, and soon sent no less than 60 thousand men to the Reserve Corps trained by NATO.
Our second step was to rely on a victorious "artillery offensive" with minimal losses among the personnel. It almost worked, too, as it already seemed in the middle of summer. We brought to the front an incredible number of cannons, multiple rocket launchers and formed "artillery advance corps" in two directions, almost like those that were successfully used in the second half of the Great Patriotic War.
Having no advantage in the means of intelligence and fire control, they turned any line of defense into lunar landscapes with a large expenditure of large-caliber shells. But NATO used a cannibal strategy of its own in response, sending mobilized Ukrainians almost without instruction as human sacrifices to stop the advance of our motorized infantry and shock troops.
Not everyone died, the terbats (territorial battalions) that were reduced to companies and even sections, became very skillful survivors, gained experience and taught replacement recruits to entrench, camouflage, build fortifications and resist to the end. As a result: the overwhelming majority of Ukrainian troops received a valiopsle experience at the cost of a lot of blood, and they always outnumbered our forces (who are also not novices) by a ratio of almost four to one.
The technical advantage and heroism of our guys saved the Special Operation from the collapse of two fronts in September, when the Reserve Corps arrived together with a Foreign Legion of mercenaries. The situation was interesting, most of the old Soviet armored vehicles, artillery, aviation and air defense that the Ukrainian army had was destroyed. But thanks to the titanic efforts of the West and thanks to the American experience in military logistics, NATO weapons came to the front like a river.
November 24, prospects of the special operation..
Author, what will happen next, in winter? A very common question, I would pay a lot to know the answer. Only there will be no victory forecasts today, sorry. But to understand the pros and cons is enough to interpret the words of the President (Putin) "we have not really started yet" not in the connotation of a certain threat, but by the statement: The Special Operation just needs to start over and be finished.
Autumn has shown that military failures outweigh good news. The political costs of leaving the Kharkov and Kherson region together with the bridgehead of the Right Bank of the Dnieper are already known facts about which there is no point in crying and wringing your hands. It is time for our leaders to start learning the lessons caused by their lack of political will and the desire to make political decisions without taking into account the opinion of military officials.
Hindsight: stages of the "special operation" and changes in strategy
Today is not the month of February, when the expeditionary force entered the territory of Ukraine, undertaking an enterprise that exceeded its capabilities based on the number of troops employed. If the political will was not directed to the "humanitarian corridors", temporary ceasefires and the Istanbul agreements, the scope of the operation could have been increased, the Kiev and Kharkov railway knots could have been cut and Transdnistria could have been reached. If the "geraniums" had flourished then and the energy sector had been paralyzed by high-precision weapons, Ukraine would not have been able to carry out most of its mobilization.
(That is, if Russia had disposed of the flying bombs or suicide drones "Geranium" or had attacked power plants from the first day, the mobilization of the replacements of the Ukrainian army could have been prevented)
And since we advanced through the territory of Belarus, back then it was possible to cut off the Western supply route. Actually, then our enemy was the army of well-trained and experienced fighters, carefully assembled in the Donbass. The rest of the Ukrainian forces were a mediocre and paralyzed organism, which we found at the first stage of deployment. If we had continued the pressure without taking into account the maneuvers of politicians... we could have held the victory parade on May 9 in Kiev.
But we have what we have. The Expeditionary Force, contrary to all military textbooks, did not pave the way for the "main deployment forces", there were none. Reserves were not even provided to compensate for the current losses. And the Ukrainian General Staff with enormous effort began to form new units from the mobilized, reservists, veterans of the Donbass war and peasants stuck on the streets. Framed in brigades and territorial battalions, and soon sent no less than 60 thousand men to the Reserve Corps trained by NATO.
Our second step was to rely on a victorious "artillery offensive" with minimal losses among the personnel. It almost worked, too, as it already seemed in the middle of summer. We brought to the front an incredible number of cannons, multiple rocket launchers and formed "artillery advance corps" in two directions, almost like those that were successfully used in the second half of the Great Patriotic War.
Having no advantage in the means of intelligence and fire control, they turned any line of defense into lunar landscapes with a large expenditure of large-caliber shells. But NATO used a cannibal strategy of its own in response, sending mobilized Ukrainians almost without instruction as human sacrifices to stop the advance of our motorized infantry and shock troops.
Not everyone died, the terbats (territorial battalions) that were reduced to companies and even sections, became very skillful survivors, gained experience and taught replacement recruits to entrench, camouflage, build fortifications and resist to the end. As a result: the overwhelming majority of Ukrainian troops received a valiopsle experience at the cost of a lot of blood, and they always outnumbered our forces (who are also not novices) by a ratio of almost four to one.
The technical advantage and heroism of our guys saved the Special Operation from the collapse of two fronts in September, when the Reserve Corps arrived together with a Foreign Legion of mercenaries. The situation was interesting, most of the old Soviet armored vehicles, artillery, aviation and air defense that the Ukrainian army had was destroyed. But thanks to the titanic efforts of the West and thanks to the American experience in military logistics, NATO weapons came to the front like a river.
At first, the enemy had an advantage in portable anti-aircraft missiles) and Modernatitank missiles, the front received a huge amount of personal protective equipment, an abundance of thermal imaging cameras, optics, electronic warfare stations and counterbattery, complete artillery reconnaissance tools and a wide range of small drones that exceeded previous standards. This immediately made it possible to significantly reduce the consumption of ammunition, since NATO was able to deploy its own mobile and satellite communications systems at all levels (from tactical to operational and strategic).
According to American and British tactical regulations, artillery fire control algorithms began to work, infantry units received combat tablets and special encrypted smartphone applications for tactical liaison, and the battlefield disappeared the "fog of war", as we suffered from it, being replaced by a full-fledged visual image. With a minimum time to complete the orders to open the same artillery fire. And also a very efficient logistics to deliver ammunition supplies to artillery pieces thanks to satellite navigation.
That is, the attrition suffered by the enemy was stopped and the technical and human potential of the Ukrainian army was used with better performance, the battle began to be carried out with a smaller number of weapons, material and resources. With a satisfactory result. Where the battery previously spent hundreds of conventional shells per day, now a couple of volleys of M777 howitzers with high-precision Excalibur shells are enough. Or a single salvo of HIMARS rockets. Meanwhile, they continued to fire with the remaining ammunition of caliber 122 mm, 152 mm and rockets for the old Soviet systems BM-21 "Grad", 9K58 "Smerch".
The old Soviet artillery pieces gradually gathered in Donbass, where huge ammunition depots were created during the previous eight years of war. In all other places, shelling is carried out with 155-mm long-range guns of Western designs. Which today are partially destroyed not only by our troops, but also by breakdowns due to wear and tear from the intensity of fire, problems with proper operation and negligent routine maintenance.
According to American and British tactical regulations, artillery fire control algorithms began to work, infantry units received combat tablets and special encrypted smartphone applications for tactical liaison, and the battlefield disappeared the "fog of war", as we suffered from it, being replaced by a full-fledged visual image. With a minimum time to complete the orders to open the same artillery fire. And also a very efficient logistics to deliver ammunition supplies to artillery pieces thanks to satellite navigation.
That is, the attrition suffered by the enemy was stopped and the technical and human potential of the Ukrainian army was used with better performance, the battle began to be carried out with a smaller number of weapons, material and resources. With a satisfactory result. Where the battery previously spent hundreds of conventional shells per day, now a couple of volleys of M777 howitzers with high-precision Excalibur shells are enough. Or a single salvo of HIMARS rockets. Meanwhile, they continued to fire with the remaining ammunition of caliber 122 mm, 152 mm and rockets for the old Soviet systems BM-21 "Grad", 9K58 "Smerch".
The old Soviet artillery pieces gradually gathered in Donbass, where huge ammunition depots were created during the previous eight years of war. In all other places, shelling is carried out with 155-mm long-range guns of Western designs. Which today are partially destroyed not only by our troops, but also by breakdowns due to wear and tear from the intensity of fire, problems with proper operation and negligent routine maintenance.
Many of the tubes of our guns are also worn out, and it takes a lot of effort to change them. The forces a on both sides of the front are balanced in a strange parity. The most advanced "digital peripherals" in the world (stations for artillery reconnaissance, target designation and fire control) are set up against the massive scale of Russian artillery, which has Moderna but are still insufficient systems. But the most important thing is time. Decision-making time. It takes the enemy five minutes to order a bombing raid on a target, and it takes us an hour or three quarters of an hour.
From the point of view of a bookworm who has read tons of military literature, it can be argued that the Ukrainian army, thanks to the work of the NATO military headquarters, operates at the operational level in accordance with Soviet military doctrine, but at the tactical level they have completely switched to the Western one. There is a dangerous phenomenon - a merger of two concepts, when the enemy NATO command is not afraid to experiment even at the cost of heavy losses (and why should they feel sorry for the "natives"?), so they quickly discard the old techniques that don't work and adopt the best.
This Ukrainian army is a hybrid of the Soviet academic school and the ruthless practice of the Anglo-Saxons. It has been reformed without hesitation: structure, organization and approaches to operational art and tactics. This solution has put our military, caught in the theoretical traps of the "last war" against NATO, in front of a number of serious problems.
(the author wants to say that Russian military thought still owes a lot from the Soviet concepts of the Cold War against NATO)
The sooner we can recognize our own operational skill lag, the sooner things will get better. I'll explain myself…
Tactics of the Ukrainian army: old ideas and new technologies
The Ukrainian Armed Forces are now a blood-soaked fusion of two approaches to Moderna. The first is the NATO-style tactical defense breakthrough called "a thousand cuts",(allusion to the ancient Chinese torture of "death by a thousand small cuts")
when numerous small reconnaissance patrols are used to identify weak points, and thus disperse the enemy's attention, intelligence is powerless to determine the place of concentration of the main attack, until the moment it occurs, and the reserves are immobilized because it is not known where the attack will occur.
Because this attack does not exist in the classical sense. Thanks to the network-centric image of the battlefield, when each sergeant sees his neighbors on the tablet and enemy resistance nodes constantly appear. He receives orders to join one platoon and then another. This is how they probe the resistance, look for the points of union between units and the gaps in the defense, and penetrate through them as deep as possible. Only after such maneuvers, the command gets to assemble company-sized shock groups. Small patrols, like drops of mercury, flow to the designated point and strike the first blow.
If the attack is unsuccessful, the unit instantly disintegrates, flees at full speed from a possible pursuit, and covers its retreat with ambushes. With one main mission— to dissolve back into the "fog of war" and continue the scoring attacks to achieve infiltration elsewhere. And having identified the "oporniki" (points of resistance) and settlements of the enemy artillery, attacks on these points with artillery shelling with almost perfect accuracy and in the shortest possible time. Without a long coordination in several headquarters, drawing markers on a paper map, choosing the forces and means of destruction, as usual with us.
Comment :
This tactic is a combination of old ideas with Moderna satellite navigation and communications technology that makes it viable. They combine the tactics of infiltration and deep penetration leaving behind the resistance of the "Sturmtruppen" of the First World War, the tactics of guerrilla warfare to advance dispersed and concentrate for attack, and flight if it does not pay off. Tablets and satellite positioning replace maps and compasses, satellite communications and the internet to the phone and radio, and at the command level all own units and enemy units and positions are displayed as if it were a video game, the "Command and Conquer" style to name the most representative. The advantage it has is that it can be executed by section and platoon leaders without any special instructions. It is no longer necessary for them to know how to interpret a map, analogously in civilian life to the fact that many drivers no longer know how to orient themselves or draw a route that takes them to their destination if they are limited to following the instructions of the GPS navigator, or that they know how to observe or direct artillery fire, it is enough for them to give the coordinates of the target. The transmission of requests and orders is of course much faster than with the old analog radios.
This is the first time that the concept of "network-centric warfare", which the American army was experimenting with at the beginning of this century, or maybe even earlier, in the 90s, has been put into practice. I remember reading about it in some publication, maybe in TIME magazine. Then the technology was not yet mature, there were no flat screens and tablets. The results were mixed. On the one hand, much of the "fog of war" was dissipated and the work of the commanders was greatly facilitated. On the other hand, having better information and a broader vision of the battlefield than that of the junior commanders, the tendency of the command to intervene to correct their subordinates and directly control the companies, sections and platoons was introduced, which is known as "micromanaging", but at a level never seen before.
In the conclusions, this tactical control was seen as harmful, because it reduced junior officers to simple automatons that executed orders mechanically, like soldiers in closed formations of the Napoleonic wars, and that by reducing individual initiative and decision-making, in the long run it would have the effect of incapacitating those officers to learn to make decisions and perform at higher levels when promoted. The idea was also contrary to that of previous decades of the 70s -90s that in order to face the Soviet threat there was an interest in giving lieutenants and captains more initiative and responsibility, following the German model of the Auftragstaktik, orders based on the mission, that is, the higher command communicated the mission, the objective and the intentions of the command, and subordinates were left free to choose how to carry out their mission. In short, initiative, autonomy and improvisation were encouraged, agility in making decisions without waiting to receive orders, and in making their own decisions assuming that the command on the scene knows the situation better than the higher commands away from the battlefield. As every solution has its advantages and disadvantages.
As far as I remember, the experimental brigade or division was disbanded due to cost considerations and the needs of the wars against insurgency in Iraq and Afghanistan, but from the looks of it the concept and the means, including Elon Musk's Starlink satellites, were available for application in this war.
If the attack is successful, the company tactical groups unite and turn overnight into full-fledged battalion tactical groups, creating one, creating a "bubble" that goes deep into the enemy's defense.
Comment:
What the author describes. instead of being a penetration with protected flanks and a supply line, it is the advance of a motorized group with the ammunition and fuel carried by their own vehicles. A useful and appropriate comparison could be the mobile columns of the war in the North African desert, where there were often no continuous fronts or flanks.
These mobile groups have self-propelled artillery, air defense, armored vehicles and a large supply of fuel and ammunition. In their advance they threaten to encircle the main defense positions. Ours then have to make "difficult decisions": to risk the units being encircled, or to get them out of danger by a rapid "regrouping", inevitably losing territory and heavy weapons.
This tactic is good, but it has a number of serious limitations. In the extension of the "Sherwood Forest" of the Kharkov region, it worked perfectly, the second line of our defense did not exist, the first was a colander defended only by small units. When a five-verst front line was defended by only one battalion (and sometimes reduced to one company). It was possible to create only small isolated fortified posts and without a link and the depth required by the regulations. The lesson was painful.
But we learned quickly. The tactic of "a thousand cuts" and deep penetration of the defense with shock "battalion bubbles" is a good thing when the airspace is controlled with air defense systems and the attacked front line is full of gaps. As soon as the Special Operation began to receive reinforcements, and reinforced the battalions and brigades to their full strength, all the successes of the Armed Forces of Ukraine stopped. And when the second defensive echelon appears, the tactics completely stop working.
Then the Ukrainian army has to remember the Soviet military school and try to crush the enemy's forces with blunt blows. What was seen before the withdrawal of Kherson. The classic model of a battle of attrition when a multiple numerical advantage is created in personnel and armored vehicles (without much concealment) and the opponent is forced to carefully manage his deployment and reserves to cope with these attacks.
This is done in order to suffer much less losses than to engage in a fixed defense at all costs, but losses are still suffered. Without the physical ability and reserves to conduct a classic Soviet counteroffensive after exhausting the enemy in defense. Once again, we are faced with the "difficult decision": withdraw with the bulk of the forces intact, at the cost of losing all the territory, or sacrifice troops to hold the ground. Our command always chooses the first option, due to the small number of troops it has.
Therefore, there is only one way to counteract this Soviet-NATO hybrid tactic - the creation of a stable, staggered and equipped with all weapons front line. With considerable reserves, ready to launch strong counterattacks from the rear. When the factor of intelligence based on spy satellites, or the communications network, is nullified, a simple law comes into play: who has resources at their disposal, and the speed with which it replenishes casualties.
(the author alludes is that suddenly the Ukrainians stopped enjoying the advantage of Star Link satellite communications when Elon Musk cut the service. It is not known whether the reason is Russian electronic warfare interference, or simply non-payment. Be that as it may, it seems that the advantages in command and control have disappeared)
From the point of view of a bookworm who has read tons of military literature, it can be argued that the Ukrainian army, thanks to the work of the NATO military headquarters, operates at the operational level in accordance with Soviet military doctrine, but at the tactical level they have completely switched to the Western one. There is a dangerous phenomenon - a merger of two concepts, when the enemy NATO command is not afraid to experiment even at the cost of heavy losses (and why should they feel sorry for the "natives"?), so they quickly discard the old techniques that don't work and adopt the best.
This Ukrainian army is a hybrid of the Soviet academic school and the ruthless practice of the Anglo-Saxons. It has been reformed without hesitation: structure, organization and approaches to operational art and tactics. This solution has put our military, caught in the theoretical traps of the "last war" against NATO, in front of a number of serious problems.
(the author wants to say that Russian military thought still owes a lot from the Soviet concepts of the Cold War against NATO)
The sooner we can recognize our own operational skill lag, the sooner things will get better. I'll explain myself…
Tactics of the Ukrainian army: old ideas and new technologies
The Ukrainian Armed Forces are now a blood-soaked fusion of two approaches to Moderna. The first is the NATO-style tactical defense breakthrough called "a thousand cuts",(allusion to the ancient Chinese torture of "death by a thousand small cuts")
when numerous small reconnaissance patrols are used to identify weak points, and thus disperse the enemy's attention, intelligence is powerless to determine the place of concentration of the main attack, until the moment it occurs, and the reserves are immobilized because it is not known where the attack will occur.
Because this attack does not exist in the classical sense. Thanks to the network-centric image of the battlefield, when each sergeant sees his neighbors on the tablet and enemy resistance nodes constantly appear. He receives orders to join one platoon and then another. This is how they probe the resistance, look for the points of union between units and the gaps in the defense, and penetrate through them as deep as possible. Only after such maneuvers, the command gets to assemble company-sized shock groups. Small patrols, like drops of mercury, flow to the designated point and strike the first blow.
If the attack is unsuccessful, the unit instantly disintegrates, flees at full speed from a possible pursuit, and covers its retreat with ambushes. With one main mission— to dissolve back into the "fog of war" and continue the scoring attacks to achieve infiltration elsewhere. And having identified the "oporniki" (points of resistance) and settlements of the enemy artillery, attacks on these points with artillery shelling with almost perfect accuracy and in the shortest possible time. Without a long coordination in several headquarters, drawing markers on a paper map, choosing the forces and means of destruction, as usual with us.
Comment :
This tactic is a combination of old ideas with Moderna satellite navigation and communications technology that makes it viable. They combine the tactics of infiltration and deep penetration leaving behind the resistance of the "Sturmtruppen" of the First World War, the tactics of guerrilla warfare to advance dispersed and concentrate for attack, and flight if it does not pay off. Tablets and satellite positioning replace maps and compasses, satellite communications and the internet to the phone and radio, and at the command level all own units and enemy units and positions are displayed as if it were a video game, the "Command and Conquer" style to name the most representative. The advantage it has is that it can be executed by section and platoon leaders without any special instructions. It is no longer necessary for them to know how to interpret a map, analogously in civilian life to the fact that many drivers no longer know how to orient themselves or draw a route that takes them to their destination if they are limited to following the instructions of the GPS navigator, or that they know how to observe or direct artillery fire, it is enough for them to give the coordinates of the target. The transmission of requests and orders is of course much faster than with the old analog radios.
This is the first time that the concept of "network-centric warfare", which the American army was experimenting with at the beginning of this century, or maybe even earlier, in the 90s, has been put into practice. I remember reading about it in some publication, maybe in TIME magazine. Then the technology was not yet mature, there were no flat screens and tablets. The results were mixed. On the one hand, much of the "fog of war" was dissipated and the work of the commanders was greatly facilitated. On the other hand, having better information and a broader vision of the battlefield than that of the junior commanders, the tendency of the command to intervene to correct their subordinates and directly control the companies, sections and platoons was introduced, which is known as "micromanaging", but at a level never seen before.
In the conclusions, this tactical control was seen as harmful, because it reduced junior officers to simple automatons that executed orders mechanically, like soldiers in closed formations of the Napoleonic wars, and that by reducing individual initiative and decision-making, in the long run it would have the effect of incapacitating those officers to learn to make decisions and perform at higher levels when promoted. The idea was also contrary to that of previous decades of the 70s -90s that in order to face the Soviet threat there was an interest in giving lieutenants and captains more initiative and responsibility, following the German model of the Auftragstaktik, orders based on the mission, that is, the higher command communicated the mission, the objective and the intentions of the command, and subordinates were left free to choose how to carry out their mission. In short, initiative, autonomy and improvisation were encouraged, agility in making decisions without waiting to receive orders, and in making their own decisions assuming that the command on the scene knows the situation better than the higher commands away from the battlefield. As every solution has its advantages and disadvantages.
As far as I remember, the experimental brigade or division was disbanded due to cost considerations and the needs of the wars against insurgency in Iraq and Afghanistan, but from the looks of it the concept and the means, including Elon Musk's Starlink satellites, were available for application in this war.
If the attack is successful, the company tactical groups unite and turn overnight into full-fledged battalion tactical groups, creating one, creating a "bubble" that goes deep into the enemy's defense.
Comment:
What the author describes. instead of being a penetration with protected flanks and a supply line, it is the advance of a motorized group with the ammunition and fuel carried by their own vehicles. A useful and appropriate comparison could be the mobile columns of the war in the North African desert, where there were often no continuous fronts or flanks.
These mobile groups have self-propelled artillery, air defense, armored vehicles and a large supply of fuel and ammunition. In their advance they threaten to encircle the main defense positions. Ours then have to make "difficult decisions": to risk the units being encircled, or to get them out of danger by a rapid "regrouping", inevitably losing territory and heavy weapons.
This tactic is good, but it has a number of serious limitations. In the extension of the "Sherwood Forest" of the Kharkov region, it worked perfectly, the second line of our defense did not exist, the first was a colander defended only by small units. When a five-verst front line was defended by only one battalion (and sometimes reduced to one company). It was possible to create only small isolated fortified posts and without a link and the depth required by the regulations. The lesson was painful.
But we learned quickly. The tactic of "a thousand cuts" and deep penetration of the defense with shock "battalion bubbles" is a good thing when the airspace is controlled with air defense systems and the attacked front line is full of gaps. As soon as the Special Operation began to receive reinforcements, and reinforced the battalions and brigades to their full strength, all the successes of the Armed Forces of Ukraine stopped. And when the second defensive echelon appears, the tactics completely stop working.
Then the Ukrainian army has to remember the Soviet military school and try to crush the enemy's forces with blunt blows. What was seen before the withdrawal of Kherson. The classic model of a battle of attrition when a multiple numerical advantage is created in personnel and armored vehicles (without much concealment) and the opponent is forced to carefully manage his deployment and reserves to cope with these attacks.
This is done in order to suffer much less losses than to engage in a fixed defense at all costs, but losses are still suffered. Without the physical ability and reserves to conduct a classic Soviet counteroffensive after exhausting the enemy in defense. Once again, we are faced with the "difficult decision": withdraw with the bulk of the forces intact, at the cost of losing all the territory, or sacrifice troops to hold the ground. Our command always chooses the first option, due to the small number of troops it has.
Therefore, there is only one way to counteract this Soviet-NATO hybrid tactic - the creation of a stable, staggered and equipped with all weapons front line. With considerable reserves, ready to launch strong counterattacks from the rear. When the factor of intelligence based on spy satellites, or the communications network, is nullified, a simple law comes into play: who has resources at their disposal, and the speed with which it replenishes casualties.
(the author alludes is that suddenly the Ukrainians stopped enjoying the advantage of Star Link satellite communications when Elon Musk cut the service. It is not known whether the reason is Russian electronic warfare interference, or simply non-payment. Be that as it may, it seems that the advantages in command and control have disappeared)
...jatkuu...
Part2
...jatkuu...
With due caution, I agree coon some reliable military experts. The percentage of NATO weapons and equipment in the Armed Forces of Ukraine is 40% in armored vehicles, 60% in artillery and almost 80% in the "service echelon" (electronic warfare, radar of all kinds, reconnaissance, targeting/designation of targets, high-precision weapons and attack unmanned aerial vehicles). Many Soviet systems no longer work due to a lack of ammunition or spare parts.
At the end of autumn, we again notice a repetition of the summer tactics of the "meat grinder", when replacements with little instruction are thrown into battle, but professional regular units are withdrawn to be rebuilt with replacements. The lack of heavy weapons is compensated by infantry, which is difficult to destroy with our imperfect artillery without excessive expenditure of ammunition. According to some forecasts, in 2023, we will face another large army, at least 600 thousand only in combat units. Almost five hundred battalion groups.
Comment: This topic has already been covered at length in the blog comments and in numerous entries from previous years. My opinion is that it is a very exaggerated number. The human potential is exhausted and in any case there are not enough weapons or equipment to arm that army. I think it more likely that they can continue to maintain the level of a quarter of a million men at the front, but if the war continues with this average of a thousand daily casualties, not for long.
If we use the latest data on the supply of Western weapons, and take into account the material in service, the Armed Forces of Ukraine after the New Year will have about 600-700 obsolete tanks, a thousand pieces artillery, multiple rocket launchers and heavy mortars. For such a large number of infantry, this amount of material is very poor, almost three times less than existed on the 24th of February.
GRAPH WITH UKRAINIAN LOSSES ACCORDING TO RUSSIAN REPORTS AS OF NOVEMBER 22
Comment:
The figures are so high that the first impulse is to reject them, but in the first months, even counting a certain overestimation due to the "fog of war", damaged but repaired material, duplications, destruction of decoys ... etc, the figures given by the Russian reports were largely confirmed by videos and photos of destroyed and captured material. During the autumn fighting on the Kherson front, reports of the destruction of armored vehicles and other war materiel were confirmed by evidence when the Russians were in possession of the battlefield, the same with the collected body counts.
Of course the graph makes "traps", according to Soviet practice, cannons and mortars are counted together, and no distinction is made between tanks and armored vehicles, when the ratio is 1 to 10, that is, according to official Russian data, the Ukrainians would have lost about 700 tanks. Fighter jets and helicopters are also counted together.
However, once they are contrasted with other data, as Sherlock Holmes said: "Once the impossible has been discarded, what remains, however improbable it may seem, must be the truth"
The figures of Ukrainian casualties revealed by von der Leyen in an oversight of one hundred thousand dead, or irretrievable losses, so much so, are not only plausible and true, and those predictable in the progression of partial counts over the previous months, also confirms the statements of Zelensky and other senior officials of the regime, who have sometimes admitted that they suffer hundreds of casualties a day, and on occasion up to a thousand a day and obviously they are figures much lower than the real ones, if they also fit with the figures of war material destroyed according to Russian reports.
As I have observed repeatedly since the war began, there are constants that are met in all Moderna wars: the ratio of dead to wounded is usually at least 1 to 3, and for each cannon, tank, armored or any other war material destroyed as a truck, an average of 10 casualties are suffered.
The funny thing is that adding up all the concepts and excluding airplanes and drones, it gives me about 20,000 units of war material of all kinds, which would imply about 200,000 casualties.
But European diplomacy has recognized an even higher figure, therefore, or, to the reasonable figure of 300,000 Ukrainian casualties, 100 thousand unrecoverable, 200 thousand wounded, comparing it with the destroyed material would give a ratio of 15 casualties per unit of material. That is, they come out lower than expected, it must be borne in mind that a lot of material is destroyed in bombings in their warehouses or is lost without a fight when abandoned or captured.
Then there is the undoubted fact that Ukraine has lost so much Soviet war material that it now has to fight largely with Western weapons, or Soviet weapons of the former Warsaw Pact. If 40% of the armor and 60% of the artillery is supplied by NATO, that means that an equal proportion has been lost, which confirms that Ukraine has lost hundreds of tanks, and thousands of armor, guns, rocket launchers, and mortars.
About the aviation claims, which NATO's paid poisoners say are exaggerated because Russia has shot down more planes than Ukraine had in service when the war began. And it's true. But it is no less true that we are not in the world wars, that due to the confusion of aerial combat and the claims of shootdowns by multiple pilots, the duplicities when counting shared victories twice and the exaggeration when counting probable shootdowns as insurance made the accounting of victories used to be triple the real losses. Now Ukrainian planes and Ukrainian helicopters appear in isolation, and flight data and their downing are recorded by radar in electronic form, not to mention that many of the downed aircraft fall on Russian positions. The figure of 500 planes and helicopters destroyed seems reasonable, considering that we have been at war for 300 days and almost every day the fighters or the air defense shoot down a Ukrainian plane, which they fly practically on suicide missions. It would also be necessary to count the planes destroyed on the ground by attacks on their bases. It is possible that if there is an excess it is due to having destroyed decoys or unusable aircraft.
If the Ukrainians continue to fly, it is that thanks to the help of NATO they received spare parts to put more aircraft into service and subsequently received airplanes and helicopters.
The conclusions are inexorable: this is a conventional war in which Ukraine suffers losses that can only be covered by mass mobilizations and enormous assistance from NATO, which has emptied warehouses of its stocks of Soviet weapons, its surplus of old material and, in the case of anti-tank weapons and portable anti-aircraft missiles, a good part of its war reserves. And still it's not enough. Personnel casualties are replenished, material losses are not.
This armament sufficient to sustain a static defense, even to conduct an offensive operation with limited tasks. But then the Ukros have to dig trenches again and ... hope for a miracle. Already in August-September, the lack of material and accoutrements was acutely felt, for the Kherson offensive, the advanced fortified area near Donetsk (Peski) was disarmed, and all self-propelled and towed artillery pieces were withdrawn from there.
As a result - the discovery of this fact by our intelligence, a series of short assaults and a complete victory with three captured "anthills", one large and two small. Against which we beat our heads unsuccessfully for six months.
(THE "ANTHILLS" WERE HEAVILY FORTIFIED AND PRACTICALLY IMPREGNABLE RUBBLE HILLS)
Now such "windows of opportunity" will open more and more often, as the Ukrainian army will have to shift its dwindling war materiel from one part to another, exposing entire sectors.
At the end of autumn, we again notice a repetition of the summer tactics of the "meat grinder", when replacements with little instruction are thrown into battle, but professional regular units are withdrawn to be rebuilt with replacements. The lack of heavy weapons is compensated by infantry, which is difficult to destroy with our imperfect artillery without excessive expenditure of ammunition. According to some forecasts, in 2023, we will face another large army, at least 600 thousand only in combat units. Almost five hundred battalion groups.
Comment: This topic has already been covered at length in the blog comments and in numerous entries from previous years. My opinion is that it is a very exaggerated number. The human potential is exhausted and in any case there are not enough weapons or equipment to arm that army. I think it more likely that they can continue to maintain the level of a quarter of a million men at the front, but if the war continues with this average of a thousand daily casualties, not for long.
If we use the latest data on the supply of Western weapons, and take into account the material in service, the Armed Forces of Ukraine after the New Year will have about 600-700 obsolete tanks, a thousand pieces artillery, multiple rocket launchers and heavy mortars. For such a large number of infantry, this amount of material is very poor, almost three times less than existed on the 24th of February.
GRAPH WITH UKRAINIAN LOSSES ACCORDING TO RUSSIAN REPORTS AS OF NOVEMBER 22
Comment:
The figures are so high that the first impulse is to reject them, but in the first months, even counting a certain overestimation due to the "fog of war", damaged but repaired material, duplications, destruction of decoys ... etc, the figures given by the Russian reports were largely confirmed by videos and photos of destroyed and captured material. During the autumn fighting on the Kherson front, reports of the destruction of armored vehicles and other war materiel were confirmed by evidence when the Russians were in possession of the battlefield, the same with the collected body counts.
Of course the graph makes "traps", according to Soviet practice, cannons and mortars are counted together, and no distinction is made between tanks and armored vehicles, when the ratio is 1 to 10, that is, according to official Russian data, the Ukrainians would have lost about 700 tanks. Fighter jets and helicopters are also counted together.
However, once they are contrasted with other data, as Sherlock Holmes said: "Once the impossible has been discarded, what remains, however improbable it may seem, must be the truth"
The figures of Ukrainian casualties revealed by von der Leyen in an oversight of one hundred thousand dead, or irretrievable losses, so much so, are not only plausible and true, and those predictable in the progression of partial counts over the previous months, also confirms the statements of Zelensky and other senior officials of the regime, who have sometimes admitted that they suffer hundreds of casualties a day, and on occasion up to a thousand a day and obviously they are figures much lower than the real ones, if they also fit with the figures of war material destroyed according to Russian reports.
As I have observed repeatedly since the war began, there are constants that are met in all Moderna wars: the ratio of dead to wounded is usually at least 1 to 3, and for each cannon, tank, armored or any other war material destroyed as a truck, an average of 10 casualties are suffered.
The funny thing is that adding up all the concepts and excluding airplanes and drones, it gives me about 20,000 units of war material of all kinds, which would imply about 200,000 casualties.
But European diplomacy has recognized an even higher figure, therefore, or, to the reasonable figure of 300,000 Ukrainian casualties, 100 thousand unrecoverable, 200 thousand wounded, comparing it with the destroyed material would give a ratio of 15 casualties per unit of material. That is, they come out lower than expected, it must be borne in mind that a lot of material is destroyed in bombings in their warehouses or is lost without a fight when abandoned or captured.
Then there is the undoubted fact that Ukraine has lost so much Soviet war material that it now has to fight largely with Western weapons, or Soviet weapons of the former Warsaw Pact. If 40% of the armor and 60% of the artillery is supplied by NATO, that means that an equal proportion has been lost, which confirms that Ukraine has lost hundreds of tanks, and thousands of armor, guns, rocket launchers, and mortars.
About the aviation claims, which NATO's paid poisoners say are exaggerated because Russia has shot down more planes than Ukraine had in service when the war began. And it's true. But it is no less true that we are not in the world wars, that due to the confusion of aerial combat and the claims of shootdowns by multiple pilots, the duplicities when counting shared victories twice and the exaggeration when counting probable shootdowns as insurance made the accounting of victories used to be triple the real losses. Now Ukrainian planes and Ukrainian helicopters appear in isolation, and flight data and their downing are recorded by radar in electronic form, not to mention that many of the downed aircraft fall on Russian positions. The figure of 500 planes and helicopters destroyed seems reasonable, considering that we have been at war for 300 days and almost every day the fighters or the air defense shoot down a Ukrainian plane, which they fly practically on suicide missions. It would also be necessary to count the planes destroyed on the ground by attacks on their bases. It is possible that if there is an excess it is due to having destroyed decoys or unusable aircraft.
If the Ukrainians continue to fly, it is that thanks to the help of NATO they received spare parts to put more aircraft into service and subsequently received airplanes and helicopters.
The conclusions are inexorable: this is a conventional war in which Ukraine suffers losses that can only be covered by mass mobilizations and enormous assistance from NATO, which has emptied warehouses of its stocks of Soviet weapons, its surplus of old material and, in the case of anti-tank weapons and portable anti-aircraft missiles, a good part of its war reserves. And still it's not enough. Personnel casualties are replenished, material losses are not.
This armament sufficient to sustain a static defense, even to conduct an offensive operation with limited tasks. But then the Ukros have to dig trenches again and ... hope for a miracle. Already in August-September, the lack of material and accoutrements was acutely felt, for the Kherson offensive, the advanced fortified area near Donetsk (Peski) was disarmed, and all self-propelled and towed artillery pieces were withdrawn from there.
As a result - the discovery of this fact by our intelligence, a series of short assaults and a complete victory with three captured "anthills", one large and two small. Against which we beat our heads unsuccessfully for six months.
(THE "ANTHILLS" WERE HEAVILY FORTIFIED AND PRACTICALLY IMPREGNABLE RUBBLE HILLS)
Now such "windows of opportunity" will open more and more often, as the Ukrainian army will have to shift its dwindling war materiel from one part to another, exposing entire sectors.
Can we take advantage of those opportunities? Alas, in the near future... doubtful. Our forces on the entire front line are pinned to their positions by NATO "thousand cuts" tactics, even in third-rate sectors, active maneuvers of small groups (up to one company) are constantly taking place, with attempts to infiltrate and create an attack group. Despite the losses, a permanent pressure is created. In this way the enemy manages to retain the strategic initiative.
Therefore, there is only one way to counteract this Soviet-NATO hybrid tactic - the creation of a stable, staggered and equipped with all weapons front line. With considerable reserves, ready to launch strong counterattacks from the rear. When the factor of intelligence based on spy satellites, or the communications network, is nullified, a simple law comes into play: who has resources at their disposal, and the speed with which it replenishes casualties.
(the author alludes is that suddenly the Ukrainians stopped enjoying the advantage of Star Link satellite communications when Elon Musk cut the service. It is not known whether the reason is Russian electronic warfare interference, or simply non-payment. Be that as it may, it seems that the advantages in command and control have disappeared)
The format of the "special operation" is out of print. Our army has serious problems, the command has not restored order in the direction of operations, the headquarters suffer from terrible turnover, some commanders of large formations have already been replaced for the third time, and there is a terrible shortage of junior officers because Serdyukov's reforms destroyed military academies. The appearance of General Surovikin inspired and encouraged the troops, but such wars are not won in the "Russian spirit", a well-established command mechanism is needed.
I don't know how long it will take for order and discipline to be restored. If the military police and prosecutors do not stay in deep rear, but take on direct and sometimes not very pleasant functions... it will take a month or two to develop the correct reflexes of unquestioning execution of orders. The passivity of our commanders in the campaign is also understandable, they fought for too long with white gloves and were overwhelmed by political decisions to "minimize personnel losses."
Comment:
The good Igor Strelkov, who by intrigues has once again seen his desire to fight thwarted, has had to return home. Among his criticisms of everything and everyone, he made a similar observation. Except for the Donbass militias who are motivated by the desire to liberate their land and hatred of the Ukrainian occupier, and the Wagners, many Russian commanders and soldiers fight by inertia, it is not that there is demoralization or defeatism, but unfortunately that the vacillations of the political leadership and the lack of a clear strategy in conducting the war affect the commanders on the campaign. Unfortunately, there are also many who do not take the war seriously.
That said, I wouldn't take it too seriously, morality is a transitory thing that grows and wanes. As soon as the confusion of the command is cleared up, a clear objective is set and the offensive is launched, everything will change.
In fact, such a situation of "neither peace nor war" in the Army always results in a loss of military discipline, even elementary combat tasks are not performed under the plausible pretexts of "taking care of the soldiers", initiative and daring commanders are suppressed if not sent not far out of sight. Yes, it is necessary to be strict in asking for explanations and responsibilities for discharges, but this requires a well-established system for observing the transmission and execution of orders. Which I haven't heard of yet.
Therefore, I will not be optimistic about the offensive in the winter campaign. I have heard about the habits of General Surovikin in the Syria campaigns and in Kherson, who first builds solid chains of command from his headquarters to the last soldier on the front line. The second step is to instruct and coordinate the different weapons and services for coordinated combat.
Only then does he perform his assigned missions with a quick offensive. While we are not objectively ready, the training of the mobilized has not reached the stage of combat coordination at the brigade level, I have not yet heard of such exercises. As soon as they start, from that moment the preparation of combat-ready reserves would take a month and a half
Therefore, there is only one way to counteract this Soviet-NATO hybrid tactic - the creation of a stable, staggered and equipped with all weapons front line. With considerable reserves, ready to launch strong counterattacks from the rear. When the factor of intelligence based on spy satellites, or the communications network, is nullified, a simple law comes into play: who has resources at their disposal, and the speed with which it replenishes casualties.
(the author alludes is that suddenly the Ukrainians stopped enjoying the advantage of Star Link satellite communications when Elon Musk cut the service. It is not known whether the reason is Russian electronic warfare interference, or simply non-payment. Be that as it may, it seems that the advantages in command and control have disappeared)
The format of the "special operation" is out of print. Our army has serious problems, the command has not restored order in the direction of operations, the headquarters suffer from terrible turnover, some commanders of large formations have already been replaced for the third time, and there is a terrible shortage of junior officers because Serdyukov's reforms destroyed military academies. The appearance of General Surovikin inspired and encouraged the troops, but such wars are not won in the "Russian spirit", a well-established command mechanism is needed.
I don't know how long it will take for order and discipline to be restored. If the military police and prosecutors do not stay in deep rear, but take on direct and sometimes not very pleasant functions... it will take a month or two to develop the correct reflexes of unquestioning execution of orders. The passivity of our commanders in the campaign is also understandable, they fought for too long with white gloves and were overwhelmed by political decisions to "minimize personnel losses."
Comment:
The good Igor Strelkov, who by intrigues has once again seen his desire to fight thwarted, has had to return home. Among his criticisms of everything and everyone, he made a similar observation. Except for the Donbass militias who are motivated by the desire to liberate their land and hatred of the Ukrainian occupier, and the Wagners, many Russian commanders and soldiers fight by inertia, it is not that there is demoralization or defeatism, but unfortunately that the vacillations of the political leadership and the lack of a clear strategy in conducting the war affect the commanders on the campaign. Unfortunately, there are also many who do not take the war seriously.
That said, I wouldn't take it too seriously, morality is a transitory thing that grows and wanes. As soon as the confusion of the command is cleared up, a clear objective is set and the offensive is launched, everything will change.
In fact, such a situation of "neither peace nor war" in the Army always results in a loss of military discipline, even elementary combat tasks are not performed under the plausible pretexts of "taking care of the soldiers", initiative and daring commanders are suppressed if not sent not far out of sight. Yes, it is necessary to be strict in asking for explanations and responsibilities for discharges, but this requires a well-established system for observing the transmission and execution of orders. Which I haven't heard of yet.
Therefore, I will not be optimistic about the offensive in the winter campaign. I have heard about the habits of General Surovikin in the Syria campaigns and in Kherson, who first builds solid chains of command from his headquarters to the last soldier on the front line. The second step is to instruct and coordinate the different weapons and services for coordinated combat.
Only then does he perform his assigned missions with a quick offensive. While we are not objectively ready, the training of the mobilized has not reached the stage of combat coordination at the brigade level, I have not yet heard of such exercises. As soon as they start, from that moment the preparation of combat-ready reserves would take a month and a half
I will not talk about the political firmness of the Kiev regime and the desire of Ukrainians to fight to the end. But war is not so much the battle, trenches, tanks charging and the thundering of hundreds of artillery cannons as a matter of mobilization. By its form and rhythm, one can judge how the country is ready to wage war, what awaits in the end. I don't know what the Kremlin or the Russian General Staff is up to, but the mobilization measures taken will not win a long war. Not even a short war
A little history... the Armed Forces of Ukraine from the first days of March entered the stage of permanent total mobilization, the count of the "waves" has been lost. This imitates the Soviet practice of the Great Patriotic War, the continuous process of forming new units and the flow of replacements of marching units to existing ones. The Wehrmacht carried out a different type of mobilization until 1943, a cyclical type: conscripts or reservists were recruited strictly by age, passed a full 16-week training course and combat coordination as part of a squad-platoon-company.
After that, whole units of instructed recruits were sent to the front. Of course, these recruits were better prepared and instructed than the mobilized soldiers of the Red Army, well prepared according to the doctrine of General Seeckt.
(Seeckt, head of the Reichswehr, the interwar German army, who secretly laid the future foundations for the rearmament and expansion of the German army to circumvent the restrictions of the Versailles treaty)
But the Wehrmacht lost the Moscow battle by the minimum due to the fact that this cyclical process left it without replacements at the crucial moment, since the next "surge of reserves" was not ready. This factor, apart from Zhukov's command, had much more importance than the winter cold. And the development of the Soviet counteroffensive operation was slowed down by the arrival of German reinforcements after the completion of the 16-week course in training regiments.
The Red Army acted differently in mobilization measures, mostly forced by circumstances. He had to continuously create divisions and regiments, brigades and corps. Without proper coordination and even sometimes recruits did not receive shooting instruction, sending to the front in a hurry with one goal - to stop the Wehrmacht at all costs, or at least slow down its advance. At the cost of huge losses, the survivors gained invaluable combat experience, and competent commanders were forged, who until 1945 did not learn to parade on the parade ground. But they knew how to win and survive.
Comment: This is not entirely true, although it is true that entire divisions of reservists and workers' militias were recruited to slow down the German advance, which convinced the German commanders of the erroneous idea that the Russians were finished, the Soviets in parallel continued the long-term training of cadres of officers who did not enter combat until 1943, which demonstrates the foresight and confidence of the Russian command in the final victory, since except for specific episodes in which students of military schools were sent to the front, like the Podolsk cadets, the period of instruction was not shortened and every man in the rear was not sent in despair to the front even in the blackest moments of the first period of the war. This long-term mobilization and training is one of the keys to the Soviet victories in the third period of the war.
The Armed Forces of Ukraine use both methods of mobilization, most of the hastily recruited Terbatov soldiers (territorial battalions) are thrown into the hell of our fire, but after a month and a half there are experienced survivors left who are very good and tenacious in defense. And units of experienced regular soldiers, after a short attack, are taken to the deep rear of the country to be reconstituted, they are even sent to NATO states, where soldiers undergo a three-month training course or a two-month instuduction.
They are not sent to the front line "non-stop", but form reserve units. We destroyed two of these cams during the autumn campaign and seriously damaged the Foreign Legion of Mercenaries, but a couple more waves are on the way, and they will try to launch powerful attacks again in December and January. Either in the direction of the Crimea, to cut off the supply... or in the direction of Belgorod, which is not ruled out. They will again try to impose tactics in which the Armed Forces of Ukraine have an advantage: insensitivity to losses, network-centric control of the battlefield and tough defense of the "survivors" in other sectors of the front.
The setbacks of September-November may be repeated if General Surovikin has not prepared a novel solution on how to regain the strategic initiative. The enemy has less and less artillery, tanks and armor, but thethe troop's training has improved. And it has a huge number of anti-tank weapons, man-portable air defense systems and light armored vehicles. Do not forget the advantage in all means of intelligence, from satellite to spies. And high-precision systems with updated target designation systems.
A little history... the Armed Forces of Ukraine from the first days of March entered the stage of permanent total mobilization, the count of the "waves" has been lost. This imitates the Soviet practice of the Great Patriotic War, the continuous process of forming new units and the flow of replacements of marching units to existing ones. The Wehrmacht carried out a different type of mobilization until 1943, a cyclical type: conscripts or reservists were recruited strictly by age, passed a full 16-week training course and combat coordination as part of a squad-platoon-company.
After that, whole units of instructed recruits were sent to the front. Of course, these recruits were better prepared and instructed than the mobilized soldiers of the Red Army, well prepared according to the doctrine of General Seeckt.
(Seeckt, head of the Reichswehr, the interwar German army, who secretly laid the future foundations for the rearmament and expansion of the German army to circumvent the restrictions of the Versailles treaty)
But the Wehrmacht lost the Moscow battle by the minimum due to the fact that this cyclical process left it without replacements at the crucial moment, since the next "surge of reserves" was not ready. This factor, apart from Zhukov's command, had much more importance than the winter cold. And the development of the Soviet counteroffensive operation was slowed down by the arrival of German reinforcements after the completion of the 16-week course in training regiments.
The Red Army acted differently in mobilization measures, mostly forced by circumstances. He had to continuously create divisions and regiments, brigades and corps. Without proper coordination and even sometimes recruits did not receive shooting instruction, sending to the front in a hurry with one goal - to stop the Wehrmacht at all costs, or at least slow down its advance. At the cost of huge losses, the survivors gained invaluable combat experience, and competent commanders were forged, who until 1945 did not learn to parade on the parade ground. But they knew how to win and survive.
Comment: This is not entirely true, although it is true that entire divisions of reservists and workers' militias were recruited to slow down the German advance, which convinced the German commanders of the erroneous idea that the Russians were finished, the Soviets in parallel continued the long-term training of cadres of officers who did not enter combat until 1943, which demonstrates the foresight and confidence of the Russian command in the final victory, since except for specific episodes in which students of military schools were sent to the front, like the Podolsk cadets, the period of instruction was not shortened and every man in the rear was not sent in despair to the front even in the blackest moments of the first period of the war. This long-term mobilization and training is one of the keys to the Soviet victories in the third period of the war.
The Armed Forces of Ukraine use both methods of mobilization, most of the hastily recruited Terbatov soldiers (territorial battalions) are thrown into the hell of our fire, but after a month and a half there are experienced survivors left who are very good and tenacious in defense. And units of experienced regular soldiers, after a short attack, are taken to the deep rear of the country to be reconstituted, they are even sent to NATO states, where soldiers undergo a three-month training course or a two-month instuduction.
They are not sent to the front line "non-stop", but form reserve units. We destroyed two of these cams during the autumn campaign and seriously damaged the Foreign Legion of Mercenaries, but a couple more waves are on the way, and they will try to launch powerful attacks again in December and January. Either in the direction of the Crimea, to cut off the supply... or in the direction of Belgorod, which is not ruled out. They will again try to impose tactics in which the Armed Forces of Ukraine have an advantage: insensitivity to losses, network-centric control of the battlefield and tough defense of the "survivors" in other sectors of the front.
The setbacks of September-November may be repeated if General Surovikin has not prepared a novel solution on how to regain the strategic initiative. The enemy has less and less artillery, tanks and armor, but thethe troop's training has improved. And it has a huge number of anti-tank weapons, man-portable air defense systems and light armored vehicles. Do not forget the advantage in all means of intelligence, from satellite to spies. And high-precision systems with updated target designation systems.
...jatkuu...