Ulkomaat Eurooppa
Omasta mielestään Venäjä on jo suurvalta – Seuraavaksi pitäisi saada myös muut ymmärtämään asia
Venäjän näkökulmasta sitä uhkaavat globalisaatio ja länsimaisen yhteiskuntamallin houkuttelevuus.
Venäjän poliittinen eliitti on alkanut tuntea asemansa epävarmaksi, sanoo Aleksanteri-instituutin tutkija
Hanna Smith. Hänen mukaansa Venäjällä pelätään, ettei heidän yhteiskuntamallinsa kestä kilpailussa länsimaisen rinnalla.
Jo nykyisellään eliitin valta-asemaa nakertavat öljystä riippuvaisen Venäjän
talousvaikeudet.
Valtaeliitti onkin alkanut
varautua sisäisiin levottomuuksiin. Smithin mukaan näkyvissä on myös merkkejä sisäpolitiikan militarisoitumisesta.
Samasta syystä Venäjä pyrkii nyt horjuttamaan länttä. Smithin näkemyksen mukaan sen tavoitteena on saada läntiset yhteiskunnat vastaavaan epävarmuuden tilaan kuin omansa.
Myös historia vaikuttaa.
”Venäjä on aina ollut autoritaarinen yhteiskunta, jossa käsitys ulkopuolelta tulevista uhista on ollut vahva”, Smith selittää.
Näihin uhkakuviin vastatakseen Venäjä on luonut itselleen tehokkaan tiedustelukoneiston, jonka tehtävä on tuottaa tilannekuvaa ulkomailta. Tilannekuvan avulla Venäjä pyrkii löytämään muista yhteiskunnista heikkouksia, joita se hyödyntää saavuttaakseen omat tavoitteensa.
Smith käyttää esimerkkinä Suomen itärajan
pakolaistilannetta.
”Ei Venäjä millään tavalla aiheuttanut asiaa, mutta pyrki selvästi käyttämään olemassa olevaa tilannetta hyväkseen.”
Tilannekuvan rakentamiseen kuuluu hänen mukaansa myös testaus. Venäjä haluaa nähdä, miten sen toimintaan reagoidaan.
Selkeänä esimerkkinä Smith mainitsee tammikuussa 2016 sattuneen
tapauksen, jossa venäläiset tiedotusvälineet levittivät perätöntä tietoa, jonka mukaan turvapaikanhakijat olisivat raiskanneet saksalaisvenäläisen tytön Berliinissä. Kuoroon yhtyi myös Venäjän ulkoministeri
Sergei Lavrov.
Smithin mukaan Saksan jämäkkä vastaus, jossa väärän tiedon levittämiseen puututtiin ja faktat tuotiin pöytään oli erittäin toimiva vastareaktio.
Julkisuudessa edellä kuvatun kaltaiset toimenpiteet on usein niputettu yksinkertaisen hybridisota-käsitteen alle. Liika yksinkertaistaminen saattaa kuitenkin olla
haitallista, samoin pelkkiin keinoihin keskittyminen.
”Mikäli jonkin valtion toimintaa haluaa ymmärtää, ei pidä tuijottaa liikaa sen käyttämiä keinoja”, sanoo informaatiosodankäyntiä tutkinut sotatieteiden tohtori
Saara Jantunen.
Hänen mukaansa tärkeämpää on pyrkiä selvittämään toimintaa ohjaavia tavoitteita. Valitut keinot riippuvat joka tapauksessa siitä, mikä kulloinkin toimii.
Periaate on sama, puhuttiinpa sitten Venäjästä, Yhdysvalloista tai mistä tahansa muusta valtiosta.
Yksinkertaista tai helppoa valtion tavoitteiden analyysi ei silti ole, koska kaikkea ei milloinkaan pelata avoimin kortein.
”Minulta kysytään joskus, mitä Vladimir Putin ajattelee. Ei tällaiseen voi vastata, koska ei asiaa voi tietää”, Jantunen sanoo.
Ajatustenluvun sijaan valtion tavoitteita kannattaa hänen mukaansa mieluummin yrittää ymmärtää esimerkiksi vertaamalla toimintaa julkilausuttuihin doktriineihin tai aiempaan toimintaan.
Mutta mikä Venäjän päämäärä sitten on? Julkisuudessa on puhuttu esimerkiksi
suurvalta-aseman palauttamisesta.
”Ei Venäjä halua palauttaa mitään. Omasta mielestään se on jo suurvalta. Venäjän toiminnan tarkoituksena on saada muutkin ymmärtämään tämä”, Aleksanteri-instituutin Smith sanoo.
Hänen mukaansa Venäjä hahmottaa tavoitteensa kolmella ulottuvuudella: Entisen Neuvostoliiton alueella, Euroopassa sekä maailmanlaajuisesti.
Entisen Neuvostoliiton maat Venäjä näkee omana etupiirinään – alueena, jonka asioihin muilla valtioilla ei ole sanottavaa.
Euroopan tasolla Venäjä pyrkii vaikuttamaan mielipiteisiin ja eri valtioiden ilmapiiriin itselleen hyödyllisellä tavalla. Samalla se kuitenkin ymmärtää, että myös Euroopan valtioilla on sanottavansa asioihin ainakin tiettyyn rajaan asti.
Maailman mittakaavassa Venäjä haluaa tulla tunnustetuksi erityisesti sotilaallisena voimatekijänä. Smithin mukaan Venäjä onkin pyrkinyt osoittamaan, että se kykenee käyttämään sotilaallista voimaa eri puolilla maailmaa.
Hänen mukaansa kuvaava esimerkki on
Syyrian sotaretki ja erityisesti siihen liittyneet, mereltä suoritetut
ohjusiskut. Sodankäynnin näkökulmasta ohjukset olivat tarpeettomia. Niiden tehtävänä oli ainoastaan osoittaa Venäjän toimintakykyä.
Smithin mukaan Venäjä tekee kaikkensa, että kykenisi pitämään nämä kolme toiminnan tasoa erillään toisistaan.
Sen ongelma on, että globaali, verkottunut maailma taipuu tähän tahtoon huonosti. Toimet entisen Neuvostoliiton alueella heijastuvat Eurooppaan ja sama liike kulkee myös toiseen suuntaan.
Tähän Venäjä pyrkii reagoimaan. Smithin mukaan se on kirjannut jopa viralliseen sotilasstrategiaansa pitävänsä keskinäisriippuvuutta uhkana itselleen.
Kokonaisuus tuntuu hieman ironiselta.
Suomessa pohditaan Venäjän mahdollista sotilaallista uhkaa. Vastaavasti
itänaapuri näyttää kokevan suurimmiksi uhikseen länsimaisen yksilökeskeisen yhteiskunnan ja globalisaation, joihin se pyrkii löytämään sotilaallisen ratkaisun.
)
